Tarinoita Gáldenista

Makasin telttakankaan suojassa Melin vierellä. Gil oli jäänyt leiritulen ääreen istumaan. Hän oli ollut hyvin hiljainen. Tai niinhän me kaikki olimme olleet. Ei meillä ollut mitään puhuttavaa. Täytyi vain päästä Kailesydiin.  Vilkaisin nuotion puoleen. Gil ei edes katsonut nuotiota, vaan oli kääntänyt selkänsä meille. Pyyhkäisin kasvojani huokaisten. Olisimme nyt jumissa kolmestaan seuraavat viikot. Minun oli käsiteltävä pari asiaa ja ehkä yritettävä jopa sopia Gilin kanssa. Sitä paitsi hänellä oli vielä selitettävänä.  Gil halasi polviaan katsellen varjoja. Istuin hiljaa vähän matkan päähän hänestä.  “En mä olisi ikinä halunnut olla tällainen”, hän kuiskasi. “En ikinä kuvitellut edes voivani muuttua näin, kun luulin jo kokeneeni kaiken.” Katselin kättäni, jossa oli verta. En enää edes muistanut, milloin se oli tullut. Ehkä jo edeltävänä yönä? “Mitä tapahtui?” Yö muistutti meitä siitä, miten hiljainen se oli.  “Isäsi tapahtui, An”, Gilin ääni oli kylmä. “Isäsi ajoi m...

  “En voi uskoa, että taivalsitte tuollaisilla varusteilla Arrilenin halki!” Gil huokaisi heilauttaen kättään. “Tuo ei edes ole mikään reppu!” Mulkaisin häntä säkkireppu selässäni. Gilillä itsellään oli kunnollinen vaellusreppu, johon oli pakattu hyvin säälittävä määrä tavaraa.  “En voi uskoa, että salasit tavaramme piiriltä”, iskin takaisin. Gil kehtasi kumartaa.  “Voi, kiitoksia.” “Se ei ollut kehu.” “Sen ei nyt ole väliä”, Njala keskeytti. “Tärkeintä on, että hankimme teille nyt kunnolliset varusteet, jotta selviydytte perille saakka. Tarvitsette kevyesti tavaraa, jotta etenisitte joutuisasti, mutta tarvitsette kaiken tarvittavan hengissä pysymiseen.” “Hankitaan nyt ainakin teltta”, Gil totesi.  “Emme uskaltaneet ajatellakaan teltan pystyttämistä aiemmin”, myönsin. En ollut edes kuvitellut hankkivani telttaa, koska se olisi ollut selvä merkki olinpaikastamme yöllä.  “Tavoitteena olisi pitää jahtaajamme mahdollisimman kaukana meistä jatkuvasti, joten jos he lö...

  Vasta aamun valjetessa Vhid hidasti vauhtiaan ja lopulta pysähtyi kukkulan huipulla.  “Pidetään tauko. Verisudenpiiri ei saa meitä kiinni ennen kuin olemme jo liikkeellä.” “Entä tavarat? Jätimme ne metsään”, huolehdin, “Nyt meillä ei ole varusteita!” “Melisen kanssa onnistuimme pakkaamaan kaiken tarvittavan tuossa kiireessä”, Njala taputti Vhidin satulasta roikkuvia laukkuja. “Selviämme hyvin Neshaan, ja noudan sitten kärryni palatessani töihin. Enpä usko, että Verisudenpiiri kehtaa ryöstää portinvartijaa.” “Älä ole liian vakuuttunut”, Gil mutisi.  Njala hymyili rennosti. “Gilbert, hei, jos he kehtaavat kääntyä portinvartijoita vastaan, he saavat peräänsä vähän enemmän kuin pari vihaista maajussia.” Mel kuopaisi maata jalallaan. “Mikä estää portinvartijoita pysäyttämästä Verisudenpiiriä jo nyt?” Katsahdin siskooni kohottaen kulmiani. “Lait, Mel.” “Niin, me emme saa puuttua mihinkään kuningaskuntien asioihin ollessamme töissä”, Njala vahvisti.  “Toivotaan siis, ett...

Istuin himmeän leiritulen äärellä järsimässä Njalan metsästämän jäniksen takapääksi olettamaani osaa. Mel oli käpertyneenä kainalooni ja varmaankin nukkui. Gil oli painunut omiin oloihinsa kaatuneelle puulle etäämmäs meistä ja Njala tarkasteli karttaa samalla, kun ruokki tamakoaan. Sen nimeksi hän oli kertonut Vhid, kuin usva.  Kun jänis ei oikeastaan täyttänyt vatsaani, väsymys oli ehkä ainoa asia, jolle saatoin tehdä jotakin. Hivuttauduin varovasti kauemmas Melistä ja nostin hänet syliini mitenkuten. Ihme, ettei hän herännyt.  Ilmoitin meneväni nukkumaan ja kannoin Melin vaunuihin, jossa oli pohjalla taljoja pehmustamassa kovaa lautapintaa. Kammettuani Melin sylistäni vilkaisin vielä Gilin suuntaan. Tämä oli kääntänyt selkänsä vaunuille varmaankin vain välttääkseen katsettani. Hän ei uskaltanut kohdata minua enää.  Pyöräytin silmiäni itsekseni. Mikä pelkuri… Kiipesin huokaisten Melin viereen. Otin tikarin tupesta asettaakseni sen pääni viereen yöksi, ja suljin silmäni. ...

Kuljimme metsän halki pienenä vaitonaisena jonona. Oli hiljaista ja rauhallista. Verisudenpiiristä ei ollut kuulunut vielä.  Minä ja Gil hieroimme taistelun tiimellyksessä saamiamme ruhjeita. Ranteeni ympärille oli tullut tumma rinkula siihen kohdin, mistä Shaq oli sitä puristanut. Olin hyvilläni Gilin mustasta silmästä, joka oli minun ansiotani. Säälin häntä hieman verisestä haavasta hänen kaulallaan, mutta muuten en välittänyt hänen voinnistaan – tai yritin olla välittämättä.  “ Ulieght ”, kuiskasin niityn laidassa, ja valo hajosi kipinöiksi, jotka sitten haihtuivat olemattomiin. Aurinko heitti jo ensimmäisiä säteitään niitylle. Maisemaa valaisivat virvatulipylväiden valot, jotka seisoivat vain satojen metrien päässä. Lähdimme juoksemaan rajaa kohti.  Läheltä katsottuna pylväät olivat valtavia. Ne olivat Nebuilin linnan tornien korkuisia ja leveydeltään usean metrin verran. Jokaisen tornin usean sadan metrin väleissä väreili lähes näkymätön suojakenttä. Pylväät oli rake...

Odotimme tunteja. En edes tiedä, mitä me oikein odotimme. Kuolemaa, vaiko pelastusta? Mel huusi välillä apua turhaan ja nyyhkytti itkun lomassa, mutta emme puhuneet toisillemme. Mistä me muka olisimme puhuneet? Olimme täällä minun takiani, olimme hävinneet. Tämä oli nyt lopussa, koska minä olin luottanut. Silmänräpäyskin tuntui ikuisuudelta. Oli tullut hämärää, enkä enää erottanut kunnolla kuin vain esineiden siluetteja. Katonrajassa ikkunoita peittävät punotut verkot päästivät läpi vain himmeää katulamppujen valoa.  Huomasin silmäkulmassani välkähdyksen, kun ikkunan läpi kajastava valo himmentyi entisestään. Pian valo taas kirkastui. En ensin piitannut, mutta kun se tapahtui uudelleen, tällä kertaa viereisen ikkunan kohdalla, herätti se huomioni. Käännyin katsomaan pimenneen ikkunan suuntaan. Yhtäkkiä sen edessä ollut verkko pamahti irti ja tömähti lattialle hieman liian kovan kolinan saattelemana. Katsoin rikki mennyttä verkkoa silmät suurina peläten, että joku kolinan kuullut tu...