LUKU 7 ⤠⤟ Aika

Pensaasta aivan edestäni singahti esiin jänis. Hypähdin vaistonvaraisesti puolikkaan askeleen taakse ja syöksyin sitten äkkiä eteenpäin. Nyt tai ei koskaan. Onnekseni jänis ei ehtinyt kiihdyttämään vauhtiaan paljon. Kaaduin sen niskaan asettaen tikarin terän sen kaulaa vasten. Jäin epäröimään pienen eläimen sätkiessä otteessani kauhuissaan. 

Suljin silmäni ja tein viillon. “Anteeksi”, kuiskasin puristaen jänistä rintaani vasten sen sätkimisen laantuessa. Verta valui käsilleni. Sitten eläin valahti veltoksi, ja saatoin hengähtää. 

Olimme olleet poissa kotoa jo viikon matkaten aamusta iltaan, toisinaan jopa öisin. Kolme päivää sitten meidät yllättänyt sade oli saanut suurimman osan jäljellä olleesta ruuastamme pilaantumaan. Edellisen aamun jälkeen olimme olleet täysin ulkomaailman armoilla ruuankin suhteen. Emme olleet saaneet syödäksemme kuin vain valkeita hallamarjoja sekä eilen aamulla löytämämme perunakellarin varantoja. Minusta ei tuntunut hyvältä varastaa, mutta jotenkin meidän oli selvittävä hengissä.

Nousin seisomaan jänistä korvista roikottaen. “Tehdään nopeasti nuotio”, pakotin ääneni tyyneksi. Harold oli kertonut, että päivisin nuotion savu saattaisi näkyä kilometrien päähän. Tänään tosin oli pilvistä, enkä tiennyt, voiko jänistä edes syödä raakana, joten riski oli otettava. Olihan meidän sentään syötävä. Emme me kuitenkaan olleet nähneet merkkiäkään Verisudenpiiristä sitten jokeen tippumisen. 

Mel katsoi jänistä inhoten. “Mä en syö tuota”, hän nurisi. Tämä oli ensimmäinen saalis, jonka olin saanut kiinni. Ei sillä, ettenkö olisi yrittänyt jo useasti. 

“Kuoletko mieluummin?” tiuskaisin jaksamatta kuunnella enää siskoni päiviä kestänyttä valitusta. Aina jokin oli ällöttävää, pelottavaa, johonkin sattui, oli kuuma tai kylmä. 

Mel katsoi minua yrittäen näyttää päättäväiseltä, mutta luovutti minun katsottuani häntä hetken silmiin, ja otti piikivet esille.

Tehtyämme nuotion, aloin nylkemään jänistä tikarilla, vaikken todellisuudessa oikeastaan tiennyt, miten riistaa nyljetään. Se oli inhottavaa, samoin kuin jäniksen huonosti kypsennetty lihakin. Irvistelimme molemmat inhosta syödessämme, mutta hotkimme jokaisen palasen.

Vatsamme olivat täynnä, kun jatkoimme matkaa, mutta olomme ei ollut aiempaa parempi. Olimme uupuneita ja peloissamme, emmekä tienneet, mitä Nebuilissa tapahtui. Emme edes tienneet, oliko Verisudenpiiri jäljillämme. Tai oikeastaan tietysti he olivat jäljillämme. Merkittävää vain oli, kuinka lähellä he olivat. Siksi emme voineet pysähtyä muutamaa tuntia pidemmäksi aikaa.

Seurasimme jokea tunteja. Viimeiset päivät olimme tehneet vain sitä, enkä oikeastaan enää erottanut päiviä toisistaan. Yritimme pitää koko ajan yllä ripeää tahtia, mutta olimme liian uupuneita siihen. Joimme janoon joen vettä, vaikkakaan se ei ollut läheskään yhtä puhdasta kuin mihin olimme tottuneet. 

Jatkuvasti jouduimme säikkymään jokaista metsästä kuuluvaa ääntä. Metsä itsekään ei auttanut asiaa, sillä se kantoi korviimme jatkuvasti rasahduksia ja askeleita muistuttavia tömähdyksiä. 

Lopulta pelkomme kävi toteen. Ilmoille kajahti Melin kirkaisu, jota seurasi tämän tosi hyödyllinen varoitushuuto: “Verisusia!” Uusi nuoli sinkosi itsensä ensimmäisen aivan Melin pään vierestä lentäneen perässä vain hädin tuskin ohi. Aseen laukaus karkotti läheisen puun linnut lentoon. 

“Juokse!” kirkaisin. Nuolia lensi meitä kohti ja upposi maahan jalkojemme juureen juostessamme harjun rinnettä myöten. Kuulimme laukauksia, ja läheisen puun oksa pirstoutui luodin iskusta.

Meihin ei osunut, vaikka joukossa olevat meghat olisivat voineet yhtä hyvin ohjata nuolet ja luodit meihin. Miksi he eivät tehneet niin? Paitsi jos…Vereni hyytyi, jos se enää kylmemmäksi pystyi käymään. 

He ajaisivat meidät johonkin paikkaan, josta olisi helppo ottaa Mel kiinni, kuin olisimme vain paimenen lampaita!

Kirosin kovaan ääneen. Emmehän me voisi Verisudenpiirin juonta seurata. Tartuin Melin käteen ja vetäisin hänet kanssani poispäin joesta, suoraan tulituksen keskelle.

“Mitä luulet tekeväsi?” hän huusi yrittäessämme väistellä nuolia ja luoteja.

“Eivät he yritäkään osua“ - kompuroin matalana ohitse puusta, johon upposi nuoli - “he ohjaavat meitä ansaan! Täytyy ottaa riski”, hillitsin ääneni niin, että vain Mel kuuli minut. Hän mulkaisi minua epävarmana, muttei pannut vastaan. 

Liu’uimme alas jyrkän rinteen, joka vei notkon pohjalle. Kivet ja hiekka raastoivat käsivarteni verille yrittäessäni jarruttaa. Mel pääsi minua nopeammin alas ja katosi lähes heti näkyvistä. 

Lensin ison lohkareen päältä alas hiekkaan, jonka sadevesi oli huuhtonut alas rinteeltä. Ponkaisin jaloilleni horjahtaen ja pälyilin ympärilleni etsien Meliä. Olin väsynyt ja hädissäni, joten havaintokykyni ei ollut parhaimmillaan. Minulla kesti aivan turhan kauan yrittäessäni löytää mitään, minne hän olisi voinut piiloutua. Vasta hetken kuluttua huomasin, että sen kiven, jonka päältä olin lentänyt, alla oli matala onkalo. Pudottauduin kyyryyn ja kurkkasin onkaloon. 

“Äkkiä!” Mel sihahti varjoista. Silmiä siristämällä erotin juuri ja juuri hänen kasvonpiirteensä pimeydessä. Hän näytti säikähtäneeltä, nurkkaan ajetulta kissanpennulta. 

Otin varsin tyhjän repun selästäni. Luoti oli mennyt sen lävitse. Värähdin tietäen, että kyseinen luoti olisi voinut upota kylkeeni. Sysäsin repun edeltä Melin käsiin ja sukelsin sitten tomuiseen, pimeään onkaloon. 

Rinteen huipulta kuului jo askeleita, hevosten ääniä ja huutoja. Vääntäydyin ympäri Melin vierelle nähdäkseni edes jotenkin ulos. 

Askeleet liukuivat rinnettä alas. Yksittäisiä hiekanmuruja tipahteli lohkareen reunalta. 

“Missä olette?” Shaqin rauhallinen huuto kuului läheltä. Olin jo unohtanut, miten karmiva hän oli. “Tulkaa esiin, prinsessat.”

Mel vieressäni jähmettyi. Pidätin hengitystäni uskaltamatta liikahtaakaan. 

“Krhm, herra. Hehän saattavat olla juosseet kuinka vain kauas”, naisen rahiseva varovainen ääni kuului.

“Ei nyt, Dahla!” Shaq ärähti niin, että säpsähdin ja lisäsi sitten rauhallisemmalla äänellä: “Tiedän, että he ovat jossain täällä: Rinteessä oli jälkiä, ja he ovat taivaltaneet jalan jo päiviä lähes tauotta. He eivät voi olla kaukana.” 

“Aivan, mutta ottaen huomioon, että sotilaasi ovat etsineet heitä viikon tauotta, ei ole kannattavaa enää ottaa riskiä siitä, että he pääsisivät jälleen karkuun”, nainen selitti melko rohkeasti. 

“Olen jo huomioinut asian.”

Shaq asteli lähelle onkalon suuaukkoa. Toivoin, ettei heikosti kasvillisuuden värittämään hietamaahan ollut jäänyt selviä jälkiä onkalon suulle. 

Sydämeni jyskytti rinnassani. 

Shaq ei kuitenkaan kumartunut nähdäkseen onkaloa. Se tuntui helpotuksen lomassa kuitenkin kamalalta, koska minusta tuntui, että hän tiesi meidän olevan siellä.

“Dahla, kutsu kaikki verisuteni tänne, etteivät ne pirulaiset pakene taas”, Shaq komensi. Sormeni painuivat kylmään maahan. Jos kukaan kuulee minua, ole kiltti, ja anna meidän pysyä piilossa! Mel tärisi vieressäni.

“Mitä… Mitä jos emme löydä niitä?” joku uskalsi kysyä.

“Kyseenalaistatko harkintakykyäni?” Shaq tiukkasi.

“En, herra.”

“Niin arvelinkin.” 

Sitten tuli aivan hiljaista. Kukaan ei puhunut, tuskin edes liikkui. Pystyin kuulemaan jopa omat sydämenlyöntini, ja jokainen hengenveto kuulosti ukkosen jyrähdykseltä hiljaisuudessa. 

Yhtäkkiä Mel alkoi perääntymään paniikissa aiheuttaen kahinaa ja töminää.

“Mel!” älähdin ennen kuin ehdin edes tajuta avanneeni suuni.

“En pysty enää”, hän vinkaisi painautuen onkalon seinään pakokauhun vallassa. 

“Aah, siellähän te olette”, Shaq huokaisi ehkä jopa pettyneenä. Äänensävystä pystyi kuulemaan hänen pilkkaavan virneensä. Yhtäkkiä näkymätön voima tarttui minuun ja heitti märkään hietaan suoraan Shaqin jalkoihin. Kirkaisin kauhusta, kun maa vietiin hetkeksi altani.

“Odotinkin, kuinka kauan menee, että luovutatte”, Shaq ivasi. Olin nousemassa, kun Shaq heilautti kättään ja paiskauduin takaisin maahan kyljelleni. 

“Hakekaa pikkuprinsessakin”, Shaq komensi verisusiaan ja kääntyi sitten katsomaan minua sama ivallinen irve kasvoillaan. “Minä hoidan tämän.”

Hänen mustapunainen viittansa liehui tuulessa ja tummat hiuksensa sojottivat hieman pystyssä. Taisi olla raskas viikko meitä jäljittämässä. Se olisi ollut hauskaa, jos minua ei ehkä tapettaisi kohta. 

Shaq siirsi viittaansa sivulle ja kumartui lähemmäs minua. Näin hänen vyöllään miekan, pistoolin ja veitsen. Siinä oli tarpeeksi monta syytä olla juoksematta.

“Te hävisitte”, hän kuiskasi korvaani aivan liian lähellä minua, enkä voinut itselleni mitään. Huitaisin nyrkkini ylös ja iskin Shaqia kasvoihin. En ole varma, mihin tarkalleen osuin, mutta tunsin nyrkkini iskeytyvän luuhun niin, että se teki kipeää. 

Shaqin hymy hyytyi. Kuulin hänen kiroavan ja avokämmen lävähti poskeeni. “Kirottu kakara!” En kuitenkaan lopettanut, vaan tartuin tikariini ja huitaisin sillä Shaqia. Se siitä antautumisesta. 

Hän tarttui pelottavan nopeasti tikarin terään niin, ettei se edes viiltänyt hänen kättään. Yks kaks, tikari lensi kädestäni ennen kuin ehdin edes käsittää sitä, ja olinkin yhtäkkiä aseeton.

Shaq tarttui olkapäähäni ja puristi useaan kertaan auennutta haavaa. Irvistin kivusta. “Pysy nyt aloillasi, tai siskosi menettää henkensä.”

Paniikin väreet pyyhkäisivät lävitseni saaden minut jähmettymään. “S-sä et tekisi sitä!” henkäisin. “Melistä on hyötyä. Hänhän on Kulkija”, kerroin hätäisellä äänellä, vaikka tiesin sen olevan virhe. Tietystihän Shaq etsi meitä Kulkijan vuoksi, mutta hän ei välttämättä tiennyt, kumpaa meistä tarvitsi. Miksi muuten hän olisi uhannut tappaa Melin?

Shaqin silmissä käväisi jonkinlainen välähdys, mutta hän ei ehtinyt esittää mitään vastausta, kun hänen katseensa kiinnittyi onkalon suunnalle. Uskalsin kääntää katseeni. Verisudet raahasivat potkivan ja huutavan Melin ulos onkalon suojasta. 

Shaq nousi seisomaan hitaasti. Hänen suora selkänsä ja kylmät kasvonsa saivat Verisudenpiirin johtajan näyttämään hyvin vaikutusvaltaiselta ja pelottavalta.

“Ricky, ota veitsi”, hän käski vaarallisen tyynenä poikaa, joka hipsi kolmekymmen päisen joukon laitamilta lähemmäksi. Joko tämä oli sievä kasvoinen pätkä, tai sitten hän todella oli ikäiseni. Harva alle yhdeksäntoistavuotias pääsee Verisudenpiiriin. Se pisti epäilemään, oliko tämä edes vapaaehtoisesti joukossa, sillä olin kuullut heidän värväävän väkisin väkeä. Shaq puolestaan oli tullut täysi-ikäiseksi varmasti vain muutamaa vuotta sitten. Hän oli kuitenkin ollut jo vuosia Verisudenpiirin johtajana. Mitä nuoren miehen pitää tehdä päästäkseen niin vaikutusvaltaisen joukon johtajaksi? 

“Katsotaan, onko tuo Kulkija”, Shaq sanoi outo vire äänessään.

Ricky otti terävän, riimuteräisen kukriveitsen esille viittansa alta. Henkäisin kauhusta tunnistaessani polttavan kuuman tuliterän merkit. Hän tarttui vastahakoisen näköisenä pelokkaan Melin ranteeseen. Katsoin kauhuissani, kun Ricky asetti veitsen siskoni kyynärvarrelle. Hän nosti harmaansinisen katseensa Shaqiin epäröiden. Shaq nyökkäsi kärsimättömänä. Hän teki viillon. Mel kirkui. Hänen verensä kihisi polttavan terän ympärillä.

“Älkää!” paruin ja yritin nousta ylös, mutta Shaq pakotti minut maahan. Katsoin kauhuissani itkevän Melin kättä, josta tipahteli verta maahan. Huusin silmät kiinni puristuneina, anelin heitä lopettamaan. En kestänyt katsoa siskoani tuskissaan. Hänkin huusi, silkasta kivusta. 

Yhtäkkiä kaikki hiljeni. Aivan kaikki. Jopa tuuli lakkasi puhaltamasta. 

Ääneni hiipui ja avasin hitaasti silmäni. Kaikki oli jähmettynyt aloilleen. Kaikki paitsi minä ja Mel. 

Mel tuijotti laajennein silmin haavaansa ja sulki suunsa purrakseen huultaan. Hän vilkaisi minua helpottuneen oloisena ja veti kätensä varovasti kukrin terän alta. Katsoin ympärilleni hämmennyksen vallassa. 

Aivan kaikki oli pysähtynyt. Jopa tuulessa liikkuneet puiden lehdet olivat jähmettyneet niille sijoilleen, ja verisudet ympärillämme olivat jäätyneet. Kuin koko maailma ympärillämme olisi juuttunut aikaan.

Peräännyin nähdäkseni Shaqin, joka hänkin oli jähmettynyt niin elottomana mutta silti elävänä katsomaan ylitseni Rickyä ja Meliä kohti. Olin nähnyt ennenkin ajan hidastuvan ympärillämme, mutta että se pysähtyi kokonaan. 

Pakotin itseni räpiköimään pystyyn ja juoksin Melin luokse.

“Oletko kunnossa? Haavaa lukuun ottamatta, siis”, hätäilin. Mel tarkasteli kättään ja huokaisi helpotuksesta.

“Ei se ole niin syvä haava. Kyllä se paranee”, hän vakuutti täristen yhä. 

Naurahdin pienesti. “Susta on tullut sitten jo aikuinen. Eivät pienet haavat haittaa”, vitsailin saaden meidät molemmat rentoutumaan edes vähän. Rentous hälveni kuitenkin heti, ja vilkuilin verisusia.

“Pitää juosta. Eivät ne kauaa enää voi pysyä tuollaisina”, sanoin, vaikken oikeastaan edes tiennyt, miten ja milloin maailma lähtisi taas liikkeelle. Saatoin vain arvailla, mitä edes tapahtui.

Nappasin reppumme Rickyn vierellä olleelta verisudelta, tartuin Melin käteen ja lähdimme juoksemaan kohti Velhonloikkaa, jonka vuoriston huiput olivat tulleet näkyviin jo eilen.

Juokseminen tuntui oudolta. Tavallaan me juoksimme aikaa vastaan. Jokainen askel pisti vastaan, mutta oli silti keveä. Jaksoimme paljon kauemmin, kuin olisimme muuten jaksaneet. En tiennyt, mitä oli tapahtunut tai miten. Kyse oli kuitenkin magiasta, sen minä tiesin. Kyse oli Kulkijan magiasta.

Lopulta ikuisuudelta tuntuneen taivaltamisen päätteeksi me kaaduimme korkealta vuorelta laskeutuvalla putouksella, jolta Velhonloikka oli saanut nimensä. Samalla sekunnilla putous alkoi taas kohisemaan ja lampeen tippuvan veden pienet roiskeet osuivat kasvoilleni. 

“Mitä. Juuri. Tapahtui?” Mel henkäisi saatuaan hengityksensä tasaantumaan. Olimme juosseet ja kävelleet jopa kymmeniä kilometrejä, mutta aikaa ei ollut kulunut hetkeäkään. 

“E-en tiedä. Sä… Sä teit jotain”, huohotin. “Mel, sä pysäytit ajan.”

Mel katsahti minuun yllättynyt ilme kasvoillaan.

“Jaa”, hän mumisi ja hymähti: “Niin”, ennen kuin hoippui vesiputouksen luo. Sen puhtaassa, läpikuultavassa virrassa hän huuhteli kätensä haavan kuin sen veri olisi silkkaa likaa. 

⇝⥈⇜

 

Toisaalla Shaq verisusineen seisoi yhä samalla aukealla. Huippukoulutetut sotilaat näyttivät niin eksyneiltä ihmetellessään prinsessojen äkillistä katoamista. Yhtenä hetkenä he olivat olleet siinä, toisena taas eivät.

“Miten he pääsivät pakoon?” Dahla hämmästeli jopa hätäisellä äänellä.

“Tiesinhän, että se tyttö todella on Kulkija”, Shaq mutisi rauhallisena. Hän ei vaikuttanut lainkaan yllättyneeltä.

“Sinäkö siis tiesit, että ne voivat kadota?” eräs mies huudahti. Shaq kääntyi häntä kohti rauhallisena ja nyökkäsi: 

“Kyllä.” 

Lihaksikas sotilas asteli Shaqin eteen. Verisudenpiirin johtaja oli laiha ja kaksimetriseen mieheen verraten lyhyt, mutta näytti silti vaikutusvaltaisemmalta ja niin monella tavalla suuremmalta.

“Miksi? Miten sinä voit pitkän vaelluksen ja jäljittämisen jälkeen päästää kuninkaallisten tyttäret pakoon tietoisesti?” mies murisi. Shaq astui lähemmäs ja katsoi miestä silmiin. Verisusien keskuudessa vallitsi jännittynyt hiljaisuus. 

“Varovasti. Magiakaan ei paranna, jos vastustat minua”, Shaq sanoi. Verisuden kovat kasvot muuttuivat yhtäkkiä pelokkaiksi. Hän ei halunnut kohdata komentajaansa. 

Hän nyökäytti päätään Shaqille. “Anteeksi, h-herra”, hän takelteli perääntyen. Shaq kääntyi joukkojensa puoleen.

“Tiedätte, mistä etsiä. Menkää! Jäljittäkää prinsessat!” Shaq julisti. Verisudet katosivat pienissä joukoissa metsän siimekseen.