LUKU 15 ⤠⤟ Kaikki on muuttunut

Kuljimme metsän halki pienenä vaitonaisena jonona. Oli hiljaista ja rauhallista. Verisudenpiiristä ei ollut kuulunut vielä. 

Minä ja Gil hieroimme taistelun tiimellyksessä saamiamme ruhjeita. Ranteeni ympärille oli tullut tumma rinkula siihen kohdin, mistä Shaq oli sitä puristanut. Olin hyvilläni Gilin mustasta silmästä, joka oli minun ansiotani. Säälin häntä hieman verisestä haavasta hänen kaulallaan, mutta muuten en välittänyt hänen voinnistaan – tai yritin olla välittämättä. 

“Ulieght”, kuiskasin niityn laidassa, ja valo hajosi kipinöiksi, jotka sitten haihtuivat olemattomiin. Aurinko heitti jo ensimmäisiä säteitään niitylle. Maisemaa valaisivat virvatulipylväiden valot, jotka seisoivat vain satojen metrien päässä. Lähdimme juoksemaan rajaa kohti. 

Läheltä katsottuna pylväät olivat valtavia. Ne olivat Nebuilin linnan tornien korkuisia ja leveydeltään usean metrin verran. Jokaisen tornin usean sadan metrin väleissä väreili lähes näkymätön suojakenttä. Pylväät oli rakennettu materiaalista, joka oli kuin puun ja kiven sekoitusta. Seiniin oli kaiverrettu koristeellisia kiehkuroita, joista hohkasi lamppujen kellertävää valoa. Ylhäällä, pylväiden huipuilla hehkui siniset virvatulet. Edessä kohosi kaksi vierekkäistä tornia, joiden välissä kaartui tukeva holvikaari. Neljä meghaa seisoi sen edustalla. 

Portti Dyreiaan.  

“Mennään”, sanoin, vedin syvään henkeä ja kuljin porttia kohti nyt hitaammin. Portinvartijat katsoivat meitä valppaina lähestyessämme. Mel pysytteli aivan kannoillani.

“Mitä asiaa teillä on rajalle?” vaaleahiuksinen vanhanpuoleinen vartijamegha kysyi vaikutusvaltaisella äänellä. Vartijoiden katseet tutkivat varusteitamme, ja tietysti he epäilivät meitä palkkionmetsästäjiksi. Pysähdyin sopivan etäisyyden päähän meghoista muiden kanssa. En ehtinyt vastata mitään, kun naisen ilme muuttui tajuamisen myötä. 

“Hyvänen aika. Tehän olette… Arrilenin kruunua.”

“Olette hengissä”, henkäisi nuorin megha. Hymyilin pienesti ja vedin Melin vierelleni. 

“Juuri ja juuri”, naurahdin heikosti, mutta tajusin mennä asiaan. “Verisudenpiiri tulee varmaan kohta. Pääsimme juuri pakoon heiltä Shailoinissa. Meidän on päästävä Dyreiaan”, puhuin kiireisesti. “Kuningas…” vaimenin hämmentyneenä, mutta ryhdistäydyin nopeasti, “...käski meidät sinne.” 

Ensin puhunut nainen nyökkäsi. 

“Päästämme teidät läpi, mutta Verisudenpiiriäkään emme voi valitettavasti estää.” Nyökkäsin ymmärtäväisesti ja lausuin kiitoksen. Otin muutaman askeleen portteja kohti, mutta tummahiuksinen mies tukki Gilin tien keihäällään. 

“Kuka tämä on?” hän kysyi tarkastellen poikaa katseellaan. Gil katsoi takaisin. “Emme voi päästää ketä tahansa läpi, kruunun vain.”

Käännyin Gilin suuntaan. 

“Hän on petollinen rotta”, aloitin kylmällä äänellä leukaani kohottaen. Kaikki kääntyivät katsomaan minua varsin oudosti, ja Gil muodosti huulillaan sanat “kiitos vain” huulet irvessä. Mulkaisin häntä ja jatkoin: “Kamala, syyhyinen, valehteleva rotta, mutta hän tulee mukaan. Hän suojelee meitä ja on hyödyllinen. Hän on auttanut meitä.” 

Oli hiljaista hetken. Mel tyrskähti tukahduttaen pilkkaavan naurun. Meghat tarkastelivat Giliä harkiten. En tosiaankaan kehunut häntä järin hyvin. 

Lopulta Gilin pysäyttänyt mies laski kätensä ja otti jotain vyöltään. Pistooli. Hän kohotti sen kylmästi kohti Giliä. Heidän katseensa kohtasivat, ja mies kohotti leukaansa. 

Odotin henkeä pidättäen, mitä tapahtuisi. Voisiko portinvartija muka todella ampua hänet? Mikään ei konkreettisesti estänyt häntä, mikä ei varsinaisesti lievittänyt pelkoani. 

Gil oli kuitenkin täysin tyyni. Portinvartijan ilme pehmeni. Hän pyöräytti pistoolin ympäri kädessään nyökäten hyväksyvästi Gilin rohkeudelle. 

“Onko sinulla pistoolia? Nyt on.” Gil otti aseen kiitollisena ja laittoi sen vyölleen. Hän sai myös patruunoita, jotka hän laittoi pussiin rahojensa viereen. 

Kohta maaginen portti avattiin, ja näin ensimmäistä kertaa oikeasti Dyreian niityt. 

Suojakenttä loi myös lumeen, joka esti toiselle puolelle näkemisen. Nyt näin Dyreian vehreän niityn, joka kohoili taivaanrannassa hopeisiksi nummiksi. Olin kuullut, että Dyreiassa heinikko oli paikoitellen hopeisen vihreää. Huhut olivat totta. Heinä suorastaan kimalteli.

Astuimme porteista toiselle puolelle. Dyreian puolelle. 

“Kiitos. Jäämme velkaa”, henkäisin portinvartijoille. Toisen puolen vartijat vaihtoivat pari sanaa Arrilenin puolen vanhan vartijamiehen kanssa. 

“Pitäkää vain huoli siitä, että pysytte turvassa Verisudenpiiriltä”, nainen sanoi. 

“Tietysti.”

Ja niin me lähdimme. Vartijat soivat meille syvän kumarruksen, joka sekä lämmitti mieltäni että sai sydämessäni tuntumaan riipaisun, kuin sitä olisi viilletty puukolla. 

“Odottakaa! Voin antaa teille kyydin jonkin matkan päähän”, huikkasi nuori tummahiuksinen vartijamegha. Katsoin olkani ylitse ja näin, kuinka hän halasi vanhempaa naista. He vaihtoivat muutaman sanan ennen kuin nuori vartija juoksi peräämme. “Minulla on tamako ja vaunut, joten voin kuljettaa teidät vaikka Neshaan. Saatte mukavasti välimatkaa Verisudenpiiriin.”

Räpäytin silmiäni kiitollisena. “Sitä tarvitsemmekin.”

Heti, kun olimme kaikki rajan toisella puolella, portti sulkeutui väreillen. Näkymä Arrileniin sulkeutui, ja maaginen seinä heijasteli enää vain Dyreian nummia takaisin.  

“Wau…” kuulin Melin henkäisevän haltioituneena. Virvatulipylväät ja nouseva aurinko saivat niityn hehkumaan eri väreissä. 

“Niinpä”, Gil vahvisti. Olisin olettanut Melin ärähtävän hänelle jotain, mutta ei, hän oli vain hiljaa. 

Se oli kaunista. 

⇝⥈⇜

Lepäsimme isoissa kärryissä, jotka kulkivat ripeään tahtiin kapeaa ratsupolkua pitkin. Vaunut tärisivät huonokuntoisilla teillä ja tuuli puski läpi vankkureiden kankaasta. Tie ei ollut päätie, vaan kaartoi kauempaa, ja oli erittäin vähän käytetty. Harmaankirjavan tamakon kulkua ohjasi nuori nainen, jota voisi kai tytöksikin sanoa. Hänestä oli luultavasti vasta vähän aikaa sitten tullut täysi koulutuksensa läpäissyt vartijamegha. 

Vartijameghat olivat tarkasti koulutettuja nashaquita, jotka oli sijoitettu Virvatulipylväsrajalle. He olivat teknisesti ottaen puolueettomia rauhan ylläpitämisen nimissä, ja usein rajan millä tahansa puolella saattoi olla kumman tahansa kuningaskunnan kansalaisia. Pohjoisempaa rajaa Rotkolla vartioivat Arrilenin ja Dyreian sotilaat, mikä myös helpommin johti kiistoihin. Dyreian kuninkaalliset olivat halunneet sijoittaa myös Rotkon rajalle vartijameghoja, mutta isä puolestaan oli halunnut eroon koko muinaisesta perinteestä. 

Makasin kyljelläni vaunujen lattialla sikeään uneen vaipunutta Meliä halaten. Tunsin Gilin selän hipovan omaani. Vaunujen tärinä kuljetti häntä jatkuvasti suuntaani ja välillä kovemmat töyssyt saivat selkämme kolahtamaan yhteen. 

Kehoni tuntui niin raskaalta. En ollut tajunnutkaan, miten kovasti olin tarvinnut lepoa. 

Njalaksi esittäytynyt megha oli kehottanut meitä nukkumaan valvotun yön jälkeen luvattuaan viedä meidät aina Neshaan saakka. Nukahdin välillä, mutta heräsin jokaiseen kovaan töyssyyn. Tamako taivalsi autiota ratsupolkua pitkin joutuisasti. Vahvimmat tamakot pystyvät kulkemaan päivässä kaksinkertaisen matkan hevoseen verrattuna, ja ne pärjäävät Pohjois-Dyreian pakkasista eteläisen Arrilenin helteisiin. 

“An. Nukutko sä?” Gilin kuiskaus havahdutti minut. Varmistin, että Mel nukkui ja pyörähdin ympäri. Gilin kasvot olivat suoraan omieni edessä. Hän katsoi minua hetken ilmeettömin kasvoin, mutta hänen silmänsä kertoivat tarpeeksi. Hän siirsi surkean katseensa jonnekin ohitseni. 

“Mä olen pahoillani. Oikeasti olen. Saat olla vihainen mulle sen kaiken jälkeen. Ihan sama, vaikka vihaisit mua, aion auttaa teidät perille asti, minne ikinä haluattekaan päätyä. Mitä se ikinä tarkoittaakaan ja vaatiikaan”, Gil siirsi katseensa takaisin silmiini. 

Kesti hetken ennen kuin osasin sanoa mitään. Itse asiassa minulla meni hetki ennen kuin edes ymmärsin, mitä hän oli juuri sanonut.

“En mä vihaa sua. Mä vain olen vihainen”, sanoin epävarmana ja toistin: “En vihaa sua, mutten voi luottaa suhun enää.” 

“Ja syystäkin”, Gil mutisi surkeana. Siihen en enää osannut sanoa mitään, mikä ei pahentaisi kummankin oloa. Olin nimittäin täysin samaa mieltä Gilin kanssa. Minulla oli kaikki syyt olla vihainen. Hän oli kadonnut kertomatta. Tietysti hänen oli ollut pakko, mutta hän olisi voinut edes jättää jonkin viestin tai mitä tahansa. Hän oli valehdellut, uhkaillut kujalla, huumannut meidät, hankkinut avullamme rahaa, luovuttanut Verisudenpiirille, antanut meidän pelätä henkemme edestä lähestulkoon kokonaisen päivän ja sitten vielä kehdannut pelastaa meidät uhkarohkeasti – enkä voinut tietää, valehteliko hän yhä. Ja mikä pahinta, minä en voinut luottaa häneen. En voinut enää antaa henkeäni hänen käsiinsä, en voinut enää kertoa hänelle mitä tahansa enkä edes voinut katsoa häntä samoin. Nyt kun Shailoinista pakenemisen jännitys oli haihtunut, viha alkoi tasaantua kaiken ylle. Ei ollut enää mitään minua ja Giliä. Ei vain voinut olla. 

 En sanonut mitään, vaan katsoin vain hänen siniruskeita silmiään. Luulin, että jos tuijottaisin niitä tarpeeksi pitkään, löytäisin taas luottamukseni, löytäisin taas sen kaiken, minkä Gil oli särkenyt. 

Mutta niin ei käynyt. 

Mitä pidempään katsoin häntä, sitä kylmemmäksi katseeni kävi. 

Gil tarkasteli omia sinisiä silmiäni kuin olisi odottanut minulta vastausta. “Selvä…” hän huokaisi lopulta ennen kuin kääntyi toiselle kyljelleen. Minun teki mieli vakuuttaa hänelle, että kaikki oli hyvin, mutta niin ei ollut. Mikään ei ollut hyvin. 

Huokaisin ja nousin istumaan. Gil käpertyi tiukasti kerälle varoen katsomasta minua, ja Mel nukkui yhä levällään vaunujen lattialla. Kömmin vaunujen etuosaan ja kiipesin korkean reunan yli penkille, jolla Njala istui katselemassa, kuinka pitkäkarvainen harmaa tamako tepasteli kovaa vauhtia eteenpäin. Sen suuret korvat liikkuivat hyväntuulisesti sen tarkastellessa ympäristöä kovin huolettomasti. Suuret sivuille kääntyvät sarvet korostivat sen jykevän pään liikkeitä. Njala kääntyi katsomaan minua kiinnostuneena. 

“Mikä neidillä on?” hän kysyi ystävällisesti arrilenin kielellä helposti erottuva pohjois-dyreialainen aksentti äänessään. 

“Sano vain ‘sinä’. En ole kuninkaallinen. En enää”, sanoin poissaolevalla äänellä miettien sanojeni merkitystä. En halunnut, että minua kohdeltaisiin eri tavalla. Herättäisi myös vähemmän huomiota, jos minulle puhuttaisiin kuin typerälle maalaistytölle, joka nykyisin olin. Enhän ollut enää muuta kuin karkulainen.

“No, mikä sinulla on?” Njala kysyi uudestaan huvittunut pilke pohjois-dyreialaisille ominaisissa kultaisissa silmissään. Hymyilin pienesti ja nojauduin penkillä vaunun päätyä vasten katselemaan maisemia. 

“Tämä kaikki”, vastasin hetken hiljaisuuden jälkeen. “Täytyy osata arvata, kehen voi luottaa.”

“Liittyykö tämä tuohon poikaan? Gilbertkö se oli?” Njala kysäisi. 

Katsahdin häneen syrjäkarein. “Tavallaan. Hän on lapsuudenystäväni, johon törmäsin uudestaan pitkän ajan jälkeen, mutta hän ei ole enää sama ihminen. Hän antoi meidät Verisudenpiirille vain rahaa vastaan”, huokaisin synkeästi. Olin mennyt selittämään Njalalle tarinamme heti lähdettyämme liikkeelle. 

“Mutta hän pelasti teidät. Uhmasi henkeään vuoksenne”, Njala muistutti. Katsahdin muualle hämmentyneenä. Tosiaan. Gil oli kaiken jälkeen päättänyt pelastaa meidät silläkin uhalla, että hän olisi kuollut. Mutta se ei oikeasti auttanut mitään. Me olimme kärsineet vain, jotta Gil saattoi saada rahansa ja omantunnon turvin tulla sitten hakemaan meitä. Njala soi minulle vakavan hymyn ja siirtyi penkiltä tamakon selkään merkiksi keskustelun päättymisestä.