LUKU 45 ⤠⤟ Kirjasto

Koulun pihassa lapset juoksentelivat leikkimässä. Miltei ikävöin koulua, vaikken koskaan ollut edes käynyt tavallista koulua. 

Nojasin käsiini, vilkaisin Runea, joka makoili katolla vierelläni. “En voi uskoa, että olemme yhä turvassa. Että mä voin käydä kaupungissa…”

Hän kohautti olkiaan. “Maastossa teitä jäljitettiin jatkuvasti, Shailoinissa ja Notjassa kävi älyttömän huono tuuri. Täällä te vain hukutte väkijoukkoon, ja niin kauan kuin pidät matalaa profiilia ja naamioidut hyvin, piirin on mahdoton paikantaa teitä”, hän järkeili, “Siis etenkin, kun Dyreian kaarti yrittää ajaa heitä pois.”

“Kiitos kaikesta”, uskalsin sanoa. Hän vilkaisi minua yllättyneesti ja virnisti sitten pienesti. 

“Tietysti. Piiri on uhka myös Dyreialle ja meille Arrilenin pakolaisille, joten on etumme mukaista auttaa teitä.”

“Ai, etkö muka istu katolla kanssani, koska olen hyvää juttuseuraa?” nauroin. 

“En tietenkään”, pilke kimalteli hänen silmissään. Oli mukavaa, että kulunut viikko oli tehnyt minusta ja Runesta jopa ystäviä. Millään aiemmalla ei tuntunut enää olevan väliä. 

Katto kolahti etäämmällä, ja Aranin tutuksi tulleet kevyet askeleet harppoivat luoksemme. 

“Tarkistimme alueen. On aika, An.” Ponkaisin jaloilleni. Teki mieli hihkua innosta. 

“Viimeinkö?”

Rune katsahti minuun huvittuneesti. “Olet menossa kirjastoon, An, et mihinkään oikeasti hauskaan.”

Kohautin olkiani. “Se voi olla hauskaa”, epäilin tosin vahvasti, ettei siitä tulisi hauskaa. Minun oli löydettävä kirja Kulkijasta. Aran oli oikeassa sen suhteen, että minun oli varmistettava asiat. Olin odottanut koko viikon, että Aran toteaisi kirjastokäynnin tarpeeksi turvalliseksi. 

“Tuletko mukaan?” Aran kysäisi Runelta. 

“Nah, menen mieluummin valvomaan tyttöjä purolle.”

“Onko Mel onnistunut vielä kertaakaan?”

“Ei ilman, että olet ollut paikalla. Mutta hän yrittää kovasti.”

Sinä aikana, kun Gil oli toipunut vaarallisesta vammastaan, Mel oli istunut leirin läheisen puron varressa yrittämässä hyödyntää magiaansa. Hän oli surkea, mutta hän ainakin yritti. Siitä minä olin ylpeä, ja toivoin syvästi, että hän alkaisi oikeasti oppia viimein. 

Minä ja Aran lähdimme matkaan kohti Isjihorin kirjastoa, jossa pitäisi olla erittäin vanhoja kirjoituksia. Paras olisi olla. 

“Gil alkaa olla toipunut”, Aran totesi, kun kuljimme kattoja pitkin. Kammoksuin yhä pitkien välien ylittämistä, mutta minusta oli tullut jo tarpeeksi hyvä kiipeilyssä. 

“Niin. Hän pärjäsi hyvin eilen partiossa, vaikka se olikin vain lyhyt matka”, myönsin vaisusti. Olin pelännyt Aranin ottavan asian esille. Meidän olisi jatkettava pikimmiten. Piiriä ei ollut näkynyt pariin päivään juurikaan, ja nyt saattoi olla oikea sauma lähteä. 

Aran hengitti syvään. “Milloin te lähdette?”

“En ole vielä päättänyt. Gil pystyy jo vaeltamaan ja te olette yhä vain suuremmassa vaarassa kanssamme”, vilkaisin häntä sivusilmällä. “Tavataan Bijaine illalla ja sitten mun on neuvoteltava Gilin ja Melin kanssa.” 

⇝⥈⇜

Livahdin Aranin kanssa kirjaston sivuovesta valtavaan arkistoon, jonka korkeat koristeellisesti kaiverretut hyllyköt oli täytetty erilaisilla kirjoilla. Into sykähteli rinnassani. Jossain täällä oli vastauksia. 

“Miten voit näyttää noin ilahtuneelta?” Aran huokaisi. “Meidän on käytävä nämä läpi, jos todella haluat löytää etsimäsi.”

Kohautin olkiani. “Hmph, et vain ymmärrä kirjojen päälle.”

“No en.”

“Joka tapauksessa, meillä ei varmasti ole loputtomiin aikaa, joten pistetään toimeksi. Etsitään Arrilenin historiankirjoja, Kulkijasta kertovia, Helvetinerämaasta, sielukivestä, mistä tahansa.”

Aran kulki kannoillani hyllyjen väliin. “Helvetinerämaastako?”

Vilkaisin häntä nopeasti. Ai niin! En olekaan kertonut hänelle pedoista. Minun oli nyt kerättävä vastauksia aivan kaikkiin kysymyksiin, joita minulla oli, koska ties milloin pääsisin taas etsimään vastauksia. 

“Öö, niin. Törmäsimme yhteen petoon jokunen viikko sitten.” Aranin järkyttynyt ilme sai minut selittämään koko tapahtuman sitä myöten, että joenvarressa kohtaamani peto oli pelännyt Sielutikaria. 

“Tosiaan, se on mielenkiintoinen reliikki”, minun ei tarvinnut edes nähdä Aranin kättä, joka tavoitteli tikariani väistääkseni kauemmaksi. Olin jo liian tottunut tähän. Hän soi minulle kiusaavan virneen. “Eikö?”

“Et voi huijata mua enää.”

“Niinhän sä luulet”, hän hymähti ja nojasi olkaani liioitellusti. Löin vyöltäni veistä hakevan käden pois ja käänsin katseeni Araniin ylpeä hymy huulillani. Hänen lämmin hymynsä kareili huulilla, joita halkoi lovi, ja hän puhalsi kiusalleen kasvoilleni. Hautasin sormeni hänen hiuksiinsa ja nojasin lähemmäs. 

“Meillä oli tekemistä, muistatko?” kuiskasin. Aran kallisti päätään ja nojasi hipaisemaan huulellaan omaani. 

“Niin oli, joten mikset ole jo etsimässä kirjoja?” 

“Ehkä pidänkin susta enemmän kuin kirjoista.”

“No, se olisi toivottavaa.”

Nauroin vasten hänen hengitystään ja uskalsin suudella häntä. Hänen kätensä kietoutui ympärilleni ja veti minut lähemmäs. Käteni valuivat hänen kiharista tummista hiuksistaan hänen niskaansa, ja nautin vain. Tämä oli lopussa. Aivan pian tämä olisi ohi ja me matkaisimme Kailesydiin. 

Astuin kauemmas ja pyyhkäisin huuliani mietteissäni. 

“Mitä nyt?” Aran näytti huolestuneelta. 

“Miksi me lähtisimme enää?” 

“Miten niin?”

“Äiti ja isä ovat kuolleet”, sen sanominen oli nykyään liian helppoa. “Meidän piti lähteä Kailesydiin etsimään heille apua. Mitä tässä muka enää on tehtävissä?” pudistelin päätäni toivottomana. Aranin ilme pehmeni. 

“Toivon enemmän kuin mitään, että jäisitte, mutta Kailesydissä voisitte saada apua Arrilenin valloittamiseen takaisin”, hän vilkaisi äkkiä syvemmälle kirjastoon kuin olisi yhtäkkiä muistanut, missä olimme. “Mutta ei ajatella sitä nyt, kun etsitään vain ne tiedot, mitä tarvitset.”

Nyökkäsin nopeasti.“Olet oikeassa.”

Olin vähällä tipahtaa hyllyltä, jolta kurkottelin harmaakantista Helvetinmaan aaveet -kirjaa, kun Aran onnistui tiputtamaan kaksi kirjaa sylistään. Ääni kajahteli halki tyhjän kirjaston. Mulkaisin häntä varoittavasti, hän irvisti pahoillaan. 

Hän kuunteli hetken vaiti ja nyökkäsi sitten. “Ei ketään.”

Katsahdin käsissäni olevaan kirjaan, jonka kanteen piirtyi jokin hahmo, joka muistutti hämärästi petoa. Huokaisin raskaasti. Aloinko olla näin epätoivoinen?

“Mitä tiputit?” huikkasin tympeästi. 

“Öö…” Aran nosti ensimmäisen kirjan ja katsoi sen kantta selvästi aivan tietämättömänä siitä, minkä oli pudottanut. “Ihmissotain päätös ja…” hän kurkotti kohti toista kirjaa, “Ennustukset ja kuulijat.”

Hypähdin alas kirjahyllyltä ja astelin Aranin luokse. “Kuulijatko?” varmistin, hän nyökkäsi. 

“Onko se jokin erityinen asia? Outo otsikko kyllä.”

“Kuulijat ovat luoteenheimolaisia.”

“Hukkaveriä Luoteenmerellä vai?” Aran siirtyi istumaan pöydän ääreen lyhdyn valoon. Kumarruin hänen kanssaan kirjan ääreen. 

“En muista ulkoa”, myönsin selatessani ensimmäiselle sivulle, jossa puhuttiin kuulijoista. 

“Mä kun luulin, että tiedät kaiken”, Aran hymähti kiusakseen. 

“Me ollaan täällä, koska en tiedä, mutta mukavaa, että kuvittelet niin.”

Selasin tekstiä yrittäen saada selvää kiekuraisesta käsialasta. 

“Ööh… Kuulijat ovat Luoteenheimon valittuja, joilla on synnynnäinen kyky nähdä henkien puolelle”, pidin pienen tauon ja mietin. “Henget kertovat heille tulevasta ja menneestä, jonka ovat havainneet ympäröivästä maailmasta. Kuulijat voivat tavata kuolleita läheisiään, kauan sitten kuolleita, joilla on vielä kerrottavaa tai kuolleita, jotka haluavat kuulijan välittävän viestin. He tietävät Gáldenin tapahtumista enemmän kuin shamaanitkaan, mutta Luoteenheimo ei halua puuttua asioihin, tuleviin tai menneisiin. Kuulijoiden käsissä on mantereen historiasta tietoa, jota  edes manterelaisilla ei ole, koska heidän esi-isänsä ovat jakaneet tietoa sukupolvelta toiselle, jotta vanhat tarinat eivät katoaisi, vaikka niiden eläjät olisivat jo menneet.”

Nostin katseeni Araniin, joka näytti punnitsevan, mitä mieltä olla kuulemastaan. Hän kohtasi katseeni ja kohautti olkiaan. “Mitä luulet, onko tämä se, mitä etsit?”

Katselin vielä tekstiä harkiten. “Voi ollakin, mutta täytyy etsiä vielä-”

Tuskin ehdin edes lopettaa lausettani, kun jossain räsähti. Aran oli liikkeellä ja syöksyi hyllyjen väliin jo ennen kuin ehdin edes tajuta. 

“Aran!” sihahdin. “Et voi olla tosissasi, Aran! Hitto…” Suljin kirjan ja sulloin sen äkkiä laukkuun. Kiirehdin nappaamaan myös Ihmissotain päätöksen, Helvetinerämaan aaveet sekä Elranian kruunun, jonka olin löytänyt aivan ensimmäisenä. Ne eivät sisältäneet läheskään niin tärkeän kuuloista tietoa kuin Ennustukset ja kuulijat, mutten uskaltanut jättää yhtäkään kirjaa, jolla oli edes pieni mahdollisuus olla tärkeä. Nappasin laukusta pistoolin, jota olin kantanut taas matkassani Gilin loukkaantumisen jälkeen. 

Olin lähdössä suuntaan, jonne Aran oli kadonnut, kun liike silmäkulmassani herätti huomioni. Laitoin varmistimen pois ja hiivin kohti hahmoa, joka yritti piileskellä hyllyn takana. Otin nopean harppauksen ja iskin kyynärvarteni tarkkailijan kaulalle ja aseen piipun tämän otsalle. Riskejä en ottaisi nyt. 

Kohtasin harmaasilmäisen pojan, jonka viimekertaiset ruskeat kiharat oli viimeisten parin kuukauden sisällä leikattu sotilasmaisen lyhyiksi. 

“Sinä!” sylkäisin. 

“Älä ammu!” Ricky henkäisi. 

“Miksen? Olet ilmiselvästi univormussasi ja viimeksi kun näimme, viilsit siskoni käden auki, muistatko?” painoin kyynärpäätäni tiukemmin hänen kaulaansa. 

Ricky avasi suunsa, mutta katse lasittui tajuamisesta. “En halua kuolla.”

“Olisit ajatellut sitä ennen kuin tulit vaanimaan mua.”

“En voi noin vain olla tekemättä työtäni”, hän totesi ja hengähti syvään. Koko hänen olemuksensa muuttui, kun hän kohotti kulmiaan itsevarmasti. “En tosin ole täällä kuolemassa, etkä sä halua tappaa, ethän?”

Kiristelin hampaitani. “Kokeillaanko teoriaa?” Vein sormeni piipun kyljeltä liipaisimelle. Ricky arvioi minua katseellaan. 

“Toki.” Veitsen kärki painui vatsaani vasten, verisusi muuttui yhä varmemmaksi asemastaan tilanteessa. Hän ei enää uskonut olevansa vaarassa. 

“Siinä ajassa, kun teet viillon tai piston, mä olen jo ampunut”, kerroin, vaikkakin epäilys kalvasi minua. Pystyisinkö todella tappamaan jonkun? 

Ricky kohautti kulmiaan. “Ei huolta, en aio kuolla. Etkä sä ehdi painaa liipaisinta.”

“Ollaanko me nyt tosiaan väittelemässä siitä, kumpi ehtii tappaa kumman ensin?” tiuskaisin ja vetäisin terävästi henkeä, kun veitsi painui huolettoman hitaasti nahkani läpi. Puristin pistoolia vaatien itseäni painamaan liipaisinta. Ei se ole niin vaikeaa. Hän oli verisusi, joka oli satuttanut Meliä. Aranin väkikin oli tappanut verisusia samanlaisista syistä. Miksen minä voisi tehdä samaa?

Vilkaisin olkani ylitse jonnekin hyllyjen väliin. Oli hiljaista. Minne Aran katosi? Aurinko loi valoaan ikkunan läheisille hyllyriveille, mutta syvemmällä kirjastossa varjot peittivät alleen käytävien päät. Ei liikettä. Ei ketään tai mitään. 

Käännyin takaisin Rickyn puoleen. Hänen kasvoillaan pelko oli vaihtunut ilmeeseen, joka vaikutti suorastaan ylimieliseltä. Toisaalta silmien takana oli sumeutta. Hän oli minua nuorempi. Minäkin olin täysin eksynyt tänne, enkä voinut kuvitellakaan kuinka hän oli päätynyt tänne. 

Huokaisin ja siirsin sormeni pois liipaisimelta. “En tapa sua.”

Ilme hänen kasvoillaan viesti hämmennystä. Sitten hän nyökkäsi hitaasti ja veti veitsen irti nahastani. Sävähdin kipua ja tönäisin Rickyn otsaa aseella. 

“Haluan sulta tietoja.”

“Se saattaa olla vaikeasti järjestettävissä.”

“Mitä? Väitätkö, ettet muka tiedä yhtään mitään?”

“Ei, kun tarkoitin, että sun saattaa olla vaikeaa saada tietoja multa.”

“Olet alakynnessä tässä.”

“Olenko?”

Rickyn äänensävy oli niin vilpitön ja ilme kasvoilla vakava, että astuin puolikkaan askeleen taakse silkasta hämmästyksestä. Sitten aivan tyhjästä kipu virtasi rintaani. Se puristui sydämeni ympärille, virtasi pitkin suoniani, takertui hengitykseeni. 

Peräännyin järkyttyneenä puristaen rintaani. Hoipertelin taakse, kunnes löysin lähimmän kirjahyllyn, jota vasten saatoin romahtaa. Ase kolahti lattialle, joku kirja tipahti ylähyllyltä tömähtäen raskaasti. 

Painoin olkani tiukasti hyllyä vasten, yritin keskittyä vain hengittämiseen, paitsi että se sai minut uskomaan, että olin kuolemassa. Valahdin lattialle polvilleni. Suljin silmäni, vedin henkeä, puhalsin ulos. Uudelleen ja uudelleen. Ei se ollut haastavaa. Paitsi että oli. 

Nostin hitaasti katseeni, kun tajusin Rickyn astelevan lähemmäs. Varoin tekemästä äkkiliikkeitä itseni vuoksi. 

“S-sä… olet megha… dichare”, sain sanotuksi, kuin siitä olisi ollut enää kysymystäkään. 

“Niin. Luodit kyllä satuttavat muakin, mutta en välttämättä kuole sellaiseen”, hän totesi pyöräyttäen silmiään. “En ollut missään hengenvaarassa missään kohtaa.” Hän puristi kättään nyrkkiin, ja kipu tuntui nyt todella tukehduttavan minut. 

Yritin kurkottaa pistoolia kohti, mutta en jaksanut liikkua. Veitsi oli vyölläni, mutta sekin oli liian kaukana. Yksi osuma Rickyyn harhauttaisi tätä varmasti tarpeeksi. 

“Tämä olikin jotenkin helpompaa kuin ajattelin”, hän tuhahti. “Miten komentaja ei ole saanut sua vielä kiinni? Olethan sentään vain heiveröinen inehma.”

Jonkinlainen raivo pääsi kivun ja pelon ylitse. Tai ei raivo – päättäväisyys, ylpeys. En ollut häviämässä tässä tänään. 

Väänsin jalkani alleni ja pakotin itseni keräämään kaiken voimani. Kipu virtasi kehossani ja jokainen lihas kiljui armoa. Kuin ihmeen kaupalla pääsin pystyyn, horjahdin oikealle. “En ole… heiveröinen”, minun onnistui sylkäistä ja vein käteni tikarilleni. Tuttu voima virtasi kehooni. Yleensä annoin sen vain olla ja hivellä ihoani kuin lämmin tuulenvire, mutta tällä kertaa kiskoin sen itseäni kohti, takerruin hehkuviin säikeisiin mieleni perukoilla, kiedoin ne käsieni ympärille, ranteideni, käsivarsieni. Kipu peittyi kaiken sen voiman alle. 

Rickyn ilme valahti ja hän kompuroi taaksepäin. Toivoin Aranin saapuvan paikalle. Toivoin hänen tulevan, koska en tiennyt, mitä tehdä. 

Otin ensimmäisen askeleen. Pysyin jaloillani, hyvä. Otin uuden askeleen ja sitten toisenkin. Puristin voimaa nyrkeissäni, en uskaltanut päästää irti. Se väreili ihollani, sai hien nousemaan otsalleni. 

Syöksyin liikkeelle ennen kuin Ricky ehti tehdä liikettäkään väistääkseen. Kyynärpääni iskeytyi hänen kasvoihinsa…

Räpyttelin silmäni auki. Kipu jomotti vähän kaikkialla kehossani. Halusin hieman oksentaa.

Viisto aurinko häikäisi silmiäni. Katu allani oli kova, häntäluuhuni sattui. Jossain taustalla kuului tasaista puheensorinaa. Välittömästi ympärilläni liikuskeli vain yksi ihminen. Katsoin taivasta, vääntäydyin parempaan asentoon ynähtäen kivusta. 

Tajuaminen alkoi lipua mieleeni. Miksi olen täällä? Missä minä oikein olen?

Katseeni pyyhki ympäristöä, joka ei aivan rekisteröitynyt mieleeni. Olin kaupungissa, hieman syrjässä näkyviltä kapean kujan alussa. Laukku lojui vieressäni. 

“An!” Aran syöksyi luokseni. 

Siristin silmiäni hahmottaakseni Aranin kasvot aurinkoa vasten. Hän polvistui eteeni ja kiskoi minut halaukseen. Sävähdin kipua kylkiluissani. 

“Heräsit viimein!”

“Varovasti, kylkiluuni taitaa olla murtunut tai jotain”, kähisin. 

“Ei se ole, älä huoli. Tappelit kunnolla sen verisuden kanssa, muttet ottanut yhtäkään pahaa iskua.”

“Tappelinko?” hieraisin särkevää päätäni irvistäen. Yritin miettiä, mitä oli tapahtunut. Yritin saada jossakin mieleni laitamilla harhailevista muistoista otteen, mutta ne lipuivat vain kauemmas. Aranin ilme valahti hämmennykseen. 

“Etkö muista?”

“E-en usko. Muistan vain sen, että Ricky yritti salvata hengitykseni – tai pysäyttää sydämeni, en tiedä”, änkytin yrittäen löytää muistoja mielestäni. Törmäsin pelkkään tyhjään. 

Aran tarkasteli kasvojani harkiten. 

“Mitä tapahtui?” kuiskasin. Raahasin itseni pystympään. Kipu viilsi vatsani kulmilla, muistin, että Ricky oli painanut veitsen siihen. Päänsärky keskittyi ohimoni paikkeille ja tajusin, että siinä tuntui verta. 

“Kun pääsin paikalle, sä taistelit sen verisuden kanssa. Annoit pari kunnon iskua. Olit…” Aran haki sanoja, “ihmeellinen.” Ja pelottava, hän jätti sanomatta. 

“Entä kirjat? Ja Ricky?” 

“Otin laukun mukaan, ei huolta. Verisusi pääsi pakoon-”

“Mitä? Kuinka saatoit päästää hänet?” huoli sykki rinnassani. 

“Sä pyörryit, An. Romahdit tuosta noin vain lattialle. En voinut käyttää aikaa hänen tappamiseensa etenkin, kun hän otti välittömästi jalat alleen”, Aran järkeili tarkastellen minua katseellaan. Lopulta hän vain nyökkäsi ja nousi ylös. “Oletko nyt kunnossa? Meidän on tavattava Bijaine ihan kohta.”

Huokaisin syvään ja kampesin itseni jaloilleni. Horjahdin ja Aran otti minut vastaan. Hänen kätensä hipaisi leukaani vieden kasvonsa aivan lähelle omiani. “En kai vie jalkoja altasi?” 

“Turha luulo, ryöväri”, hymähdin vasten hänen kasvojaan. Huoli kuitenkin ajoi hymyn pois. “En muista yhtään mitään…”

Aranin vakava ilme pyyhkiytyi pois ja hän veti kasvoilleen rauhoittavan hymyn. 

“Älä huolehdi siitä, kulta.”

⇝⥈⇜

Puoli tuntia aiemmin…

Aran juoksi kirjaston hyllyjen välissä. Olikin pitänyt jättää An yksin! Verestävä viilto hänen käsivarressaan ärsytti häntä enemmän kuin huolestutti. Kotka-anirma oli hyökännyt yllättäen. Aranin lantiolta roikkuvasta veitsestä tipahti veripisara. Hän oli kuvitellut pyyhkäisseensä kaiken veren kotkan sulkiin. 

Milloin hän oli alkanut tappaa näin? Anin ja muiden myötä hänen kätensä olivat nykyään veressä uitetut. En ainakaan ole enää Giliä parempi. Hän muisti, mitä oli kertonut Anille heidän tavatessaan. Luuletko, että kukaan meistä halusi tulla sellaiseksi kuin nykyään olemme? Silti Aran itse oli tehnyt valintansa ja siten päätynyt tänne. 

Aran haistoi verta jo ennen kuin pääsi paikalle. Hän kuuli taistelun ääniä ja pelkäsi, että An olisi vaarassa. Toisaalta hän tiesi, että An osasi pitää huolen itsestään. Se ei silti vienyt huolta pois. 

Kun hän pääsi hyllyjen väliseen lukutilaan, hän pysähtyi kuin seinään. Nuori verisusipoika perääntyi hätäisesti kauemmas, kun An hyökkäsi häntä kohti luonnottoman nopeasti. Hän iski verisutta kasvoihin, astui sivulle, antoi uuden iskun ja- ei voi olla. Siinä ajassa, kun Aran käsitti Anin haihtuneen ilmaan, oli tämä jo palannut ja iski poikaa taas. Tikari sivalsi tämän jalkaan pitkän viillon. 

Uutta hyökkäystä ei enää tullut. Yhtäkkiä Anin ilme nimittäin muuttui, oli kuin hän olisi yhtäkkiä herännyt todellisuuteen ja taistelutahto vaihtui hämmennykseen. Hän hoippui jokusen askeleen taakse ja Aran syöksyi jo häntä vastaan, kun An romahtikin lattialle, eikä enää noussut. Aran syöksähti Anin ja verisuden väliin ja kohotti miekan vihollistaan vastaan. 

“Jollet nyt välittömästi käänny ja pakene, en aio säästää sua”, hän murisi. Ei siihen enempää tarvittu, kun verisusi jo kääntyi kannoillaan ja syöksyi pakoon. Heti, kun Aran tiesi turvalliseksi kääntää selkänsä, hän polvistui Anin luokse. Tämä ei herännyt, vaikka kuinka häntä ravisteli. Hengissä hän sentään oli selvästi. 

“Okei…” Aran mutisi puoliääneen. “Viedään sut ulos täältä ennen kuin joku muu ei-toivottu tulee paikalle.” Hän asteli hakemaan laukun, kun hänen katseensa kiinnittyi hyllystä tippuneeseen kirjaan. Hän poimi vihreän, tummasivuisen kirjan, jossa luki kultaisin kirjaimin: Kalmantie – Kuulijoiden tarinoita. Hän kallisti päätään harkiten vain silmänräpäyksen ennen kuin sulloi senkin kirjan laukkuun ja palasi nostamaan Anin harteilleen. 

“Lupaan kysyä sulta, mitä täällä tapahtui”, hän mutisi. “Et ainakaan voi sanoa etten ole varoittanut siitä sitten.” Jos Aran ei olisi tiennyt toisin, hän olisi luullut Anin nukkuvan; ilme tämän kasvoilla oli aivan yhtä rauhallinen kuin silloin, kun tämä nukkui Aranin vieressä. Ehkä hän tavallaan nukkuikin. Kuka ties, jos hän näki untakin. Tai ehkä hän vain uinui levollisessa tyhjyydessä.