LUKU 6 ⤠⤟ Prinsessa ja varas

Nukuimme valtavankokoisen ikivanhan tuhkatammen suojissa lämpimissä, oikeasti ulkoilmaan tarkoitetuissa vaatteissamme, viltteihin kääriytyneinä ja vatsat täynnä raakana syötyjä juureksia. Olisi melkeinpä voinut sanoa, että minulla oli hyvä olo. Kaipuu kotiin ja aitoon mukavuuteen pyyhkivät kuitenkin luuloni tästä turvaa ja hyvää oloa esittävästä tunteesta. 

Toinen päivä oli mennyt ensimmäistä paremmin saatuamme varusteet, ja pahin epätoivontunteeni oli jo päässyt haihtumaan päättäväisyyden tieltä. 

Emme olleet nähneet merkkiäkään Verisudenpiiristä, mutta se vain huolestutti minua, koska en voinut tietää, missä he olivat. Enää Shaq ei voinut jäljittää minua verellä, koska kuivaa verta ei voinut käyttää loitsuun. Ei se silti tarkoittanut, etteikö meitä voitaisi jäljittää ilman magiaa. 

Kuluneina kahtena päivänä olimme mutkitelleet hurjasti, mutta olimme silti edenneet niinkin kauas, ettei korkeilta vaaroiltakaan voinut nähdä merkkiäkään Nebuilista. Vain loputtomat pellot erottuivat toisinaan puuston välistä. 

Makasin selälläni sammaleisella maalla saamatta unta. Mel nukkui vieressäni sikeästi. Huokaisin, käännyin kyljelleni, vedin viltin tiukemmin ympärilleni ja suljin silmäni. Jokaista kehoni kolkkaa särki, ja saamiani vammoja kirveli. 

Olin tajunnut jotakin näiden kahden päivän aikana, joina olimme kulkeneet enemmän kuin olisimme ikinä jaksaneet. 

Olimme eläneet kuplassa. 

Olin nähnyt oikean maailman kasvaessani Gilin kanssa. En minä silti ollut nähnyt kuin vain pinnan heidän kurjasta elämästään – ja olin kavahtanut sitäkin. 

Meille oli aina ollut ruokaa saatavilla ja lämmin vuode odottamassa – ja vuode ylipäätään. Eilisestä saakka kokemamme ja tekemämme asiat olivat lähestulkoon arkipäivää muulle väelle lukuunottamatta Verisusia, joessa uimista ja melkein ammutuksi tulemista. Nälkä, väsymys ja kylmyys olivat täysin tavallista matkalaisille ja köyhille. Meidän oli totuttava siihen, sillä sitä tulisimme kokemaan kauan. Kyllähän muutkin selvisivät samasta, joten miksi me emme selviäisi? Nytkin kaikki tuntui olevan melko hyvällä mallilla. 

Jotenkin olin todella nukahtanut, sillä näin unta. Se oli eräs muistoni, jonka mieleni kai päätti tuoda eloon juuri sellaisena kuin muistinkin.

Makoilin linnan pihamaalla. Muurit kohosivat korkeina ympärilläni. Vaikka ne vaimensivatkin suurimman osan kaupungin äänistä, saatoin silti kuulla hevosten hirnahduksia ja kiivaita huutoja, kun Nebuilin suurtorin myyjät yrittivät saada ohikulkevia ihmisiä ostamaan heidän tuotteitaan – ja ajaa taskuvarkaita tiehensä. Vartijat korkealla muurin päällä varmistivat linnan turvallisuutta haukotellen ja nojaillen muuriin. Tuuli havisutti pihassa olevien puiden lehtiä. Jostain todella kaukaa, ehkä jopa Velhonloikalta saakka kuului kallosuden surumielistä ulvontaa, joka kuulosti melkeinpä laululta kulkiessaan tuulen hempeän huminan matkassa. Muurilla olevat vartijat marssivat edestakaisin saadakseen veren kiertämään suonissaan pitkän vartiovuoron turruttamina. 

Katselin taivaalla kaareilevaa kotkaa, joka laskeutui linnan ikkunalaudalle. Minun ikkunalleni. Naurahdin makeasti. Kotkan sanottiin tuovan hyvää onnea Arrilenissa ja Dyreiassa puolestaan huonoa. Suljin silmäni ja kuuntelin taas tuulen huminaa, jossa kuului vieläkin kallosusien oman laulun säe.

Tuulen ja kaupungin melskeen yli kuului hilpeä kuiskaus: “An. Tule. Meillä on jo kiire, tai aurinko laskee ennen kuin me päästään edes ulos.” 

Nousin ja hipsin muurin seinämässä köynnöskasvien taakse kätkeytyvälle kapealle halkeamalle. Gil kurkkasi halkeamasta siniruskeat silmät kiiluen. Virnistin ystävälleni ja ahtauduin muurin rakoon. Gil odotti kärsivällisenä, että sain itseni väännettyä linnan sisemmän muurin läpi tallipihan kivetykselle. Sitten hän lähti juoksemaan hekottaen minun kompastellessani perään mekossani.

Tottahan meidät nähtiin, kun juoksimme tallipihan poikki, ulos palvelusväen ovesta, joka lukkiutui perässämme itsestään, ja jatkoimme kaupungin kaduille. Ei meitä haitannut. Jäisimme kuitenkin kiinni ennen pitkää, kuten aina. 

Olimme sopineet menevämme Verijärvelle katsomaan ardunpeurojen muuttolaumaa. Vaikka Verijärvi sijaitsi aivan Nebuilin lähellä, olin käynyt siellä vain kerran, ja silloinkin olin ollut liian pieni muistamaan. Arduja puolestaan en ollut ikinä nähnyt. Niillä kerrottiin olevan tuuheat, vuodenajasta riippuen oranssit tai valkoiset turkit, komeat suuret sarvet ja jonkinlaisia taikavoimia. Saattoivathan ne olla pelkkiä sarvipäisiä aasejakin, mutta Gilin mukaan ne olivat oikeastikin juuri niin ylväitä kuin tarinoissa.

Olimme hidastaneet vauhtia, mutta Gil käveli vieläkin minua nopeammin, kuten aina. 

Muistin Gilistä paljon tunnusomaisia asioita. Hänen askeleensa olivat hiljaiset kuin kissalla, mutta hän kulki nopeasti. Hänen tummanruskeat, kaulalle asti ylettyvät hiuksensa oli solmittu nutturan kaltaiseksi mytyksi takaraivoon. Muutama töyhtö roikkui laihoilla, pisamaisilla poskilla. Hänen liian isot saappaansa ja takkinsa olkatoppauksineen tekivät hänestä isomman ja harteikkaamman näköisen kuin hän oikeasti oli. Muistin päivänselvästi, kuinka Gil oli aina taakseen katsoessaan tehnyt omituisen, kuitenkin tavallansa sulavan heiton jalallaan, kuin olisi ottanut vauhtia kääntyäkseen.

Kaiken lisäksi Gil oli varas. 

Se ei tosin haitannut minua. Hän näpisti rikkailta kukkaroita ja koruja, mutta ei kajonnut köyhiin. Rikkaat voisivat ostaa mitä haluavat, vaikka heiltä veisi kukkaron, köyhemmät asukkaat saattaisivat kuolla yhden setelin menettämiseen. Joskus Gil jopa lahjoitti omia saaliitaan köyhille, tosin niin kävi yleensä silloin, kun hänellä oli jotain, jota hän ei voisi pitää ja josta hänen oli hankkiuduttava eroon. 

Olin aina uskonut, että varastaminen oli väärin, mutta Gil oli tuonut siihen uuden näkökulman. Kuningas, isäni, oli kerännyt rahoja köyhemmältä väeltä niin paljon, etteivät nämä kyenneetkään enää elättämään itseään. Rikkaat saivat pitää miltei kaikki tulonsa. Isä oli julmasti kerännyt veroja niiltä, joilla ei ollut annettavaa ja tällöin painanut heitä yhä vain alemmas yhteiskunnassa ja pakottanut tekemään rikoksia. Hän oli johtanut Arrilenia miltei itsenäisesti ja vienyt äänen sekä kansaltaan, että kaupunginhallituksilta. Jo usean sukupolven ajan kansan äänestämät kaupunginhallitukset olivat hallinneet kruunun rinnalla, mutta isä oli mitätöinyt senkin oikeuden. 

Se on vain välttämätön paha, jotta voimme selviytyä, Gil oli kertonut katsellen varastamiaan kolikoita istuessamme alakaupungin talon katolla. Ei kukaan meistä halua tätä, mutta emme voi muutakaan. 

“Huppu päähän. Olemme kohta torilla”, Gil sanoi hiljaa unessani. Kumpikaan ei kovin mielellään alkaisi selittelemään vartijoille, mitä prinsessa teki yksin kaupungilla irtolaisen kanssa, vaikkei se tosin enää ollutkaan kovin tavaton näky. 

“Miksemme voineet vain mennä muurin laitaa ja livahtaa jostain ulos?” 

“Tämä on paljon jännempää”, Gil vastasi silmissään viekas pilke. Pyöräytin silmiäni.

“Mitä sitten, kun vartijat huomaavat meidät?”

“Sitten juostaan.” 

“Just.” 

“Kai sä haluat nähdä ne peurat?” Gil varmisti viattomaan sävyyn. 

“Tietysti haluan! En jättäisi tätä millään välistä”, kiirehdin sanomaan. 

“Ajattelin vain”, Gil kääntyi katsomaan minua ilkikurinen ilme kasvoillaan, “ettet uskalla.” Mottasin nauravaa Giliä ystävällisesti.  

“En malta odottaa, että päästään hiipimään taas vartijoiden ohitse – ja että nähdään ne ardut”, sanoin innosta kihisten.  

“Kuulemma ardut houkuttelevat petoja”, Gil yritti pelotella. Jätin hänet huomiotta. Vaikka Gil olikin varomaton rasavilli irtolainen, viihdyin hänen seurassaan paremmin kuin hyvin. Olin jopa samanlainen, tosin osasin varoa – en vain yleensä pelännyt, ja ajauduin siksi vaikeuksiin. 

Hiljenimme molemmat päästyämme Nebuilin suurtoriaukiolle.

Kävelimme nopeasti, mutta mahdollisimman huomaamattomasti aukion poikki. Pidin viitan huppua tiukasti päässäni, jottei kukaan näkisi vahingossakaan kasvojani. Me sulauduimme hyvin tungoksen keskelle. Aivan torin laidassa meitä vastaan käveli kolme vartijan univormuun sonnustautunutta miestä. Gil oli juuri vetämässä minua sivuun, kun yksi heistä katsahti minuun yllättyneenä valpastuen ja lähti harppomaan meitä kohti. Yritin kääntää katseeni tajutessani hänen olevan Carim.

“Mitähän prinsessa tekee täällä?” kysyi kuninkaan sisäpiirin vartija ystävälliseen, mutta tiukkaan sävyyn. Silmäni laajenivat ja puraisin huultani. 

“Öö... Olen... iltakävelyllä”, sanoin mahdollisimman vakaalla äänellä. 

“Vai niin. Miksi liikutte tuon irtolaispojan kanssa?” Carim leikki mukana kehtaamatta lisätä ‘jälleen’. Hänen huulillaan kareili vieno hymy. Luovutin silloin tilanteen suhteen, koska tiesin Carimin voittavan tämän, jos hän yrittäisi. 

Nyökyttelin päätäni hitaasti kuin vastaten kysymykseen yrittäessäni ostaa aikaa. Sitten kiepsahdin ympäri ja lähdin juoksemaan tarttuen Gilin ranteeseen. Carim huusi perääni. Hän joko käski minua palaamaan takaisin tai kysyi, minne olin menossa – tai vain kirosi holtittomuuttani.

En tiennyt, seurattiinko meitä, mutta juoksin aina kaupungin muurille. Vartijat ehtivät tuskin tajutakaan, että hiivimme portinpieleen, kun jo säntäsimme ulos kaupungista läpi sen suuren portin, joka tarjosi vapaan pääsyn kaupunkiin. He olivat varmasti tunnistaneet kultaisen hiussoljen letitetyissä hiuksissani. Huppu oli tippunut päästäni ja löi selkääni vasten juostessani Gilin kanssa niityn poikki kohti metsänrajaa. 

Leveä valtatie kaarsi oikealle ja vasemmalle, ja kapean kesälaitumen jälkeen vastassa oli Verijärvelle vievä pieni metsäpolku. Kauempana oikealla metsä loittoni kaupungista ja maisema avautui maanviljelijöiden asutusalueeksi, jolla oli satunnaisia taloja sekä runsaasti peltoja. Kaikkialla oli elämää; pelloilla työskenneltiin ahkerasti, valtatietä pitkin kulki kauppiaita ja matkaajia hevosin ja vankkurein, jotkut jopa jalan, ja tomuisen hiekkatien varressa lehmät laidunsivat.

Ylitimme niityn nopeasti ja katosimme metsään hidastaen vasta, kun olimme tarpeeksi syvällä metsän suojissa. Kellahdimme maahan räkättäen makeasti. 

“Saan arestia varmasti kuukaudeksi”, nurisin yrittäen esittää kiukkuista, mutta nauru pääsi näytöksen lävitse. 

“Joo, ja mut heitetään tyrmään”, nauroi Gil. Isäni tosin todella oli uhannut sellaista viimeksi, kun Gil oli tunkeillut linnassa. 

Olimme kävelleet hetken valoisassa metsässä, kun Gil katsahti jonnekin taaksemme ja pysähtyi nopeasti sihahtaen: “An!” 

Jonkin matkan päässä liikkui vartijoita etsimässä jotakin – eli meitä. Painauduin matalaksi vähäisten puskien suojiin, ja Gil kyyristyi viereeni.  

“Mitä tehdään?” kysyin toivoen, että Gilillä olisi suunnitelma. Ainahan hänellä oli. Hän kuitenkin vain kohautti olkiaan.

“Hiivitään karkuun?”

“Minkä turvin?” sihahdin viitaten varsin avoimeen metsään.

Jäimme odottamaan hiljaa, kun vartijat lähestyivät piilopaikkaamme. Sitten kauempaa kuului tuttu Kaartin käskyvihellys. Ympäriltämme kuului vastauksia aiempaan, ja vartijat palasivat koolle aivan lähellemme.  

“Kuningas antoi käskyn”, Carim kuului aloittavan. Hän jatkoi liian hiljaa meidän sitä kuullaksemme, minkä jälkeen joukko lähti kaupungin suuntaan. Räpyttelin silmiäni hämmentyneenä. Isi ei käskisi Kaartia jättämään minua yksin metsään. Ei varmasti.

Nousimme piilosta ja jatkoimme nopeasti järven suuntaan toivoen, ettemme jäisi kiinni. Vaikkei ollutkaan mitään vaaraa, järvelle meno tuntui silloin yhtä jännittävältä kuin että olisi ollut maanpaossa ja kulkenut salaa Arrilenin mailla. Nykyään tiesin todellakin olleeni väärässä. Silti sitä tunnetta en tulisi unohtamaan. Se oli turvallista ja jännittävää yhtä aikaa.

Pysähdyimme yhden suuren Verijärven lätäkön rantaan häkeltyneinä. Vesi kimalsi laskevan auringon valossa oranssin, punaisen ja sinisen kirjavana. Metsä ympärillämme oli hiljentynyt ja meitä vastapäätä, järven pienen lahden toisella puolella oli lauma peuroja juomassa. Ne heilauttelivat kettumaisia pitkiä, tuuheita häntiään ja isoja korviaan varuillaan. 

Ne olivat juuri niin ylväitä kuin kuulemissani saduissa. Niillä oli vielä valkea turkki talven jäljiltä, mikä teki niistä vielä hienompia saaden ne hohtamaan miltei hopeisina. Uroiden päissä komeilivat valtavat, monihaaraiset sarvet. 

Seurasimme niitä tovin täydessä hiljaisuudessa, hämmästellen näkyä, jota harvat Nebuillaiset näkevät eläessään. 

Yksi arduista, isoin ja hienoin, nosti kiinnostuneen katseensa meihin. Sen valtaviin sarviin oli kietoutunut köynnöksiä. Uskalsin tuskin hengittää, kun se lähti hitaasti kiertämään rantaa pitkin meitä kohti. Gil vierelläni jännittyi valmiina pakenemaan. 

Hän pelkää. Minä en, ajattelin tyytyväisenä. 

Ardu pysähtyi vain harppauksen päähän minusta ja katsoi kunnioittaen suoraan silmiini. Hitaasti, vakain liikkein, peura laski päänsä minua kohti. En tiedä oliko se kumarrus, mutta se oli sille ilmeisesti hyvin tärkeää sen määrätietoisuudesta päätellen. Ardut olivat hyvin viisaita eläimiä, joilla oli jopa omia tapojaan. Siksi ne olivatkin niin ihmeellisiä.  

En voinut mitään houkutukselle. Laskin hitaasti käteni ardun turvalle. Se ei värähtänytkään. 

“Mitä sä teet?” Gil sihahti takaani selvästi peloissaan. Ardu veti päänsä kauemmas minusta ja suoristautui jälleen. Tajusin koko lauman liittyneen seuraamme. Köynnösten koristama johtaja nyökäytti minulle päätään. Nyökkäsin takaisin haltioissani. Se nosti turpansa kohti taivasta, ja ilmaa halkoi ardun omituinen huudahdus. Se muistutti kettua, mutta oli paljon matalampi ja elegantimpi kuulostaen vähän joltain linnulta. Lauma kääntyi pois kadoten metsän siimekseen. 

Olin liian innoissani ja häkeltynyt. Pystyin yhä tuntemaan peuran pehmeän turvan kämmentäni vasten ja näkemään mielessäni sen syvän katseen.  

“Mitä juuri tapahtui?” Gil rikkoi hiljaisuuden henkäisyllään.  

“Ei aavistustakaan. Se kai... Osoitti kunnioitusta”, kuiskasin. Gil ei sanonut enää mitään, katsoi vain suuntaan, jonne lauma oli kadonnut. 

Kääntyessämme taas kohti Nebuilia, vartijakaarti pysäytti meidät. 

“Olette eksyneet aika kauas linnasta, neiti”, yksi sanoi minulle välittämästä Gilistä, joka seisoi vierelläni selkä suorassa, mahdollisimman rohkean ja ylpeän näköisenä.  

“Kai te näitte, mitä tapahtui?” varmistin tohkeissani. 

Carim nyökkäsi jopa hymyillen. “Näimme kyllä. Vanhempasi varmasti haluavat kuulla koko tarinan.” Carim oli ainoa vartija, joka ei teititellyt minua. Intoni haihtui siihen hetkeen. Olisin lopun ikäni arestissa

Carim kääntyi Gilin suuntaan. “Mitä sinuun tulee, poika...” 

“Gilbert”, Gil pisti väliin tietäen, ettei Carimia voisi vähempää kiinnostaa hänen nimensä. Suuttumuksen sijasta Carim alkoi kuitenkin nauraa.  

“Oletpa sinä koppava tapaus”, hän nauraa hekotti saaden minut huokaisemaan helpotuksesta. “Tule kanssamme kaupunkiin, ja mene sitten kotiisi, Gilbert.” Minun teki mieli kiitellä kovasti, mutta olisi ollut vain omituista, jos prinsessa kiittelisi vartijoitaan irtolaispojan päästämisestä pinteestä. Niinpä olin vain hiljaa.

Kuljimme vartijoiden ympäröimänä kaupunkiin. Olin kuvitellut, että Gil olisi ajettu tiehensä heti Nebuiliin saavuttuamme, mutta sen sijaan hänet jätettiinkin vasta linnan porteilla. 

Mitä lähemmäs isäni työsalia pääsin, sitä enemmän toivoin, että minut olisi jätetty metsään kallosusien syötäväksi. Kuninkaan viha nimittäin ei haluttanut ketään. Olin täysin oikeassa kohtalostani.  

“Typerä tyttö! Sinut olisi voitu kaapata, tai pahempaa!” isi huusi Carimin laitettua minut kertomaan seikkailustani. Vartijat seisoivat ovella vaivaantuneina. Äiti yritti tyynnytellä isiä siinä onnistumatta. Eihän hän ikinä onnistunut.

“Huoneeseesi. Nyt. Äläkä luulekaan astuvasi ulos tästä linnasta kuukauteen!” isi huusi lopulta. Se oli helpottava tieto. Vain kuukausi. 

Olin heti menossa kovaa vauhtia huoneeseeni. Kuitenkin ennen kuin olin mennyt liian kauas, kuulin isän sanovan hiljaa: “Ei pitäisi jättää sitä ovea lukitsematta. Jos tytölle antaa yhtään vapauksia, hän on pian Pohjois-Arrilenissa saakka.” Muistan hyvin sen voitonriemuisen, onnelisen hymyn, joka kasvoillani säteili sen kuultuani.

Heräsin Melin töytäisyyn murahtaen pettyneenä. Oli ollut niin mukavaa käydä se muisto uudestaan läpi. Siitä oli jo kuusi vuotta, ja vain pari vuotta sen jälkeen Gil oli kadonnut. 

Giliä ei ollut näkynyt useaan päivään, jolloin olin lähtenyt etsimään häntä varkaiden vanhasta kapakasta, jonka kellarissa he olivat asuneet. Se oli ollut tyhjillään. Viimeisenä kertana, kun olin nähnyt Gilin, tämä oli käyttäytynyt oudosti ja puhunut paljon isästäni. Kuningas ei siedä enää kauaa, että liikut kanssani. Olin ihmetellyt sitä ja huomauttanut, että oli hän tähänkin saakka sietänyt. Gil ei ollut selittänyt.

Olin kohdannut isäni asiasta. Olin kehdannut kysyä häneltä suoraan, oliko hän hyökännyt Gilin kotipaikkaan - oliko hän tappanut Gilin. Hän oli kieltänyt asian katsoen minua suoraan silmiin. Ja hän oli valehdellut. 

Yritin selvittää asiaa Kaartilta päiviä. Carim oli ainoa, joka oli sallinut minulle lopulta jonkinlaisen vastauksen. Kaarti ajoi varkaat pois. En nähnyt ystävääsi. Hän oli katsonut myötätuntoisesti silmiini ja kertonut totuuden minulle. Se oli enemmän, kuin mitä oma isäni oli tehnyt. Hän ei edes ollut myöntänyt, että oli antanut käskyn. 

Enää en voinut kuin toivoa, että Gil olisi vieläkin hengissä. Vielä enemmän toivoin löytäväni hänet jonain päivänä. 

Gil oli ollut lapsena paras ja ainoa oikea kaverini erään Kaartin nuoren jäsenen, Theon, lisäksi – hänkin oli kadonnut muutama vuosi sitten, muttei se ollut tuntunut samalta kuin Gilin menetys. Theon kanssa en ollut koskaan ollut kovin läheinen, vaikka hän olikin pitänyt minusta.

”An, on aamu. Meidän pitää jatkaa”, Mel mumisi. Pakotin itseni nousemaan, vaikka ajatuskin liikkeelle lähtemisestä tuntui vastenmieliseltä sen toteuttamisesta puhumattakaan. 

Ryömimme ulos piilopaikastamme haukotellen ja venytellen. Ilmassa leijui sakeaa usvaa, jonka läpi kajasti oranssia aamuauringon valoa. Linnut visertelivät korkealla puissa ja tuuli havisutti lehtiä. Olin pitänyt aamuista metsässä, mutta en enää, koska aamu merkitsi uutta päivää. Uutta päivää, jota en halunnut aloittaa, koska tiesin, mitä se toisi tullessaan.

”Mitä luulet, minne suuntaan meidän täytyy mennä?” Mel kysyi. Katselin ympärilleni. Joki virtasi vuolaasti jakautuneena useampaan haaraan. Yläjuoksuun menemällä pääsisimme lopulta Velhonloikalle. Me pysyisimme isän antamalla reitillä, vaikka Harold olikin kuollut ja Nebuil vallattu. Me menisimme silti Dyreiaan. 

En ollut varma, minkä haaran meidän piti valita, joten totesin, että olisi saatava tietää tarkempi sijaintimme. Se saattoi olla haastavaa ilman karttaa, sillä en ollut käynyt tällä alueella. Katsoin ylös tukevaan tuhkatammeen tietäen, että pääsisin sen latvaan helposti.

”Odota siinä ja ilmoita, jos joku tulee”, käskin Meliä ja lähdin kiipeämään oksia pitkin, kunnes tasapainoilin jo aivan latvassa. 

Katsoin häkeltyneenä maisemia. Puita näytti jatkuvan loputtomiin lukuun ottamatta peltomaita, jotka kumpuilivat kaukana muistuttaen, että muita ihmisiä oli yhä olemassa. Käännyin katsomaan vastakkaiseen suuntaan tietäen, että Velhonloikan täytyi olla siellä jossain. Erotin mitättömän pieniltä näyttävät, lähes täysin taivaanrantaan sulautuvat huiput. Huokaisin syvään. Vastassa olisi päivien vaellus. Kaiken lisäksi meillä ei ollut kokemusta, kovin hyviä varusteita ja etenkään tarpeeksi ruokaa. En tiennyt, kuinka selviäisimme.

”No? Mitä näkyy?” Mel huusi alhaalta.

”Meillä on vastassa pitkä vaellus.”