LUKU 17 ⤠⤟ He, jotka ovat poissa

 

Vasta aamun valjetessa Vhid hidasti vauhtiaan ja lopulta pysähtyi kukkulan huipulla. 

“Pidetään tauko. Verisudenpiiri ei saa meitä kiinni ennen kuin olemme jo liikkeellä.”

“Entä tavarat? Jätimme ne metsään”, huolehdin, “Nyt meillä ei ole varusteita!”

“Melisen kanssa onnistuimme pakkaamaan kaiken tarvittavan tuossa kiireessä”, Njala taputti Vhidin satulasta roikkuvia laukkuja. “Selviämme hyvin Neshaan, ja noudan sitten kärryni palatessani töihin. Enpä usko, että Verisudenpiiri kehtaa ryöstää portinvartijaa.”

“Älä ole liian vakuuttunut”, Gil mutisi. 

Njala hymyili rennosti. “Gilbert, hei, jos he kehtaavat kääntyä portinvartijoita vastaan, he saavat peräänsä vähän enemmän kuin pari vihaista maajussia.”

Mel kuopaisi maata jalallaan. “Mikä estää portinvartijoita pysäyttämästä Verisudenpiiriä jo nyt?”

Katsahdin siskooni kohottaen kulmiani. “Lait, Mel.”

“Niin, me emme saa puuttua mihinkään kuningaskuntien asioihin ollessamme töissä”, Njala vahvisti. 

“Toivotaan siis, että he tosiaan ryöstävät sut…” mutisi Gil. 

“Shaq on liian fiksu sellaiseen”, tuhahdin venytellen. Alaselkääni kivisti parin tunnin ratsastuksen jäljiltä. 

Gil pyöräytti silmiään. “Mutta hän ei ole tarpeeksi fiksu pitämään meitä piiritettyinä – ja mitähän helvettiä ajattelit hyökätessäsi Shaqin kimppuun? Mitä jos hän olisi päästänyt väkensä hyökkäämään!”

Katsahdin muualle kietoen käteni ympärilleni. “Halusin yrittää. Carim ja Harold ovat kouluttaneet mua siitä saakka, kun olin seitsemän. Halusin nähdä, osaisinko-”

“Joo, ja meinasit samalla murtaa nenäsi!”

“Mutta sain hänet maahan.”

“Koska hän ei yrittänyt kunnolla.”

“Annahan minun katsoa sitä nenääsi”, Njala mutisi siirtyen luokseni. Kallistin päätäni taakse niiskaisten puolikuivaa verta. 

“Onnistuin silti”, tuhahdin Gilille. 

“Mitä te edes teitte siellä?” Njala kysyi. “Heräsin huutoihin ja huomasin teidän kadonneen. Pari verisutta hiippaili lähistöllä, joten päätin hoitaa asian, ja minä ja Melise siirryimme piiloon.”

“Njala laittoi mut ratsastamaan Vhidillä vähän matkaa”, Mel kertoi. Katseeni käväisi Njalan ja Melin välillä epävarmasti. 

“Halusin hengittää”, päädyin vastaamaan. 

“Etkä voinut tehdä sitä turvallisesti leirissämme?” Njala huomautti. 

“Sitten Verisudenpiiri olisi saattanut piirittää leirin, ja olisimme kaikki olleet siellä”, järkeilin. 

“Mä seurasin vain Ania”, Gil ilmoitti kuin olisi sysännyt vastuun itseltään. 

Njala pyöräytti silmiään jopa huvittuneesti ja nyökkäsi. “Aivan. Mitäpä jos me nyt syömme jotakin aamiaiseksi ja jatkamme sitten? Olisi hyvä päästä iltaan mennessä Neshaan, ennen kuin Verisudenpiiri taas kirii meidät kiinni. Luulenpa, että he ymmärtävät meidän tähtäävän sinne, joten he ovat valmiina.”

“Mutta varusteita on saatava”, Gil totesi. 

“Niin, mutta sen jälkeen teidän on välteltävä kaupunkeja.”

“Toki, ellei An halua piestä heitä kaikkia tuolla tikarillaan”, Gil piikitteli. Näytin hänelle kieltä tympääntyneenä. 

Njala soi minulle virneen ja lähti viemään Vhidiä nummessa olevaan painanteeseen. “Tulehan, Melise! Laitetaan me ruoka valmiiksi, niin prinsessa ja tämän ystävä saavat riidellä rauhassa!” hän huikkasi saaden siskoni peräänsä. Mel näytti ilahtuneelta, mutta panin merkille, ettei hän hymyillyt. Hänen ilmeensä oli ontto. 

“Kiitos, Njala!” Gil huikkasi takaisin ja kääntyi sitten puoleeni. “Sattuuko nenääsi?”

Kohotin kulmiani. “Tuo kuulostaa oudolta kysymykseltä, tiedäthän?” 

Gil vastasi itsestään selvällä katseella. “Eikä kuulosta, jos sua on lyöty miekalla naamaan.”

Soin hänelle tympeän katseen. “Älä yritä huolehtia musta, Gil. Haluan yhä oksentaa sen myrkkysi vuoksi.”

Hän näytti melkeinpä siltä, että olisin läimäissyt häntä. “Anteeksi, An. Karhunarosaniainen oli turvallisin aine, jonka keksin”, hän painoi kätensä suulleen häpeissään. Karhunarosaniaista, niinpä tietysti! Kuinka en ollut tajunnut sen rautaista makua?

Nyökkäsin Gilille hitaasti. “Mukavaa, että sinun piti edes keksiä jokin aine, jolla huumata meidät.” 

Gil avasi suunsa vastalauseeseen. 

“Älä. Vain… Älä”, murahdin sulkien silmäni. En halunnut kuulla Gilin vastalauseita. Lähdin vain Melin ja Njalan luokse. 

“Taistelitko oikeasti Shaqia vastaan?” Mel kysyi jäystäessään Njalan tuomaa kuivalihatikkua. 

“Kyllä. Ja olisin voinut tappaa hänet”, vastasin kolkosti ja suljin silmäni. “Olen niin kyllästynyt vain pelkäämään ja pakenemaan. Olen kyllästynyt siihen, että hän kuvittelee mun olevan pelkkä avuton prinsessa. Olen harjoitellut taistelemaan, olen oppinut parhailta, joten en jaksa enää välttää taistelua, koska tähän mennessä se ei ole johtanut mihinkään muuhun kuin kuolemiin.” Viha kuohui suonissani. Katsoin Meliä silmiin. “En enää pelkää Shaqia. Vihaan vain.” 

Mel katsoi minua pitkään pohtien sanojani. 

“Mäkin olen kyllästynyt pelkäämään.”

Tunsin riipaisun sydämessäni. En ollut halunnut kuulla sitä häneltä. En Meliltä, joka oli vielä niin pieni.

“Selvä, mutta älä yritä lähteä taistelemaan.”

“Olen jo tappanut”, se soljui hänen kieleltään liian sulavasti. Njala vilkaisi suuntaamme kankeasti, Gil painoi kätensä nenälleen. 

“Ei se merkitse mitään.” Paitsi että se merkitsi aivan kaikkea. Se merkitsi sitä, mihin olimme ajautuneet. Se myös saattoi Melin suurempaan vaaraan. Mitä jos hän muuttuisi… Jos hänestä tulisi kuin isämme?

Painuin syrjempään tarkastelemaan tikaria. Mitä jos minusta tulisi samanlainen kuin isästä? Ei hänkään aina ollut ollut sellainen kuin oli. Kaikki voivat muuttua. Kaikki muuttuvat. 

Tanssahtelin tikarin kanssa askeleen, sivalsin, toisen askeleen, sivalsin, pistin. Viilsin pienestä puusta oksan. 

“Väistä sivulle. Olen oikeakätinen, joten vasemmalle, koska huitaisu on vaikeampi”, Carim ohjeisti taisteluinnon tuoma hymy huulillaan. Väistin, ja kompastuin miltei nurin. Carim kuitenkin nappasi kiinni kädestäni ja kiepautti minut takaisin jaloilleni. Horjahtelin tasapainoon, ja peräännyin asettaen miekan eteeni valmiiksi. 

“Sanoinhan, ettet onnistu minua paremmin”, Harold huikkasi seinän luota kiusallaan. Carim heilautti kättään suuntaani. 

“Asento on täydellinen, eikö?” hän heitti Haroldille. 

“Kiitoksia”, sanoin ylpeästi. Carim virnisti minulle ja hyökkäsi. Väistin pysyen nyt jaloillani, torjuin iskuja miekalla, peräännyin taaemmas ja kaarsin sitten Carimin ohitse. Harjoitusmiekka viilsi vasten vatsaani kipeästi. Peräännyin haukkaisten henkeä. 

“Viilto avasi vatsasi. Päätä taistelu nopeasti, niin saat parantajan apua, tai kuole”, Carim puhui kaartaen minua. Vilkaisin vatsaani, johon miekkaan levitetty punainen liitu oli piirtänyt viirun. 

“Oletko varma, että se osui niin syvään?” kehtasin kysyä. 

“Olen. Jos tylppä miekka painuu vatsaasi kärkensä verran, aito terä repisi vähintään suolesi ulos.”

“Harjoitukset eivät tarvitse tuollaista graafisuutta, kiitos”, Harold pisti väliin. 

“Yritän vain tehdä tästä jännittävämpää. An on harjoitellut jo kolme vuotta. Kuka tahansa kyllästyisi siihen mennessä tavalliseen harjoitteluun”, Carim huomautti samalla torjuen nopeita iskujani. 

“Olen yrittänyt kertoa Kaspianille, että tyttö tarvitsee enemmän harjoitteluaikaa”, jupisi Harold.

Carim huokaisi kääntyen hitaasti puoleeni. “No niin, An, tässä vaiheessa kehosi alkaa pettää, ja kuolet hitaas-” Lause katkesi, kun sukelsin uhkarohkeasti Carimin miekan alitse ja survaisin terän hänen rintaansa vasten. Hän horjahti taakse parkaisten teatraalisesti ennen kuin romahti polvilleen ja siitä selälleen kakoen. Harold pyöräytti silmiään. 

Viimein Carim valahti veltoksi. 

“Surmasin hänet, Harold!” huikkasin heilauttaen miekkaani. 

“Hienoa!” Harold hymyili tyytyväisesti. 

“Ja kuolet muuten itsekin”, Carim ilmoitti lojuen yhä lähes liikkumattomana. 

“Mitä? Mutta mä voitin!” henkäisin. Carim katsahti minuun hymyillen ylpeästi ja pyörähti jaloilleen häkellyttävän ketterästi. 

“Niin, se oli todella hieno hyökkäys, mutta vatsasi on yhä auki, muistatko? Tässä vaiheessa kehosi todennäköisesti pettää, romahdat maahan etkä kykene enää etsimään parantajaa.”

Tapitin häntä tyrmistyneenä.

“En aio lähteä pyörimään maassa”, totesin. 

“Ei tarvitse. Mutta tosiaan, se oli todella hieno lopetus. Uhkarohkeaa, kyllä, mutta taitavaa, todella.”

Suoristin selkäni ylpeästi ja loikin Haroldin luokse. “Mä voitin! Mä oikeasti voitin!” 

Parrakas vanhanpuoleinen mies, joka ei tosiaankaan näyttänyt kruununprinsessan kouluttajalta, nyökkäsi hyväksyvästi ja katsahti tomuiseen Carimiin, joka asteli luoksemme. 

“Hyvää työtä, komentaja”, hän totesi. Carim kohotti leukaansa arvovaltaisesti, mutta hymyili hyväntuulisesti. 

“Sinun ei taida olla sopivaa jaella tuollaisia kehuja, kuin olisin oppilaasi.”

Harold nauroi. “Parhaillaan sinä olet harjoittelijana kruununprinsessan kanssa.”

“Voidaanko kokeilla vielä kerran?” nostelin jalkojani. Kasvoissani oli hiekkaa. 

Carim vaihtoi Haroldin kanssa katseita. “Haluatko vielä yrittää?”

Harold nyökkäsi. “Mielelläni.” Hän otti Carimilta miekan ja siirtyi kanssani keskemmälle kenttää. Miekkailimme kauan, ja minä edistyin. Minä tosiaan aloin oppimaan iskujen torjumista ja antamista. 

Harjoittelimme vuosia. Harold kävi lähes viikottain, Carim täytti ne päivät, joina hän ei ollut paikalla, ja opin mitä hienoimpia liikkeitä. Haroldin kanssa edistyin voimassa ja opin perusteita. Carimin kanssa pidin hauskaa ja opin, kuinka taistella huonoista todennäköisyyksistä huolimatta. He olivat opettaneet minulle kaiken opittavani ja he olivat olleet mukana elämässäni. Nyt he olivat poissa. Nyt he molemmat olivat kuolleet, ja se oli Shaqin syytä.