LUKU 33 ⤠⤟ Kruunun kultti

 Kun Gil hiljeni, enkä osannut enää kysyä mitään, nousin vain seisomaan. 

“Kiitos, Gil”, kuiskasin ja juoksutin sormeni hiusteni lävitse kerätäkseni itseni. “Kiitos, että kerroit kaiken. Nyt tarvitsen aika.”

“An…” Gilin ääni oli käheä. Hän oli itkenyt, kun kertoi Werrenistä. 

Vilkaisin häntä hymyillen surumielisesti. “Puhutaan myöhemmin, lupaan sen.”

Harpoin alas kalliolta ja pyyhkäisin leirin läpi katseellani. Huomasin Melin juttelevan Rimun kanssa luolan suulla. Nyökkäsin tervehdyksen heille ja harpoin syrjempään. En ollut varma, mihin menin, mutta pujottelin vain rinteeseen rakennettujen suojakatosten ohitse. 

En voinut uskoa, mitä Gil oli kertonut. Koko tarina selitti hänen tekonsa, mutta ei oikeuttanut niitä. Enkä voinut uskoa, että hän oli elänyt minun ja Melin kustannuksella. Mel oli yritetty kaapata ja tappaa yhteensä viidesti vain kolmen viime vuoden aikana jo ennen Verisudenpiiriä. Saattoi olla, että joka ikinen niistä hyökkäyksistä oli Gilin syytä. 

Ja silti en enää jaksanut vihata häntä. Millään vanhalla ei enää ollut väliä. Gil oli kertonut kaiken. Koko pitkä tarina oli riittänyt. Hän ei enää ollut valehdellut. Se riitti minulle. 

“Enkö kieltänyt sua lähtemästä leiristä?” Aran kuului naurahtavan. Käännähdin hänen puoleensa varautuneesti käsi tikarin kahvalla, ja sitten jo romahdinkin vasten puuta yrittäen vain hengittää. En saanut kuin tavuja suustani. Aranin ilme pehmeni ja hän asteli luokseni. 

“Tiedän”, hän kuiskasi ja nojasi samaan puuhun. 

“Kuinka muka annoit hänelle anteeksi tuosta noin vain? Sä vain vaihdoit pari sanaa ja otit hänet tänne. Ja otit meidätkin vielä sen jälkeen, kun kaikki johtuu isästämme”, painoin pääni vasten puuta ja vajosin istumaan.

“Luuletko, että tein päätökseni eilen juuri siinä hetkessä?” Aran naurahti ilottomasti. “Olen miettinyt aivan kaikkea siitä saakka, kun Bakha kertoi törmänneensä Giliin pari vuotta sitten. Yritin päättää, kuinka tuntea, kunnes tajusin, ettei sitä voi vain päättää. Vihasin häntä, mutta ikävöin häntä aina. Mietin, kuinka toimia, jos vielä tapaisimme. Vaikka Gil oli Nublereissa, en voinut kuin sopia, ettei kukaan vahingoittaisi häntä, jos koskaan törmäisi häneen, koska loppujen lopuksi Gil on aina veljeni.”

“Luulin hänen kuolleen, kun hän jätti meidät. Kun sain tietää, ettei ollutkaan, olin raivoissani hänen päätöksestään, mutta olin niin iloinen, että hän oli elossa”, hän pyyhkäisi kasvojaan ja huokaisi katkerasti. “Kun näin teidät kaupungilla, en ensin tunnistanut Giliä. Epäilin kyllä, mutten tunnistanut häntä. Kun tunnistin, päätin olla välittämättä. Kun hän tunnisti mut, se oli sinetöity ja tiesin, etten vahingoittaisi häntä.”

“Hmh, Gilillä selvästi on sellainen vaikutus”, tuhahdin. “Hän huumasi meidät ja myi piirille. En vieläkään ole varma, luotanko häneen täysin, mutta kaikesta huolimatta en halunnut hänelle sattuvan mitään siitä saakka, kun hän palasi pelastamaan meidät.”

Aran vilkaisi puoleeni. “Niin. Tiedäthän, olen pahoillani siitä, kuinka eilen tapasimme.”

“Oikeastaan olen ihan kiitollinen siitä. Tai siis olisi ollut ihan mukavaa tavata vähän muulla tavalla, mutta olen kiitollinen, että olemme nyt täällä”, sitä jos jotain tuntui tyhmältä sanoa. Aran hymyili vinosti. 

“Tiedäthän, en voi uskoa, että halusin tappaa teidät. Mulle on aina opetettu, ettei jälkipolvi liity vanhempien päätöksiin-”

“Ainahan se liittyy.”

“Ehkä, mutta heitä ei saa rankaista vanhempiensa teoista tai kierre ei ikinä lopu.”

Nyökkäsin hitaasti ja katsahdin Araniin. Hän katsahti takaisin. Hännänpää kohosi kiinnostuneesti. 

“Miksi oikeastaan säästit meidät?”

Aran laski katseensa. “Vakuuttelin itselleni, että tiesin, mitä olin tekemässä ja että pystyisin siihen, mutta en mä koskaan ollut vakuuttunut. Tappaminen ei ole koskaan oikein. Se tuntuu hyvältä koston keinolta, mutta ei se helpota.”

“Niin äitikin aina sanoo…”

“Ikävöit kai häntä.”

“Emme ole olleet aikoihin läheisiä”, mitä sen hokeminen muka auttoi? “Mutta kyllä. Ikävöin äitiä.”

“Jos halaan, luuletko mun uhkailevan sua?” Aran kysyi hiljaa. 

Kohautin olkiani. “Kaipaan todella halia nyt. Vaikka sitten puukko lapaluideni välissä.”

Aran nauroi ja kiskoi minut halaukseen. “Tuo on kai ihan siedettävä myönnytys. En haluaisi luodista tänään.”

Lihakseni jännittyivät, ja Aran taputti selkääni. “Luuletko, etten huomannut sitä?” 

En jaksanut astua kauemmas, vaan nojasin vain hänen olkaansa. “Kuvittelin, että se oli ihan tarpeeksi hyvässä piilossa.”

“Olen hukkaveri ja haltija, An. Haistan kyllä yhden pistoolin”, kuulin, että hän virnisti. 

“Onko teillä sitten jotain kieltoja aseisiin liittyen?” 

“Tietysti. Ei kuka tahansa saa kanniskella tuliaseita leirissä. Kuitenkin, niin kauan kuin et edes ota sitä esille saatika uhkaa väkeäni, en revi sitä käsistäni.”

Astuin kauemmas ja virnistin. “En ajatellutkaan luovuttaa sitä.”

Aran kohotti kulmiaan viattomasti. “Gilkin luotti meihin niin, että jätti aseensa.”

“No, Gil ei olekaan yhtä varovainen kuin kuvittelee.”

“Tuosta voin olla samaa mieltä.”

“Gilistä puheenollen pitäisi varmaan käväistä hänen luonaan…”

“Ethän sä edes tiedä, mitä sanoisit hänelle.”

Mulkaisin Arania. “Yritätkö olla ajatustenlukijakin?”

“Toki”, Aran hypähti kauemmas minusta katsellen pistoolia käsissään ja vilkaisi minua virnistäen. Säpsähdin ja syöksähdin viemään aseen.

“Hei! Anna se takaisin!” 

Aran nosti aseen niin ylös, etten yltänyt siihen. Kurottelin varpaillani, mutta Aran kehtasi vieläpä nousta kivelle seisomaan. 

“Et voi olla tosissasi!” tiuskaisin ja töytäisin häntä. Hän tuskin edes horjahti.

“Tämä on kyllä hieno ase. Varastiko Gil rajavartijoilta?” Aran katseli pistoolia niska takakenossa. 

“Ei, kun se oli lahja vartijalta!” 

Aran kohotti kulmiaan yllättyneesti ja astui alas kiveltä kiepsahtaen ketterästi ohitseni. 

“Lahjako?” hän suorastaan tanssahteli pakoon. 

Seisahduin aloilleni kiukkuisesti. “Lakkaa jo pakenemasta! Ja kyllä, tai ennemmin vartija antoi sen Gilille, jotta hän voisi suojella meitä.”

Aranin rypisti otsaansa kyseenalaistaen. “Suojella? Gil? Sama tyyppi, joka luovutti teidät piirille?”

“No… Joo’o! Se tapahtui ensin, sitten menimme rajalle ja sen jälkeen Gil on pelastanut Melinkin hengen.”

“Niin, Kulkijanne”, Aran tuhahti ja tanssahti taas taakse, kun astuin kaappaamaan aseen takaisin. 

“Kyllä!”

“Hitto, olen aina vihannut sitä kruunun kulttia.”

“Kulttia?” tiukkasin, “Kulttiako? Mä en ole missään kohtaa halunnut, että suvussani olisi jotain ympäri maailmankaikkeutta matkaavia puolijumalia! Sen takia olemme nyt täällä! Sen takia meitä Vulkia on nykyään niin vähän.”

Aranin hymy hyytyi ja hän astui taakse rypistäen aavistuksen kulmiaan. Potkaisin häntä jalkaan ja tällä kertaa hän kaatui. 

Riuhtaisin pistoolin hänen kädestään ja astelin kauemmas. “Mitä? Mikä sut nyt yllätti noin?”

Aran nousi puistellen vaatteitaan. “Senkö takia olette täällä?”

“Et ole tosissasi. Mitä muka kuvittelit?”

Hän kohautti olkiaan hämmentyneesti. “En tiedä. Kyllähän mä olen kuullut juttuja, mutta luulin tässä olevan kyse vain vallankaappauksesta.”

Pyyhkäisin kasvojani. “Kai tiedät Arrilenin kuningassuvun historiaa? Käytännössä joka ikinen kerta, kun sukuani on vastustettu, se on pyörinyt Kulkijan ympärillä tavalla tai toisella.”

Aran katsoi silmiäni odottaen. Pyöräytin silmiäni. 

“Viiden vuosikymmenen takainen kapina isoisäni hallinnon aikaan. Silloin edellinen Kulkija oli viiden vanha. Kapinoitsijat tappoivat hänet ja jättivät kruunun rauhaan. Yli sata vuotta sitten kymmenvuotiaat Kulkija-kaksoset surmattiin, ja samalla silloinen kuningatar, heidän äitinsä, menehtyi. Ja nyt tämä. Piiri naamioi Kulkijan etsimisen vallankaappaukseen”, jäin pohtimaan tietämääni. “Vielä parisataa vuotta sitten magia Vulkien veressä oli niin voimakasta ja Vulkia oli niin paljon enemmän, että Kulkijoita syntyi käytännössä aina edellisen kuoltua. Joskus jopa heitä oli useampia elossa-”

“Useita puolijumaliako? Tsh, kaikkea sitä.”

“Odotatko vuoroasi? Mä kun erehdyin ajattelemaan, että olisit kiinnostunut kuulemaan.”

Aran kohautti olkiaan. “Kyllä mua kiinnostaa, mutta kuulostaa vain aika mahdottomalta.”

“Tietysti, mutta niin se on ilmeisesti ollut.”

“Mistä edes Kulkijan magia on tullut?” Aran nyppäisi nukkaa paidastaan. 

“Etkö ole muka tutustunut historiaan?”

Aran kohotti kulmiaan suorastaan loukkaantuneena. “Millä ajalla muka?”

“Sori. Joka tapauksessa, ensimmäinen Kulkija pelasti Arrilenin liian voimakkaalta, pahalta vallankaappaajalta.”

“Kuulostaapa uskomattomalta. Oikeasti, en usko sanaakaan.”

“Mitä?” tiuskaisin. 

“Niin. Mistä muka magia tuli, jos ensimmäinen Kulkija vain ilmaantui mystisesti pelastamaan päivän? Ja kuka se pahis oli? Miten siihen muka tarvittiin jokin maailmoita matkaava olento, että joku vallankaappaaja kukistettiin?”

“No- hänelläkin oli väkevää magiaa! En mä tiedä! Siitä on lähes tuhat vuotta, eikä sillä ole nyt mitään väliä. Halusin vain osoittaa, että kaikki Vulkien vaikeudet todella ovat pyörineet Kulkijan ympärillä.”

“Ja isäsi”, Aran yskäisi ja vilkaisi minua, “jutustelenpahan vaan.”

Katsahdin häneen kimpaantuneesti. “Tiedän, mitä isäni on tehnyt. Hän on tuhonnut niin paljon, mutta sillä ei ole enää väliä!” hiljenin sanottuani sen ja mietin sanojani. Suljin silmäni, purin hammasta. “Sillä on väliä… Kaikella sillä on väliä.”

Aran nyökytteli pienesti. “Ei sun tarvitse puhua noin hänestä vain, koska mä olen tässä.”

Katsahdin häneen ilmeettömänä. “Älä huoli, en ole täällä suojelemassa tunteitasi, ryöväri. Olen ihan tosissani, koska jos kuningas ei olisi tehnyt tekemiään päätöksiä, en olisi tässä nyt.”

Aran virnisti viekkaasti ja nojautui eteen. “Emme olisi tavanneet, jollette olisi päätyneet maanpakoon.”

“Älä edes yritä. Tähän mennessä olet vakoillut meitä, kaapannut meidät ja varastanut aseeni-”

“Gilin aseen, jonka sä veit.”

“...Ja olet ollut melko töykeä.”

“Hauska mä vain olen.”

“Olen kruununperillinen.”

“Siksi kumarsin sua eilen.”

“Wau, sehän parantaa kaikki tekosi.”

Aran kohautti olkiaan, perääntyi aavistuksen ja kumarsi syvään virne huulillaan niin, että aavistuksen terävät hampaat pilkottivat huulen alta. 

“Voi, teidän kuninkaallinen korkeutenne! Olisitteko halunneet hieman ylevämpää kohtelua? Kenties pylvässängyn ja takkatulen? Tai ehkä neiti haluaisi uunituoretta leipää tai hohkamehua?”

“Ja nyt en tiedä, pilkkaatko mua vai yritätkö olla hauska…”

“Jaa, että eivät kohteliaisuuteni riitä neidille? Mitä korkeutenne sitten haluaisi? Hiljaisen palvelijanko?”

Purin huultani. “Sinutko? Hiljaisuus kyllä kuulostaisi toivotulta, jos tuota metelöintiäsi pitäisi kuunnella.”

Aran horjahti taakse ja vei kätensä sydämelleen. “Auts! Tuo on kivuliainta, mitä olen ikinä kuullut!”

En voinut kuin nauraa Aranin typeryydelle. Ja yhtäkkiä naurulle ei tullutkaan loppua. 

Aran suoristautui, ja virne kääntyi ystävälliseksi hymyksi. 

“Näetkö? Ainakin osaan olla hauska.”

Katsahdin häneen, ja purskahdin uudelleen nauramaan. “Ai, en mä naura, koska olet hauska, vaan koska olet niin typerä.”

Hän kohautti olkiaan. “Naurat kuitenkin. Ehkä ryhdynkin narriksesi.”

Nyökkäsin sarkastisena: “Joo, tietysti.”

“Tarkoittaako tämä, että luotat muhun?”

“En tietenkään. Siksi olet elossa.”

“Luulin, että tuo oli mun uhkaukseni”, Aran virnisti aivan turhan ylpeänä itsestään. 

“Ja mä kun olen erehtynyt luulemaan sun olevan vakava tyyppi.”

“Riippuu tilanteesta.”

Pyöräytin silmiäni pystymättä salaamaan hymyäni. “Mun tosiaan on palattava puhumaan Gilille.”

Aran asteli vierelleni mennessäni. “Mulla on oikeastaan parempi ajatus, joka antaa kaikille mukavan mahdollisuuden jututtaa Giliä ja päästä rentoutumaan vähän.”

“Öh? Mun todella pitäisi puhua hänelle, joten ideasi eivät houkuttele nyt.”

“Nah, et kuitenkaan vieläkään tiedä mitä sanoa”, Aran vilkaisi minua. “Vedetään pienet taisteluharjoitukset.”