LUKU 14 ⤠⤟ Hiljaisuus

Odotimme tunteja. En edes tiedä, mitä me oikein odotimme. Kuolemaa, vaiko pelastusta? Mel huusi välillä apua turhaan ja nyyhkytti itkun lomassa, mutta emme puhuneet toisillemme. Mistä me muka olisimme puhuneet? Olimme täällä minun takiani, olimme hävinneet. Tämä oli nyt lopussa, koska minä olin luottanut.

Silmänräpäyskin tuntui ikuisuudelta. Oli tullut hämärää, enkä enää erottanut kunnolla kuin vain esineiden siluetteja. Katonrajassa ikkunoita peittävät punotut verkot päästivät läpi vain himmeää katulamppujen valoa. 

Huomasin silmäkulmassani välkähdyksen, kun ikkunan läpi kajastava valo himmentyi entisestään. Pian valo taas kirkastui. En ensin piitannut, mutta kun se tapahtui uudelleen, tällä kertaa viereisen ikkunan kohdalla, herätti se huomioni. Käännyin katsomaan pimenneen ikkunan suuntaan. Yhtäkkiä sen edessä ollut verkko pamahti irti ja tömähti lattialle hieman liian kovan kolinan saattelemana. Katsoin rikki mennyttä verkkoa silmät suurina peläten, että joku kolinan kuullut tulisi huoneeseen. Kuitenkin, ennen kuin tajusinkaan, ikkunan alapuolella seisoi ihmisen siluetti. 

En pystynyt sanomaan mitään. Katsoin vain kyyneleet silmissä Gilbertiä, joka asteli nopein ja täysin vakain, äänettömin askelin luoksemme. 

“Älkää puhuko. Tulin auttamaan”, hän henkäisi hengityksensä tahtiin niin, että päästi hädin tuskin ääntäkään. 

Pienen hetken tapitimme toisiamme silmiin kuin ensi kertaa ikuisuuteen. Toivoin, että tulet, sanoin mielessäni ennen kuin ehdin miettiäkään asiaa. Gil oli pettänyt meidät, hän oli pettänyt minut, mutta ainahan hän oli tullut pelastamaan minut. En kuitenkaan voisi luottaa häneen. En voisi kääntää hänelle selkääni, tai hän puukottaisi sitä taas.

Köydet ranteideni ympärillä löystyivät ja sain pujotettua käteni vapaiksi. Nousin katsomaan Giliä, joka ahersi jo Melin köysien parissa. Pystyin erottamaan pimeässä, kuinka hänen katseensa käväisi minussa, mutta kääntyi nopeasti pois. 

Heti vapauduttuaan Mel syöksyi luokseni kiertäen Gilin mahdollisimman kaukaa. Tartuin siskoni olkapäihin ja vedin hänet suojelevasti viereeni luoden Giliin ilmeettömän silmäyksen, kuin emme olisi edes tunteneet. Katsahdin ensin ikkunalle ja sitten ovelle kuunnellen tarkoin, oliko joku tulossa. Oli hiljaista. Koko kaupunki tuntui vaienneen. 

“Miksi… Miksi sä tulit?” kuiskasin katsoen Giliä tiukasti suoraan silmiin. Hän pakotti itsensä kohtaamaan katseeni. Hänen onnistui peittää tunteet katseestaan, mutta silti näin, että hän oli pahoillaan. Miltei uskoin sen. 

“Puhutaan siitä myöhemmin. Nyt teidän on päästävä pois täältä”, Gil vastasi hiljaa vältellen keskustelua, jonka joutuisi kohtaamaan. Hän saisi selittää, miksi oli tehnyt kaiken sen, mitä oli. 

“Miksi me luotettaisiin suhun?” Mel sihahti. 

“Mä autoin jo ja autan teitä”, Gil vastasi rauhallisena. “Eikä teillä kai ole muutakaan vaihtoehtoa.”

Mel nieli terävän vastauksen ja nyökkäsi. Räpyttelin silmiäni. Nyt tuo ihminen alkoi vaikuttaa enemmän tuntemaltani Gililtä, siltä uhkarohkealta typerykseltä, jonka kanssa olin kasvanut yhteen kuin kieroutuneet puut.

“Mennään tuosta samasta ikkunasta, josta mä tulin”, Gil selitti, “Jätin kulman taakse kärryihin tavaramme talteen. Haetaan ne niin voimme lähteä ulos tästä kaupungista.” Hennoin askelin hiivin melko korkealla olevan ikkunan alle tarkastellen sitä katseellani. En uskaltaisi siirtää mitään ikkunan alle metelin pelossa.

“Nostetaan Mel ensin”, kuiskasin, Gil nyökkäsi. Emme tuhlanneet aikaa, vaan nostimme Melin jaloistaan, jotta hän pystyisi ryömimään ikkunan läpi. “Odota ulkopuolella, mutta piiloudu, jos joku tulee”, kuiskasin hänen peräänsä. 

Juuri, kun Mel oli kadonnut ulos Shailoinin kadulle, ja tuli minun vuoroni kivuta ylös, huoneen ovi heilahti auki, ja Gil suorastaan heitti minut ikkunalle. 

“Mene!” pelko särähti hänen äänessään. 

Kivinen ikkunalauta raastoi käsivarsiani ja pääni kolahti ikävästi yläpuolella vastassa olevaan lautaan. Silti minun onnistui pitää otteeni. 

“Tuo oli virhe”, kuulin Shaqin äänen. Sydämeni tuntui jättävän lyönnin välistä kuullessani Gilin särkyneen tuskan parkaisun. En jäänyt ajattelemaan, vaan pudottauduin alas ikkunalta valmiina puolustamaan häntä. Shaq seisoi verisusi rinnallaan ovella. Hänen kätensä oli ojennettu kohti Giliä, joka oli kietonut kätensä ympärilleen. Tämän kasvot vääntyivät tuskasta Shaqin magian rutistuksessa. 

Hetken katsoin tilannetta avuttomana. Heitin epäilykset ja seuraukset tulevaisuuden minun harteille. Ei ollut aikaa ajatella; Shaq voisi rutistaa Gilin hengiltä silmää räpäyttämättä. 

Syöksähdin eteenpäin, nappasin Gilin vyöltä heittoveitsen ja viskasin sen vauhdilla Shaqia kohti. Ote Gilistä kirposi Shaqin huomion herpaantuessa, kun tämä käännähti pysäyttämään veitsen ilmaan. Gil ei jäänyt jahkailemaan, vaan kiepsahti aavistuksen heikosti ympäri ja syöksyi kohti ikkunaa. “Täytyy mennä – nyt, kun vielä päästään”, hän sihahti ja repäisi hihaani mennessään ohitseni. 

“Ota kiinni!” Shaq huudahti verisudelleen vaikuttavalla äänellä. Huomasin hänen horjahtavan pienesti ottaessaan askeleen. Magia alkoi viedä häneltä voimaa.

Samassa syöksyin kohti häntä. Tiesin, että tikarini oli vielä hänellä ja tarvitsin sen. Minun oli haluttu kantavan sitä. En ollut ikinä ennen kuullut minulle annettavan käskyä sellaisella äänensävyllä. Carim oli tiennyt jotain mitä minä en, enkä aikonut menettää enää tikaria ennen kuin tietäisin, miksi se oli annettu minulle. 

Gil huusi perääni hädissään, mutta kukaan ei ollut pysäyttämässä minua. Shaq sai minusta otteen magiallaan, muttei pystynyt pitelemään minua. Iskeydyin häntä päin. 

Kaatuessamme betonilattialle yhdeksi kiroavaksi kasaksi hain hänen viittansa kätköistä otetta metallista samalla, kun yritin pitää huomioni ympäristössä. Tunsin käteni osuvan kylmään karkeaan metalliin. Vedin tikarini Shaqin vyöltä ennen kuin hän oli ehtinyt edes yrittääkään tönäistä minua pois. 

En ehtinyt perääntyä, kun hän tarttui ranteeseeni kivuliaan lujasti. 

“Sinuna en ottaisi sitä”, hän sanoi tutulla tyynellä äänellä ja heitti minut voimakkaalla liikkeellä pois päältään potkaisten minua samalla vatsaan niin, että keuhkoni tyhjenivät. Murahdin kivusta pääni kolahtaessa kovalle lattialle ja haukoin happea saadakseni taas henkeä. Tikari oli kuitenkin vielä kädessäni. Vilkaisin nopeasti Giliä, joka kamppaili verisutta vastaan veitsikokoelmansa voimin. Hän pärjäsi uskoakseni ihan hyvin.

Shaq naulitsi molemmat käteni maahan ja kurottautui yläpuolelleni. Pidin uhmakkaan ilmeeni, vaikka kurkkuani kuristi pelosta. 

“Älä edes yritä paeta”, Shaq sihisi samalla, kun irrotti toisen kätensä otteen viedäkseen tikarin kädestäni. 

Käytin tilaisuuden hyväkseni Shaqin huomion ollessa tikarissa. Vedin polveni vauhdilla koukkuun niin, että ne iskeytyivät Shaqin vatsan tienoille. Hän ärähti kivusta ja irrotti otteensa toisestakin kädestäni vain pieneksi hetkeksi. Se riitti minulle. Potkaisin jaloillani lattiaa ja liu’uin pois Shaqin alta yllättävän sulavasti.

Nousin nopeasti pystyyn hengästyneenä. Samalla myös Shaq nousi. Katsoimme toisiamme hetken odottaen seuraavaa siirtoa. Tein omani ensin. Sormeni puristuivat Sielutikarin tutun kahvan ympärille, ja syöksyin kohti Shaqia. Hän oli pysäyttämässä minut, mutta ehdin ensin. Hyppäsin ilmaan sivaltaen Shaqin olkapäätä ja laskeuduin hänen taakseen puolikkaan voltin kautta. En jäänyt hämmästelemään tekoani sen enempää, vaan lähdin juoksemaan avointa ikkunaa kohti. 

Gil hankkiutui eroon verisudesta, jota vastaan oli taistellut, ja lähti perääni. Verisusi oli menossa haavoittuneen Shaqin luo, mutta tämä oli jo nousemassa, ja haava hänen olassaan alkoi kuroutua umpeen. 

“Ota ne kiinni!” Shaq karjui vielä raivokkaampana kuin aiemmin. Gil auttoi minut vain sekunneissa ikkunalle. Tiesin, että oli turha itkeä hänen peräänsä. Hänellä oli suunnitelma. Varmasti oli. 

Tunsin jonkun tarttuvan jalkaani, mutta minun onnistui riuhtaista itseni vapaaksi. 

“Saat lisää rahaa, jos hankit prinsessat takaisin minulle”, kuulin Shaqin sanovan rauhallisella, maanittelevalla äänellä. Äänellä, jota oli vaikea vastustaa. “Annan jopa anteeksi tämän pienen petoksesi.”

“Sori, mutta ei. Mä olen heidän puolellaan. Ja kiitos muuten rahoista”, kuulin Gilin sanovan sellaisella äänellä, että tiesin hänen suunnittelevan jotakin – ja pitävän Shaqia pilkkanaan. 

Sain itseni kokonaan ikkunan läpi ja pyörähdin Shailoinin pimeälle kadulle. Olisin hengähtänyt ja iloinnut selviämisestä, mutta emme olleet vielä selvillä. Shaq oli varmasti jo hälyttänyt väkensä liikkeelle ja pian kaupunki kuhisisi verisusia. 

Kompuroin jaloilleni ja olin lähdössä kiirehtimään kadun toiselle puolelle kujan varjoihin piiloutuneen Melin luokse. Ehdin kuitenkin tuskin ottaa askeltakaan, kun Gil käytännössä lensi ikkuna-aukon läpi jalkoihini kuin mikäkin sirkuseläin korvia raastavan räjähdyksen kera. Paine puski minut nurin kadulle ja pamahdus sai korvissani soimaan. Käperryin keräksi suojatakseni itseäni, kun kellarin ikkunat pirstoutuivat. 

Mel heitti ilmeisesti Gilin mainitsemilta kärryiltä hakemansa säkkirepun olalleen ja harppaisi kadulle pidellen kädessään toista reppua. 

Kukaan meistä ei jäänyt jahkailemaan, vaan Mel heitti Gilille tämän repun, ja lähdimme juoksemaan pitkin katua jättäen Gilin räjähdyksen tuottamat sirut jälkeemme. 

Piilouduimme kaupungin laitamilla talojen välistä kulkevalle kapealle käytävälle. Käännyin heti Gilin puoleen. Sen sijaan, että olisin osoitellut häntä tikarillani, pistin sen vyölleni kuin olisin iskenyt sen läpi nahasta. Gil nielaisi vilkaisten alkavan aamun pimeyden läpi tikariani. Olisin hyvin voinut lävistää hänet. Harkitsin sitä yhä.

“Miksi annoit meidät Verisudenpiirille?” tiukkasin. Gil ei värähtänytkään läpitunkevaa, raivosta palavaa katsettani.

“Mieti, mä sain kaksituhatta kwatia!” hän vastasi rauhallisena, korottaen äänensävyään piirun verran innostuksesta. Toivoin, että hän olisi vitsaillut, mutta tiesin, ettei se ollut niin. Niinpä iskin häntä kasvoihin niin lujaa, että rystyseni huusivat kivusta. Ravistin kättäni murahtaen kirouksen. Gil käänsi kasvonsa sivuun koskettaen vasenta silmäänsä. Hän katsahti minuun suu raollaan uskaltamatta kääntyä takaisin. Hän oli sanomassa ensin jotain muuta, mutta huokaisi sitten: “Ansaitsin tuon.” 

Tuhahdin tyytyväisenä ja käännyin Melin puoleen. “Kaikki hyvin?” henkäisin tarkastellen häntä huolissani. Mel vain nyökkäsi mulkoillen Giliä, jonka silmänympärys näkyi jopa kevätaamun hämärässä punaisena iskusta. 

Käännyin takaisin Gilin puoleen kohottaen leukaani. “Miksi sä palasit pelastamaan meidät?” kysyin värittömällä äänellä, jossa ei ollut enää kaverillista lämpöä. Hän katsoi hetken tyhjyyteen. Lopulta hänen katseensa kohtasi omani.

“Kai se vain on velvollisuuteni”, hän sanoi surullisella äänellä ja lisäsi: “Lisäksi, vanhoja muistoja kuuluu vaalia.” Katsoimme toisiamme hiljaa. Yritin löytää valheen hänen kasvoiltaan. Löysin vain aitoa vilpittömyyttä. 

“Mennään. Ehdimme ylittää rajan ehkä ennen aamua. Heti Dyreiassa olemme hetken turvassa”, huokaisin lopulta kääntyen käytävän suulle. Olisin voinut ajaa Gilin pois siinä hetkessä, mutta annoin hänen tulla mukaamme.

Kaduille oli ilmaantunut joitakin verisusia meidän hiipiessämme hitaasti ja miltei äänettömästi muuria kohti. Jotenkin me onnistuimme siinä. Jotenkin me pääsimme livahtamaan muurin tuntumaan ilman, että Verisudenpiiri löysi meitä. 

Kyyristyimme talojen väliseen valaisemattomaan porttikongiin. Keskemmällä kaupunkia oli syntynyt pahoja muistoja herättävä kaaos, eikä kestäisi kauaa, että portit suljettaisiin ja muurit kuhisisivat vartijoita. Nytkään emme voisi vain marssia ulos porteista kuin baarista. Se olisi matkamme pää, ja sitten kaikki tämä olisi turhaa. 

Mel varmisti koko ajan, että hän oli mahdollisimman lähellä minua, mutta toisaalta mahdollisimman kaukana Gilistä, joka oli aivan vieressäni. 

Gil kurkisti porttikongista talon toisella puolella kohoavan muurin suuntaan. Hän vilkaisi suuntaamme nousten pystyyn. 

“Reitti selvä, tulkaa.” 

Gil lähti hiipimään matalana porttikongista muurin ja rakennuksen väliä kohti. Seurasin, kuinka hän katosi näkyvistä kulman taakse. Pian kuului hänen kutsuvihellyksensä, ja vaihdoin katseita Melin kanssa siirtyessäni kulmalle tarkistamaan, että olisi oikeasti turvallista mennä. Heilautin repun olalleni. En voinut uskoa, ettei Shaq ollut vienyt varusteitamme Gilin petettyä meidät. 

“En vieläkään luota häneen”, Mel ilmoitti. 

Tarkastelin tyhjää tietä ja muurin seinustan varjoissa odottavaa Giliä katsomatta Melin suuntaan puhuessani: “En mäkään. Mutta hänen avullaan me päästään pois täältä.” 

Hiivin kyyryssä Mel kannoillani seinustalle jätettyjen hevoskärryjen takaa kätkeytyen varjoihin. Livahdimme Gilin luokse kapeaan käytävään, jossa haisi märältä ja jätteeltä. Gil katsoi ylöspäin pitkin muurin seinää. 

“Tämä on helpoin keino ulos. Ylös vain. Täällä päin muuria ei ole öisin vartijoita, ja tämä rakennus suojaa meitä lähes huipulle saakka. Kun te seuraatte mua, te ette tipu – ja kunhan pidätte tiukasti kiinni”, Gil selitti keskittyneenä kaivaessaan repustaan heittokoukulla varusteltua köyttä. Hän oli jo ehtinyt taittaa viittansa kaksinkerroin ja laittaa sen lantionsa ympärille nahkaremmin avulla, jottei se olisi tiellä kiivetessä.  

Kauhu hiipi kehooni. Olin kiivennyt ennenkin. Olin kiivennyt Nebuilin linnan muureja ja miltei kuollut useasti. Gilin oli aina onnistunut pelastaa minut. Nyt en voinut laskea sen varaan. 

Nielaisin ja vedin syvään henkeä. En keksinyt muutakaan tapaa päästä pois Shailoinista nyt. 

“Niin kamalalta kuin ajatus tuntuukin… Näytä tietä.” 

Puissa kiipeily oli minulle lasten leikkiä, mutta kivinen muuri, jossa oli vain pienet käden- ja jalansijat ilman mitään pudotusta hidastavaa, kammotti minua. Köysikään ei tuonut paljon tukea. Oli kuitenkin tärkeämpää, että Mel olisi turvassa. 

Vilkaisin siskoni suuntaan. Melkin liikehti jännittyneenä. Hän ei ollut ikinä edes kiipeillyt muureilla. Nyt hänen oli pystyttävä tähän. Hänen ei tarvinnut pelätä, koska en antaisi hänen tippua. Mitä sinä muka voit asialle? huomautin itselleni mielessäni. 

Gil nykäisi ensin köyttä tarkistukseksi ja lähti sitten taitavasti kiipeämään ylöspäin. Patistin Melin menemään seuraavana ja lähdin sitten perään. 

“Pidä vain tiukasti kiinni ja pysy lähellä seinää”, ohjeistin häntä.

Laitoin varovasti jalkani ensimmäiselle ulkonemalle, jolle Gil oli laittanut oman jalkansa. Nostin toisenkin jalkani ulkonemalle ja ponnistin ilmaan. Olin nyt täysin muurin varassa ja tilanne vain pahentuisi. 

Vähitellen, askelma toisensa jälkeen kiipesin ylemmäs siskoni ja ystäväni perässä. Kai Gil oli vielä ystäväni, vaikka inhosinkin häntä hänen teostaan. Siitä kaikesta. Siitä, kuinka hän oli vain lähtenyt minulle kertomatta ja siitä, millainen hänestä oli tullut: rahanahne, epäkunnioittava varas, petollinen – kaikkea, mikä teki huonon ihmisen. Mutta emme me olleet enää lapsia. 

“An, nopeammin”, havahduin Melin kuiskaukseen. Huomasin jääneeni jälkeen muista. Otin muutaman nopeamman askelman ja pääsin taas lähemmäs Meliä. Kehoni tärisi jo ponnistuksesta. 

Gil tarttui muurin laitaan ja heitti itsensä melkeinpä ärsyttävän taitavasti vartiosillalle. 

Siihen mennessä, kun sain vedettyä itseni köyden avulla muurin kivikaiteelle, Mel oli jo lysähtänyt istumaan vartiosillalle hengästyneenä ja Gil nojasi muurin laitaan tähystäen kaukaisuuteen.

Hengähdin hetken aloillani ennen kuin astelin Gilin rinnalle katsomaan samaa maisemaa kuin hänkin. 

Henkäisin näyn kauneudesta. Alkava aamu punersi jo hämärää taivasta puskien pimeyttä syrjään. Shailoinia reunustavan niityn toisella puolen kohoava metsä piirtyi mustana latvustona vasten taivasta. Metsän takana odotti Arrilenin ja Dyreian raja. Kahta valtakuntaa rajaavat korkeat pylväät näkyivät muurille saakka rafgra-meghojen virvatulesta loistaen. Pylväiden välissä valo taittui ja väreili kuin taivaanranta helteellä. Rajaa suojeli maaginen suojakenttä, joka piti kaukana kaiken, jonka ei kuulunut ylittää rajaa. Se oli myös niin kaunis.

“Tuonne siis”, sanoin hiljaa. Gil nyökkäsi katsoen virvatulipylväitä haltioituneena.

“Olen odottanut, että saisin nähdä, mitä tuolla puolen on”, hän kuiskasi. 

Havahduin jälleen katkeraan todellisuuteen, kun kaupungin puolelta alkoi kuulua meteliä. Mel oli hetkessä vierelläni. Gil ei sanonut mitään, vaan riuhtaisi äkkiä toisella puolella olleen köyden irti ja siirsi sen toiselle laidalle. “Verisusia alhaalla.”

Gil vain heittäytyi muurin laidan yli ja lähti käytännössä liukumaan seinämää pitkin alas, ja me lähdimme perään. 

Gil odotti meitä alhaalla, riuhtaisi sitten taitavasti köyden irti kerien sen aikaa hukkaamatta olalleen. Minä ja Mel juoksimme jo kohti uhkaavan näköistä, mutta juuri silloin turvalliselta tuntuvaa metsää. Vasemmalla, porttien tuntumassa vaeltajien leiripaikan lyhdyt hehkuivat hämärässä aamussa niin lohdullisen näköisinä. 

Emme tienneet, seurattiinko meitä, mutta juoksimme silti mahdollisimman kauas. 

“Nyt pitää levätä”, Mel huohotti lopulta hidastaessaan ja romahti sitten uupuneena sammalille.

En tiedä, kuinka kauan olimme juosseet, mutta Shailoinin valot olivat kadonneet näkyvistä ja olimme keskellä pimeää, hiljaista metsää. Oli aika ihme, ettei kukaan ollut törmännyt puihin. 

Rojahdin istumaan hengästyneenä. Jokaista kehoni niveltä särki juoksemisen ja aivan kaikkien tapahtumien takia. Gil istui kivelle ja otti taskustaan esiin kiliseviä helyjä, joita hän rupesi tarkastelemaan vasten kirkastuvaa taivasta. Mulkaisin häntä vihaisesti. Ne olivat minusta ja Melistä saadut rahat. Oli hyvin pimeää, mutta erotimme jo toistemme hahmot hyvin.

“An, voitko tehdä valoa?” Mel pyysi väsyneenä.

“Tulukset?”

“Tuossa.” 

Napsautin muutaman kipinän ja kutsuin ne leijumaan kämmeneni yläpuolelle. “Lieght”, kuiskasin hiljaa, ja kipinät leimahtivat liekiksi kämmenelleni. Näin valossa Gilin haltioituneen katseen. 

“Miten sä tuon osaat?” hän hämmästeli. Katsahdin häneen yllättyneenä, jolloin muistin, että olin oppinut loitsun vasta Gilin lähdön jälkeen. 

“Shamaani opetti mulle muutamia ihmistaikoja”, vastasin kohauttaen olkiani. “Mutta en voi valaista kauaa. Joku voi nähdä meidät.” Mel ja Gil näyttivät pettyneiltä, mutta vastalauseita ei kuulunut.

Lähdimme matkaan epäliekkini hohteessa. Gil kulki viimeisenä turvaamassa selustaamme ja Mel pysytteli tiiviisti kannoillani asetellen vielä puukkoaan takaisin vyölleen. Minä olin pukenut Neilyniltä saadut päällysvaatteet takaisin, ja tunsin oloni yllättävän turvalliseksi niiden kanssa. 

Katselin kohti taivasta huokaisten. Hengitin syvään aamun viileää metsäilmaa. Me olisimme rajalla kohta. Meillä oli vielä paettavaa, mutta se ei juuri nyt ollut päällimmäinen ajatukseni. Me nimittäin astuisimme Dyreiaan ennen kuin aurinko olisi noussut.