LUKU 18 ⤠⤟ Tiet katkeavat

 “En voi uskoa, että taivalsitte tuollaisilla varusteilla Arrilenin halki!” Gil huokaisi heilauttaen kättään. “Tuo ei edes ole mikään reppu!” Mulkaisin häntä säkkireppu selässäni. Gilillä itsellään oli kunnollinen vaellusreppu, johon oli pakattu hyvin säälittävä määrä tavaraa. 

“En voi uskoa, että salasit tavaramme piiriltä”, iskin takaisin. Gil kehtasi kumartaa. 

“Voi, kiitoksia.”

“Se ei ollut kehu.”

“Sen ei nyt ole väliä”, Njala keskeytti. “Tärkeintä on, että hankimme teille nyt kunnolliset varusteet, jotta selviydytte perille saakka. Tarvitsette kevyesti tavaraa, jotta etenisitte joutuisasti, mutta tarvitsette kaiken tarvittavan hengissä pysymiseen.”

“Hankitaan nyt ainakin teltta”, Gil totesi. 

“Emme uskaltaneet ajatellakaan teltan pystyttämistä aiemmin”, myönsin. En ollut edes kuvitellut hankkivani telttaa, koska se olisi ollut selvä merkki olinpaikastamme yöllä. 

“Tavoitteena olisi pitää jahtaajamme mahdollisimman kaukana meistä jatkuvasti, joten jos he löytävät meidät teltan vuoksi, olemme jo muutenkin kusessa”, Gil järkeili. 

Vilkaisin häntä happamasti. “Älä kerro mulle mikä meidän tavoitteemme on.” Gil loi minuun katseen. 

“Lapset, hei, voitteko edes yrittää olla sovussa?” Njala huokaisi. Mel vilkaisi meitä nyrpistäen nenäänsä. “Toki, jos haluat, voin napata Gilin mukaani ja jättää teidät omillenne.”

Avasin suuni vastalauseeseen, mutta tajusin olla sanomatta mitään. Ylpeyteni ei kestäisi, jos myöntäisin haluavani Gilin tuomaa turvaa. 

“Hoidetaan nyt vain ostokset nopeasti ennen kuin kaupat sulkeutuvat. Kello on jo paljon, ja haluatte kai ulos kaupungista ennen yötä”, Njala yritti ohjata. 

“Yöpaikka kelpaisi…” Mel mutisi. 

“Mutta se ei olisi turvallista”, huokaisin. 

“Kertokaa edes yksi tilanne, jossa kallosusialueella metsässä yöpyminen on turvallisempaa kuin kaupungissa, neljän seinän sisällä”, Gil pisti väliin. 

Katsahdin häneen itsestään selvästi. “Se tilanne, jossa olemme, Gil.”

“Kiitos, älkää puhuko syystä sille, että olemme täällä. Tarkoitus olisi pitää matalaa profiilia”, Njala huokaisi. 

“Koko ajanhan me pidetään”, väitin. 

“Niin, ainakaan ette huutele nimeänne ja asiaanne koko kaupungille.”

“Tiedätkö, pidin susta enemmän niinä ensimmäisinä tunteina, kun annoin sun kohdella mua kuin kuninkaallista”, tuhahdin. 

“Ja nyt sinä sanoit sen…” Njala kääntyi hymyilemään minulle olkansa yli ja sanoi: “käytän vain tilaisuutta hyväkseni.”

Istuin kahvilan pöytään ja tömäytin painavaksi käyneen vaellusrepun lattialle. Mel keinahti vierelleni asetellen takkinsa helmoja. 

“Pidätkö sen kunnolla ympärilläsi. Tämä on ehkä matkalaisten kuppila, mutta aseita ei saisi pitää vyöllä”, sihisin hänelle. Mel heitti takin liepeen vyöllään olevan puukon peitoksi.

“An, teet hyvää työtä, mutta tikarisi törröttää aika pahasti kyljestäsi”, Gil huomautti virne huulillaan. Virne haihtui, kun mulkaisin häntä ikävästi. 

“Voitko antaa mun olla vaihteeksi?” ehdotin. 

“Yritän vain löytää sovun”, hän vastasi miltei loukkaantuneena. 

“Muistat kai, kuinka valitsit huumata meidät, Gil?” töksäytin. 

“Milloin aiot päästä ylitse?”

“Ei siitä päästä ylitse. Gil, tajuatko, että sä huumasit meidät. Eikä siinä mitään, mutta kehtasit vielä palata pelastamaan meitä.” Mel vilkaisi minua. 

Gil räpytteli silmiään hämmentyneenä ja kohotti kättään otsaansa rypistäen. “Odota…Siis oletko vihainen siitä, että pelastin teidät?”

Huokaisin raskaasti. “Olen! Et pelkästään pettänyt meitä, vaan kuvittelit myös voivasi noin vain tulla takaisin.”

“Olen samaa mieltä Anin kanssa”, Mel mutisi varmistaakseen Gilin tietävän. “Vihaan sua, Gil.”

Gil kohotti kulmiaan ja vaihtoi katsettaan välillämme. “Taidan sitten ensi kerralla vain jättää teidät pelastamatta.”

Suoristauduin kiukkuisesti. “Ensi kerralla? Mitä, ensi kerralla, kun myyt meidät ja harkitset, oliko se sittenkin virhe?”

“Mit- Ei- oletko tosissasi?” Gil takelteli ihmeissään. 

Njala suvaitsi juuri silloin saapua paikalle ja paukautti tarjottimen pöytään. Mel sukelsi nappaamaan mukin mehua ja oman tuoreen sämpylänsä. 

“Emmekö me muka jo puhuneet tästä?” hän sihahti. “Olkaa kiltit, älkääkä riidelkö näin ihmisten keskellä noinkin tulenarasta asiasta. Kun he tulevat kyselemään teistä, on melko helppoa nostaa esille seurueemme, joka riiteli jatkuvasti jotenkin todella sopivista aiheista.”

Soin Gilille ikävän hymyn. “Selvä on. Ei puhuta enää.” Gil huokaisi raskaasti. Mel nojautui penkillä taakse nauttien sämpylää. 

Njala istui Gilin vierelle nojautuen eteen. 

“Okei, tämän jälkeen kuljen kanssanne kaupungin laitamille ja sitten tiemme eroavat”, hän puhui harkitun hiljaa. 

“Tulee ikävä”, totesin. Njala hymyili ja nojasi taakse juoden omaa mukillistaan. 

“Ja minun sielunrauhani palaa.”

“Aa, kiitos”, hymyilin takaisin. 

Mel silitteli Vhidin turpaa vaiti, kun me pakkasimme viimeisiä tavaroitamme. Njala nojaili tamakoonsa tarkkaillen Meliä aavistuksen surumielinen hymynkare huulillaan. 

Heitin repun selkääni ja astelin lähemmäs Njalaa. Aurinko laski ja tiesin, että me todella eroaisimme tässä kohtaa. Mietin hetken Neilyniä, joka oli jäänyt Arrileniin. Olisipa hän kulkenut kanssamme. Olisinpa voinut anella hänet mukaani. Olisinpa voinut anella edes Njalan, mutten aikonut tehdä sitä. En halunnut kenenkään kuolevan. 

“Kiitos, Njala. En voi sanoin kuvailla, millainen apu olet ollut, kun lähdit kanssamme ja toit meidät tänne.”

Njala ei saanut itseään hymyilemään. “An, portinvartijana tehtäväni on suojella rauhaa. Olen vannonut henkien nimeen. Totta puhuakseni en olisi ajatellutkaan lähteväni saattamaan teitä, jos en olisi aidosti uskonut sen olevan paras tapa turvata rauhaa. Verisudenpiiri on aina havitellut valtaa, ja nyt kun sillä on Arrilen otteessaan, se ei aio tyytyä vähään. Niin kauan kuin voin vaikuttaa asiaan, Verisudenpiiri ei saa teitäkin nyt kun korkeampi kruunu on kaatunut.”

Kurkkuani kuristi liikutuksesta. “Kiitos, Njala”, toistin. “Jäämme velkaa.”

Njala kosketti olkaani. “Ettekä jää. Kuten Amasha porteilla sanoi, teidän on vain selviydyttävä, ja olette maksaneet velkanne.”

Kun me lähdimme, Njala kumarsi meille. Kun uusi päivien tauoton vaellus alkoi, pyörittelin Njalan sanoja mielessäni ja pohdin. Olin vannonut jo liian monelle, ettemme me kuolisi. Aioin pitää siitä kiinni viimeiseen asti, mutta en oikeasti voinut vannoa sitä. Olimme olleet onnekkaita nyt, mutta sekin onni kääntyisi ennen pitkää. 

⇝⥈⇜

Njala laukkasi maantietä pitkin kohti rajaa. Hänen oli saavuttava perille pikimmiten. Hän aikoi matkata halki yön päästäkseen porteille. 

Kuten hän oli arvellut, metsään hylätyt vaunut oli jätetty koskemattomiksi. Shaq Nahrakieran tunsi kyllä lait, eikä ottaisi riskejä portinvartijoiden suhteen. Njala ei kuitenkaan voinut vain rentoutua. Olihan se vähän outoa, miten nopeasti Verisudenpiiri oli saavuttanut heidät. 

Njala nappasi vaunut mukaansa ja jatkoi matkaa kannustaen Vhidin jaksamaan. Sillä oli ollut rankka matka, mutta sen oli nyt vain jaksettava. 

Kun raja tuli näkyviin nummilla, Vhidkin muisti, missä oli ja jaksoi laukata kotiin. Njala talutti sen suoraan tallille. Oli hiljaista. Njalaa jännitti vähän. Mitä jos jotain oli sittenkin käynyt?

Hän silitteli väsyneen Vhidin kaulaa nojaten sitä vasten.

“Kotona taas, kaveri. Mitähän meiltä on ehtinyt jäädä välistä?” hän mutisi ratsulleen ja siirtyi riisumaan sen varusteet. Hän ehti tuskin laittaa Vhidiä pilttuuseenkaan, kun tallin sivuovi pamahti ja Amasha riensi sisään. 

“Voi, Njala, olet elossa!” vanha nainen henkäisi ja riensi halaamaan nuorta vartijaa. Njala halasi hämmentyneesti takaisin. Olihan hän odottanut toisten vartijoiden olevan helpottuneita, mutta että näin. 

“Tietysti olen”, hän naurahti ihmeissään. “Miksen muka…” hänen äänensä hiipui ja hymynsä kuoli, kun Amasha astui kauemmas ja kohtasi hänen katseensa. Syyllisyys paistoi hänen silmistään, ja Njalan sydän tuntui pysähtyvän. 

“Et kai…” hän kuiskasi. 

Amara nyökkäsi hitaasti. “Teemme mitä tahansa rauhan turvaamiseksi.” Hän kurkotti kohti Njalaa, mutta tämä kavahti. 

“Kuinka voitte paljastaa heidät? Mitä kerroitte? Sen, että he menevät Kailesydiin, vai? Että he lähtivät kanssani tamakon kyydissä?” Pettymys riipi Njalan sisuksia. Eikä vain pettymys. Hänet oli petetty. 

“Kerroimme, mitä täytyi-”

“Ettekö ymmärrä, ettei mitään rauhaa ole, jos Arrilen jää lopullisesti Verisudenpiirin alaisuuteen? Vai onko rauhanturvaaminen sittenkin vain kiertoilmaus sille, että portinvartijat pysyvät hyvissä väleissä vihollisen kanssa?”

“Rauhoitu, Njala. Et ajattele koko kuvaa”, Amasha yritti. 

“Voi, luulenpa, että ajattelen selvimmin koko tässä paikassa”, Njala paiskaisi kädessään riippuneet suitset maahan. “Urani nimittäin taisi loppua tähän.” Hän tiesi katuvansa myöhemmin, mutta juuri silloin Njalalla ei ollut mitään kiinnostusta jäädä pyörittelemään peukaloitaan. Ei nyt, kun Verisudenpiiri oli kovaa vauhtia hajottamassa viimeisiäkin rauhan rippeitä ja portinvartijat, joista Njala oli unelmoinut pikkutytöstä saakka, olivat pettäneet Arrilenin kruunun. 

Amasha suorastaan säikähti. “Et kai heittäisi kaikkea koulutustasi hukkaan? Työtäsi, jonka eteen olet vannonut?”

Njala ei yhtäkkiä enää uskonut tuntevansa tuota naista, joka oli opettanut porteilla kaiken työstä. 

“Sitten kai aion suojella rauhaa koulutuksellani, kuten olen vannonut”, Njala kiersi Amayshan ovelle. “Jos suot anteeksi nyt, menen kirjoittamaan vähän paperitöitä jättääkseni tämän aivan hirveän unelmani aidon rauhanturvaamisen nimissä.”

Kun hän oli saanut kaiken valmiiksi ja pureksinut mustekynänsä rikki pohtiessaan tekikö hän oikean valinnan ennen allekirjoittamista, Njala viimein jätti eroamiskirjeen vartijainlokiin suupieli musteesta sinisenä. Hän hyvästeli vartijat, joista oli tullut hänen ystäviään tämän yhden työvuoden aikana, halasi Amashaa ja jopa myönsi ymmärtävänsä tämän kannan. Vartijat olivat tehneet valinnan, joka siinä hetkessä oli ollut järkevä. He olivat ehkä riskeeranneet kaiken, jopa Njalan hengen, mutta he olivat myös tienneet, että jos joku niin Njala saisi prinsessat turvassa Neshaan.

Njala nousi ratsaille tähystäen auringonnousuun. Hän tiesi tulevansa katumaan vielä monta kertaa, mutta hän luotti vaistoonsa. Hänen ei ollut ikinä ollut määrä olla portinvartija, vaan hänen oli kirjoitettava oma polkunsa. 

Njala veti syvään henkeä ja kehotti Vhidin liikkeelle. Hän tiesi, minne prinsessat olivat matkalla ja aikoi olla paikalla, kun he saapuisivat sinne. Ja hehän saapuisivat Kailesydiin. Njala ei aikonut antaa piirin voittaa.