Tarinoita Gáldenista

Koulun pihassa lapset juoksentelivat leikkimässä. Miltei ikävöin koulua, vaikken koskaan ollut edes käynyt tavallista koulua.  Nojasin käsiini, vilkaisin Runea, joka makoili katolla vierelläni. “En voi uskoa, että olemme yhä turvassa. Että mä voin käydä kaupungissa…” Hän kohautti olkiaan. “Maastossa teitä jäljitettiin jatkuvasti, Shailoinissa ja Notjassa kävi älyttömän huono tuuri. Täällä te vain hukutte väkijoukkoon, ja niin kauan kuin pidät matalaa profiilia ja naamioidut hyvin, piirin on mahdoton paikantaa teitä”, hän järkeili, “Siis etenkin, kun Dyreian kaarti yrittää ajaa heitä pois.” “Kiitos kaikesta”, uskalsin sanoa. Hän vilkaisi minua yllättyneesti ja virnisti sitten pienesti.  “Tietysti. Piiri on uhka myös Dyreialle ja meille Arrilenin pakolaisille, joten on etumme mukaista auttaa teitä.” “Ai, etkö muka istu katolla kanssani, koska olen hyvää juttuseuraa?” nauroin.  “En tietenkään”, pilke kimalteli hänen silmissään. Oli mukavaa, että kulunut viikko oli tehnyt min...

Shaq seisoi suorassa piirin viitta harteillaan. Viittaan kiinnitetyt olkapanssarit oli saatu kuninkaalta. Arrilenin siipi komeili panssareihin painettuna. Kruunu koristi nuoren miehen päätä korostaen hänen valtaansa.  Hänen katseensa käväisi salin korkeissa ikkunoissa. Aurinko heitti säteitä suoraan hänen silmiinsä. Se kertoi siitä, että kello läheni iltayhdeksää. Portit suljettaisiin silloin ja pyyntöjä esitettävät kansalaiset ja mitkä lie alemmat virkamiehet suljettaisiin jälleen ulos. Silloin Shaq saisi hetken taas levätä. Viimeisten vuosien ajan hänellä oli tuskin ollut pienintäkään hetkeä aikaa levätä. Sen hän kuitenkin oli valmis antamaan väkensä vuoksi.  “ Tyin Majal’arch ”, rykäisi mies, joka oli polvistunut hänen eteensä. Teidän korkeutenne hän sanoi neftaksi. “Pyydän vain armahdusta veloista.” “Kyllä, kuulin mitä sanoit. Armahdus talollesi Vulkan vallan aikaisista veloista”, Shaq vastasi viileästi mittaillen miestä katseellaan. Hän ei ollut vielä päättänyt, mistä v...

“Kaikki liikkeelle! Kaarti metsässä!” kajahdus hätkähdytti minut valveille unesta, johon en muistanut vaipuneeni. Aran nosti päänsä omaltani pälyillen ympäri leiriä. Rokun lähettämistä ryhmistä yksi oli palannut. Tai no, kaksi viidestä sen jäsenestä.  “Voi hemmetti ”, Aran sihahti ja nousi niin äkkiä, että kellahdin miltei nurin.  “Kaartiko?” hämmästyin.  “Kimpaantuivat varmaan ruumiista. Hemmetti…” hän sihisi hampaidensa välistä.  “No, varmasti kimpaantuivat”, mutisin noustessani.  Aran harppoi tulijoita vastaan määrätietoisesti. Peuramuodonmuuttaja Ryuka harppoi vastaan silmät hehkuen huolesta.  “Mikä tilanne?” Aran huikkasi.  “Neljä armishgua, yksi ryhmänjohtaja, kuulemma. Fiane ja Ikko jäivät viivyttelemään heitä. Halusivat puhua sulle. Rune on vartiossa valmiina hoitelemaan heidät.” “Armishguja ei tapeta”, Aran tiukkasi ja vaikeni miettimään. “Miksi kohtasitte heidät?” Ryuka heilautti kättään nolona. “Meidät vähän yllätettiin. Oltiin jäljittämässä...