LUKU 19 ⤠⤟ Se ei hyvitä tekoja

Makasin telttakankaan suojassa Melin vierellä. Gil oli jäänyt leiritulen ääreen istumaan. Hän oli ollut hyvin hiljainen. Tai niinhän me kaikki olimme olleet. Ei meillä ollut mitään puhuttavaa. Täytyi vain päästä Kailesydiin. 

Vilkaisin nuotion puoleen. Gil ei edes katsonut nuotiota, vaan oli kääntänyt selkänsä meille. Pyyhkäisin kasvojani huokaisten. Olisimme nyt jumissa kolmestaan seuraavat viikot. Minun oli käsiteltävä pari asiaa ja ehkä yritettävä jopa sopia Gilin kanssa. Sitä paitsi hänellä oli vielä selitettävänä. 

Gil halasi polviaan katsellen varjoja. Istuin hiljaa vähän matkan päähän hänestä. 

“En mä olisi ikinä halunnut olla tällainen”, hän kuiskasi. “En ikinä kuvitellut edes voivani muuttua näin, kun luulin jo kokeneeni kaiken.”

Katselin kättäni, jossa oli verta. En enää edes muistanut, milloin se oli tullut. Ehkä jo edeltävänä yönä? “Mitä tapahtui?”

Yö muistutti meitä siitä, miten hiljainen se oli. 

“Isäsi tapahtui, An”, Gilin ääni oli kylmä. “Isäsi ajoi meidät pois, tuhosi kotimme ja kaiken sen, mitä olimme rakentaneet voidaksemme joskus vielä löytää osamme tästä maailmasta.”

Laskin katseeni. “Tiedän. Tiedän, mitä kuningas teki”, vilkaisin häntä. Vihan liekki leimahti rinnassani. “Tiedän, että hän ohjasi joukkonsa kotiinne vain todistaakseen, ettei mun ystävänikään olisi turvassa. Hän ei ikinä kertonut siitä minulle. Hän vain väitti, ettei liittynyt asiaan. Carimin täytyi olla se, joka kertoi.”

Gil huokaisi raskaasti ja suoristi selkänsä. Hän kääntyi viimein katsomaan minua. Kylmän katseen läpi paistoi surua. “Tiedän, että suhunkin on sattunut, että isäsi teko oli osin kohdistettu suhun, mutta ymmärrätkö, että mä olen se, joka menetti kaiken? Sä ehkä menetit mut, mutta sulla oli yhä siskosi, pari ystävää, Carim, koti. Sulla oli yhä kaikki, vaikka isäsi oli kamala.”

Säpsähdin tuntien oloni jopa loukatuksi. Kuitenkin minä vain myönnyin, koska hän oli oikeassa. Minä olin menettänyt vain parhaan ystäväni. Kaiken muun olin saanut pitää. 

Viimein Gil puhui. “Kun Kaarti hyökkäsi yöllä, lähes kaikki varkaat olivat siellä. Se tapahtui sinä kevätmyrskyn yönä, kun tuuli kuulosti yrittävän iskeä ikkunat rikki. Mä olisin kuollut. Mä, ja muut lapset oltaisiin kuoltu sinne, jos Anvin ja Sho eivät olisi jääneet taistelemaan Kaartin armishguja vastaan niin, että meille jäi vapaa kulku sen pienen viemäreihin vievän luukun kautta. Emme nähneet heitä enää koskaan. Kuulimme heidän kuolleen”, Gilin ääni oli ohut. Anvin oli ollut vanha mies, joka oli tarinoinut suurista sotilaista ja väkevistä taikovista varkaiden piilon lapsille. Sho puolestaan oli ollut pienen Minha-tytön äiti, joka oli joutunut turvautumaan alamaailman ryhmään pystyäkseen elättämään tyttärensä kotinsa menetettyään. 

“Piilouduimme viemärin likaiseen tunneliin. Siellä oli kylmä ja haisi kuvottavalta. Muistan sen vieläkin. Odotimme tunteja. Kuulimme taistelun. Äänet kaikuivat tunneleita pitkin. Kuulimme, kuinka jotkut muut pääsivät turvaan viemäreihin, mutta emme uskaltaneet tulla ulos. Mä, Aran ja Werren oltiin vanhimpia, joten meidän oli vahdittava neljää nuorempaa lasta, vaikka mekin oltiin aivan hukassa”, hän kertoi hiljaa muistojen kourissa. 

“Aamulla muut selviytyneet löysivät meidät, ja tiesimme, että meidän oli jätettävä Nebuil. Kaarti tappaisi meidät, jos jäisimme. Kun lähdimme, meitä oli kuusitoista. Kuljimme Arrilenissa päämäärättömästi viisi kuukautta, kunnes päädyimme Shailoiniin. Siihen mennessä meitä nebuillaisia oli enää seitsemän. Osa oli kuollut, osa lähtenyt. Saimme joitakin matkaamme, ja joukkomme oli lopulta huomattavasti suurempi.”

“Luulimme, että Shailoin olisi turvapaikkamme”, Gil kohautti olkiaan katkerasti. “Eihän sitä kauaa kestänyt, kun saimme tietää, että sillä oli jo omat alamaailman piirinsä, joissa ei ollut tilaa porukallemme. Sen sijaan, että olisimme voineet hajaantua ja löytää kukin oman paikkamme, meidät ajettiin pois. Mä… Sain tilaisuuden ja jätin heidät. Sain paikan yhdestä porukasta, joten liityin heihin”, hän piti tauon häpeissään. “He ovat samaa väkeä, joiden vuoksi olen nyt tässä.”

Sulattelin Gilin tarinaa. Hän jätti yhä jotain välistä. 

“Mikä juttu sulla on Nublereiden kanssa?” kysyin hitaasti. Ei hän ollut muuten vain hyökännyt kimppuuni Shailoinissa kutsuen nubleriksi sillä äänellä. Siihenkin liittyi jotakin. 

Gil vilkaisi minua niin, että tiesin hänen välttäneen tätä keskustelua tietoisesti. 

“An, isäsi palkkasi nublereita peräämme.”

Tuntui kuin maailma olisi keinahtanut allani. “Mitä?”

“Hän palkkasi heidät löytämään meidät – löytämään mut. Mähän sanoin, että joitakin meistä kuoli. Nublerit tappoivat kolme. Nublerit ovat myös syy sille, miksi päädyin Shailoinin, velkoihin niille, joiden luona asuin”, hän kertoi häpeissään. “Olin veloissa. Siksi kaikki päätyi siihen, että mun oli… Uhkailtava suakin – tai nubleria, joksi sua luulin. Jouduin tukeutumaan kunniattomiin keinoihin päästäkseni irti siitä kierteestä. Ymmärräthän, etten voinut muuta?” Oli kuin Gil olisi anellut ymmärrystäni. 

“Ymmärrän. Mel on joutunut tappamaan, koska olosuhteet ovat vieneet meidät tänne, mutta, Gil”, katsoin häntä kylmästi. “Mikään ei missään kohtaa ole ajanut mua tilanteeseen, jossa olisin pettänyt ystäväni. En ole hetkeäkään edes ajatellut luovuttavani Meliä Verisudenpiirille omaksi pelastuksekseni.”

Gilin suupieli vääntyi epätoivosta. “Mutta, An…”

“Emme ole enää lapsia, tiedän sen, Gil. Kaikki on muuttunut, ja me ei olla mitään velkaa toisillemme. Voin hyväksyä sen, että päätit vaihtaa Verisudenpiirin puolelle. Voin hyväksyä jopa sen, että olet valmis uhraamaan mut, koska tarvitset rahaa. Mutta en vain voi unohtaa, että johdatit mut kotiisi, sait mut tuntemaan oloni turvalliseksi ensimmäistä kertaa viikkoihin ja juuri silloin päätit pettää mut mitä pahimmalla tavalla. En voi enää luottaa suhun, Gil. Vaikka ymmärrän, miksi teit kuten teit, en voi antaa sitä anteeksi”, ääneni oli särkyä. Gilin katse tihkui epätoivoa. Soin hänelle surumielisen hymyn ja nousin. “Hyvää yötä, Gil”, lausuin ottaen ensimmäiset askeleet kohti makuusijoja. 

“An…” Gil kurkotti kohti kättäni. 

Katsahdin häneen väsyneenä. “Kiitos, että kerroit, mitä kerroit. Mutta ei se hyvitä tekojasi.”