LUKU 16 ⤠⤟ Varjot

Istuin himmeän leiritulen äärellä järsimässä Njalan metsästämän jäniksen takapääksi olettamaani osaa. Mel oli käpertyneenä kainalooni ja varmaankin nukkui. Gil oli painunut omiin oloihinsa kaatuneelle puulle etäämmäs meistä ja Njala tarkasteli karttaa samalla, kun ruokki tamakoaan. Sen nimeksi hän oli kertonut Vhid, kuin usva. 

Kun jänis ei oikeastaan täyttänyt vatsaani, väsymys oli ehkä ainoa asia, jolle saatoin tehdä jotakin. Hivuttauduin varovasti kauemmas Melistä ja nostin hänet syliini mitenkuten. Ihme, ettei hän herännyt. 

Ilmoitin meneväni nukkumaan ja kannoin Melin vaunuihin, jossa oli pohjalla taljoja pehmustamassa kovaa lautapintaa. Kammettuani Melin sylistäni vilkaisin vielä Gilin suuntaan. Tämä oli kääntänyt selkänsä vaunuille varmaankin vain välttääkseen katsettani. Hän ei uskaltanut kohdata minua enää. 

Pyöräytin silmiäni itsekseni. Mikä pelkuri…

Kiipesin huokaisten Melin viereen. Otin tikarin tupesta asettaakseni sen pääni viereen yöksi, ja suljin silmäni. Vaivuin nopeasti uneen. 

Heräsin hämärässä. Leirinuotio oli sammunut, ja aurinko alkoi jo vaalentaa taivasta. Olimme niin pitkällä keväässä, ettei pimeää kestänyt kovin kauaa. Njala kuului mutisevan unissaan kärryjen penkin suunnalla. Gil nukkui vaunujen toisessa laidassa kääriytyneenä viittaansa. Hänen otsaansa oli painunut pieni ryppy. 

Huokaisin syvään. Tuntui tukahduttavalta olla kaikkien keskellä, kun kaikenlaista oli meneillään. Vilkaisin Giliä ja tuntui, kuin en voisi hengittää. Tarvitsin raitista ilmaa, kun ulkona nukkuminen ei sitä tarpeeksi tarjonnut.

Kömmin pois vaunuista takakautta varoen rapisuttamasta hiekkaa aukiolla, jolle olimme leiriytyneet. Nuotiosta oli jäljellä enää hehkuva hiillos, joka valaisi aavistuksen. Metsä oli hiljainen ja pimeä lukuun ottamatta eräällä oksalla istuvaa pöllöä, joka huhuili tyhjyyteen ja Vhidiä, joka katseli minua kiinnostuneena ja puhahti. Oli täysin tyyntä. 

Astelin hiilloksen luo ja kutsuin muutaman kipinän kämmenelleni. Lausuin tutun loitsun, ja kipinät leimahtivat epäliekiksi. Himmensin valoa hieman, jottei se olisi valaissut liikaa ja astelin syvemmälle metsään. 

En aikonut mennä kauas, mutta tarvitsin hetken aikaa itseni kanssa. Tarvitsin aikaa selvitellä päätäni kaikesta siitä, mitä parin edellisen päivän aikana oli tapahtunut. 

Olin tavannut taas Gilin, joka oli huumannut meidät ja antanut Verisudenpiirille, minkä jälkeen hän oli pelastanut meidät. Olin nähnyt olennon, jonka pitäisi elää vain Helvetinerämaalla, ja joka oli tappanut ja syönyt minun kansaani. Olin saanut tietää, että kannoin mukanani maagista tikaria – ja että Dyreiassa todella oli hopeista ruohoa. Koko maailmani oli muuttunut. Ja nyt kun olin jättänyt Arrilenin taakseni, en voinut olla miettimättä, mitä jätin jälkeeni, ja mikä minua odotti. Minut oli käytännössä karkotettu omasta valtakunnastani. 

Istuin kivelle halaamaan polviani toisella kädellä ja pidin toisella epäliekkiä hengissä. Hiljaiset, keveät askeleet kulkivat taakseni empien. 

“Tarkoititko sitä, mitä sanoit asunnollasi?” kysyin hiljaa. Gil seisahtui. En halunnut kääntyä ja nähdä hänen kasvojaan, jotka olivat painuneet niin syvälle mieleeni. Tiesin niiden olevan murtuneet. 

Hän oli pitkään hiljaa. Liiankin pitkään, kunnes hän lopulta vastasi: “En tiedä.” Se riipaisi sydäntäni. 

“Sun täytyy vastata. Ajatteletko oikeasti niin? Tappaisitko mut, jos saisit siitä rahaa?” Halusin saada Gililtä suoran vastauksen. En voinut antaa hänen vältellä totuutta.

“En!” Gil töksäytti hätäisellä äänellä. Kuuntelin hänen askeleitaan, kunnes hän pääsi vierelleni kivenlohkareelle. Käännyin katsomaan hänen valossa hohtavia kasvojaan.

 “Mikään summa ei korvaisi sua. Luuletko, että olisin luopunut susta, jollen olisi tiennyt voivani saada sut takaisin?” Gil puhui hiljaa. Jälleen kerran olin sanaton. Halusin suuttua, mutta toisaalta halusin itkeä. 

“Mitä tarkoitit, kun sanoit olleesi kanssani vain rahasta?” uskalsin kysyä. 

Gil hieraisi kasvojaan. “Ei se tarkoittanut mitään.”

“Gil. Kyllä se tarkoitti jotain.”

Hän huokaisi. “Isäsi maksoi mulle, jotta suojelisin sua ja ilmoittaisin menoistamme Kaartille.”

“Et voi olla tosissasi”, painoin käteni otsalleni. “Mistä lähtien?”

“Ei se ollut aina niin. Mä välitin susta aina.”

“Gil, mistä lähtien.”

“Pakkasjuhlasta kuuden vuoden takaa, kun isäsi vei mut puhumaan kanssaan. Hän asetti uhkavaatimuksen: joko katoaisin kaupungista hyvästelemättä sua, kuolisin tai saisin jatkaa kanssasi liikkumista, mutta puhtaasti isäsi sääntöjen mukaan. Ja hän lupasi siitä rahaa. Ja mähän tarvitsin rahaa”, hän epäröi. “En voinut kuin suostua. Hän kiristi sääntöjään ja rajoitti menojamme. Jäin, koska sain rahaa. Annoin hänen riepotella itseäni, koska sain rahaa. Mutta älä ymmärrä väärin. Säkin olit tärkeä. Se ei koskaan ollut kiinni vain rahasta.”

Olin keksimässä jotain sanottavaa. Ehkä aioin yhä kirota hänet ja kertoa, miten vihasin häntä, tai ehkä halusin kertoa ikävöineeni häntä. Kaikki aatteeni tekeytyivät kuitenkin turhiksi, kun varjoista astui esiin pelottavan tuttu hahmo. 

“Kappas vain. Prinsessa ja petturi. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla”, Shaq sanoi ivallisella äänellä. “Oli muuten liikuttava tarina.” Ponkaisin jaloilleni ja peräännyin pari askelta tuntien sekä pelkoa että vihaa. Näin pian viime kerran jälkeen jouduin näkemään hänen typerät kasvonsa. 

Hampaani pureutuivat toisiaan vasten itsehillintää hakien. Se ei onnistunut kovin hyvin. Käteni puristui nyrkkiin, ja epäliekki tukahtui sammuksiin. Lämpö ja valo räjähtivät kädestäni nielaisten meidät hetkeksi kirkkauten. En ollut odottanut ihan sellaista tapahtumaa, enkä tajunnut heti liikkua sokaistuneena.

Hetken me kaikki kolme seisoimme täysin paikoillamme, silmiä räpytellen ja hieroen. Shaq kirosi, Gil mutisi muutaman valitun sanan. 

Lähdin pakoon vasta, kun Gil tarttui ranteeseeni ja käski seuraamaan. Valo hälveni sekunneissa, minkä jälkeen näkö palautui vähitellen silmiini. Valopilkut läikähtelivät näkökentässäni. En ehtinyt ottaa montaakaan askelta, kun Shaq vetäisi minut taiallaan luokseen ja Gilin ote kädestäni kirposi. 

Vedin heti tikarin vyöltäni ja huitaisin sillä sokeasti taakseni. Ilmeisesti se osui Shaqiin, sillä hän päästi tuskaisen ärähdyksen. Rojahdin maahan hänen ja Gilin väliin, ja pyörähdin pikaisesti jaloilleni. Epämääräinen läikkä heilahti näkökentässäni saaden askeleeni horjahtamaan. 

Peruutin Gilin viereen, askeleen hänen taakseen, koska en voinut jättää häntä taakseni. Shaq piteli kylkeään irvistäen. Tiesin sen olevan näytelmää, koska haava paranisi hetkessä. Hän vain halusi saada meidät luulemaan hänen olevan heikko. 

“Mitä teet täällä yksin?” Shaq kysyi katse tiiviisti minussa.

“En ole yksin”, vastasin rauhallisena katsahtaen pikaisesti Giliin, jonka katse puolestaan oli Shaqissa rävähtämättä. Näin juuri ja juuri hänen kasvonsa hämärässä. Hänen varautunut katseensa tarkkaili jokaista Shaqin liikettä. Otsaan oli painunut pieni ryppy. 

“Joten, mitä sä teet täällä yksin?” kysyin vuorostani onnistuen hillitsemään ääneni niin, että kuulostin lähes rauhalliselta.

“Tulin etsimään teitä. Eikö se ole selvää?” Shaq vastasi ja korjasi kaikessa rauhassaan kylkensä kuntoon. 

“Niin… mutta missä verisutesi ovat?”

Shaq vain naurahti siihen tavalla, jota en osannut tulkita. Samassa Gil kiepsahti ympäri ja heitti veitsen varjoihin. Joku parahti, toinen kirosi hiljaa.

“Niinpä, petturi hoksaa sinua nopeammin, prinsessa”, Shaq virnisti. Yhtäkkiä hän otti nopean harppauksen minua kohti, kiepautti lujasti tikaria pitävän käteni selkäni taakse ja tarttui kaulaani aivan leukani alta vääntäen niskani kivuliaasti takakenoon.

Gil oli syöksymässä apuun, mutta jähmettyi niille sijoilleen, kun parkaisin kivusta Shaqin tiukentaessa otettaan niskastani. Hengitykseni pihisi. 

“Ei kannata liikkua, tai katkaisen prinsessan niskat”, Shaq sähisi Gilille. Sydämeni jyskytti rinnassani. Shaq ei ehkä ollut tähän mennessä tappanut minua, eikä ehkä tekisikään sitä, mutta uhkausta ei voinut ottaa liian heppoisesti. 

Gil puri hammasta yrittäen päättää, mitä tekisi. Tiesimme molemmat, että verisudet odottivat varjoissa käskyä. Jalkani tärisivät, mutta tikaria pitelevä käteni oli täysin vakaa, eikä minulla ollut aikomustakaan tiputtaa sitä. Enää Shaq ei saisi sitä.

Suljin silmäni ja hengitin ulos. Silmänräpäyskin kului hitaasti sillä hetkellä. 

Gil liikahti. Minun ei tarvinnut nähdä sitä. Tunsin nimittäin silmitöntä kipua niskassani. Kirkaisu karkasi kurkustani. Odotin, kuinka kauan kestäisi, että niskani napsahtaisi poikki. 

Yhtäkkiä tajusin vapautuvani tiukasta otteesta. Pyörähdin saman tien ympäri hieraisten kipeää kaulaani. Shaq astui askeleen taakse ja katsoi minua kylmän rauhallisena varjojen tanssiessa hänen kasvoillaan. Rypistin otsaani. Hän oli päästänyt minut itse vapaaksi.  

“Keskustellaan nyt hetki sivistyneesti ennen kuin annan verisusieni tappaa petturin”, Shaq sanoi niin rauhallisella äänellä, että minua karmi hieman. Kuin hän ei tuntisi mitään. Gil veti minut päättäväisenä vierelleen puristaen tiukasti rannettani. Tukahdutin haluni riuhtaista käteni irti hänen suojelevasta otteestaan. 

“Mikä on asiasi?” Gil kysyi tiukasti vaikuttavalla äänellä. 

“Haluan neuvotella”, Shaq vastasi pitäen yhä saman vakaan äänenpainon. Hän katsoi minua, eikä Giliä.

“Avaudu. Kerro asiasi”, mutisin. Aloin kyllästyä Shain peleihin. 

“Luovuttakaa Sielutikari. Sitten annan teidän olla”, Shaq sanoi ja lisäsi: “Hetkeksi.” 

Gil vilkaisi minua kysyvänä, mutta minä en edes harkinnut. Tietysti se oli juoni. Kun Sielutikari olisi Shaqilla, meillä ei olisi mitään kunnollisia aseita enkä voisi käyttää tikaria – siihen, mihin sitä ikinä kuuluisikaan käyttää. Jos kuitenkin kieltäytyisin, Shaqin verisudet tekisivät meistä varmasti selvää. Joka tapauksessa tämä ei päättyisi hyvin osaltamme.

Shaqin sanoja seurasi pitkä hiljaisuus, joka teki yöstä vielä synkemmän. Saatoin kuulla liikehdintää jossain, minne en voinut nähdä.

“No?” Shaq tivasi. 

Tähyilin ympärilleni. Pimeydessä erottui vain puiden ja kivien hahmoja, joten jos juoksisimme ja välttyisimme välittömältä kuolemalta, saattaisimme päästä leiripaikalle pimeän turvin. Tosin mikään ei vakuuttanut minua siitä, etteivätkö he jo tietäisi leirimme sijaintia. Saatoin vain toivoa, että Njala pitäisi Melin turvassa. 

Suljin silmäni ja ajattelin. En aikonut enää tyriä mitään. Liian monta riskiä oli otettu. 

“Okei. Sä saat Sielutikarin, jos me molemmat saadaan mennä”, sanoin lopulta painottaen ja astuin lähemmäs Shaqia. Ojensin kättäni, jolla tikari lepäsi. Hän katsoi minua tarkasti ja siristi silmiään aavistuksen. Katsoin takaisin määrätietoisena. Shaq ei tehnyt elettäkään ottaakseen tikaria. 

“Mitä nyt? Muutitko mieltäsi?” kysyin matkien isäni vaikutusvaltaista elekieltä. Tai ehkä matkinkin Shaqia. 

Shaq loi minuun pitkän silmäyksen ja hymähti. 

“Tiedän, mitä aiot, prinsessa. Näen sen silmistäsi.” 

Sydämeni valahti jonnekin vatsani tienoille. Shaqin tyytyväisyys paistoi tämän kasvoilta. Gil astui varovasti lähemmäs minua tarkkaillen järkähtämättä metsää. Välillä varjoissa näkyi liikettä. 

“No, mitä mä aion?” kysyin hitaasti suoristaen selkäni. 

“Heti, kun astun lähemmäs ja ojennan käteni, käytät tuota terää ja vuodatat vertani”, hän lausui laskien kätensä miekan kahvan nupille. “Et varmaan halua ottaa selvää, kumpi meistä voittaa miekkataistelun.”

Käteni puristuivat tikarin kahvan ympärille. 

“An, meidän pitäisi tehdä jotakin”, Gil sanoi hampaidensa välistä. 

Katsoin yhä Shaqia. Rubiininpunaiset silmät näyttivät pimeydessä mustilta. Liikautin jalkaani metsämaalla, mutten sitten uskaltanutkaan tehdä askelta. 

Shaq siirsi kätensä kahvalle valmiiksi kiskomaan miekan esiin. Hän virnisti tyytyväisen oloisena. “Pikkusiskosi teki selvää yhdestä verisudestani jokunen viikko sitten. Mahdatko sinäkin jo osata sellaista terän hallintaa?”

Purin hammasta. “Mistä tiedät, etten se ollut mä?”

Shaq kehtasi kohauttaa olkiaan ja katsahtaa muualle, kuin emme olisi juuri valmistautuneet taisteluun tai ajojahtiin elämästä. 

“Isku oli niin matalalla”, hän nosti toista kättään ja kosketti vatsaansa kylkiluiden kohdalta. “Kannattaa antaa isku sinne, minne yltää helposti.” Eikä hän suinkaan näyttänyt korkeutta, jolle Mel yltäisi iskeä, vaan jolle minä yltäisin antamaan tappoiskun. Katsahdin Shaqiin jännittyneenä. 

“Täällä on pimeää ja seison tappoetäisyydellä susta. Älä kokeile, kuinka hyvin olen oppinut taistelemaan”, kiristelin hampaitani vilkaisten ympäristöä. Varjot olivat lipuneet lähemmäksi. Gil puristi heittoveistä kädessään yrittäen kuumeisesti paikantaa kaikki sotilaat. 

“Usko pois, en hetkeäkään luule sinun voivan tappaa minua.”

Sisälläni kuohahti, ja syöksähdin kohti Shaqia. Shaq veti miekkansa esille estäen huitaisun. Gil huudahti nimeni, Shaq antoi verisusilleen käskyn pysyä takana. 

“Pysy erossa tästä, Gil!” huusin ja livahdin pois Shaqin miekan alta. Terä käväisi vaarallisen lähellä kasvojani. Peräännyin pari askelta valmiina. Shaq paransi asentoaan virnistäen. 

“Tiesin, että sinusta on siihen.”

Ärähdin vihaisesti ja syöksyin eteenpäin valmiina pistämään. Kaaduin sivulle tajutessani Shaqin heilauttavan miekkansa olkaani kohti. Pyörähdin äkkiä polvilleni ja iskin tikarin tielle. Metalli kalahti metallia vasten. Torjuin uuden iskun, ja taas uuden. Shaqin ilme muuttui entistä tyytyväisemmäksi. 

“En olisi uskonut, että osaat miekkailla”, hän henkäisi ja harppaisi eteenpäin. Miekka heilahti kylkeäni kohti. Loikkasin kauemmas ja torjuin iskun. Shaqin miekka liukui Sielutikarin terää pitkin. Mennessään sen onnistui riipaista käsivarttani. Sävähdin, mutten valittanut ääneen.

“Tietysti. Olenhan prinsessa”, sylkäisin ja potkaisin kohti Shaqia. Ja minä osuin. Hän horjahti ja miekka heilahti minua kohti. Kaaduin taakse ja potkaisin uudelleen nyt kaikella voimalla. “Olen harjoitellut koko ikäni Haroldin kanssa!” ärähdin hampaideni välistä ja nostin tikarin ylös torjuakseni miekan, kun Shaq horjahti ärähtäen. “Sen miehen, jonka kotiin väkesi tunkeutui ja jonka he tappoivat”, iskin tikarin hänen jalkaansa ja sain itseni nostettua pystyyn. “Sekä Carimin – sotilaan, jonka tapoitte Nebuilissa!”  

Syöksähdin häntä kohti hyökkäykseen. Miekan väistin iskeytyi nenääni niin, että horjahdin. Kivun salama läikähti silmieni takana. Minun ei tarvinnut koskettaa nenääni tietääkseni, että se vuoti verta ylähuuleeni. 

Shaq hoippui taaksepäin syvä viilto jalassaan. Hyökkäsin vielä kerran ennen kuin hän olisi korjannut haavan. Tartuin kiinni Shaqin miekkaa pitävään käteen, löin häntä olkapäälläni rintaan. Riuhtaisin miekan hänen kädestään ja nostin tikarin kärjen hänen kaulaansa kohti. Shaq kallistui taaemmas ja katsoi minua terää pitkin. 

“Tee se”, hän murahti ja toi kaulaansa lähemmäs. “Voit tappaa minut, joten tee se.” 

Irvistin raivoissani ja tiukensin otetta tikaristani. Nykäisin kättäni valmiina tapposivallukseen. Katsoin Shaqia. Halusin tappaa hänet. Tietysti halusin. 

Hän katseli terää ja sitten minua ja tuhahti, muttei hymyillyt. Kuin hän olisi tiennyt tämän päättyvän näin. 

“Ärh!” ärähdin pettymystä täynnä ja harppaisin äkkiä kauemmas perääntyen Gilin vierelle. Paiskasin Shaqin miekan maahan raivonpuuskassa. Kuinka en vain voinut pistää tikaria hänen kaulaansa ja ehkä lopettaa tätä kaikkea nyt?

“An… Tässä ei ole aikaa peleille”, Gil mutisi tarkkaillen verisusia, jotka olivat päässeet vaarallisen lähelle. 

Vilkaisin häntä synkästi ja käännyin taas Shaqia kohti. “Ei tässä pelata.”

Shaq pudisteli vaatteitaan ja laittoi miekan huotraansa. “Hyvä, olet siis valinnut”, hän nyökkäsi. “Et ole tappaja.” Sitten hän kohotti kätensä. “Siitä vain, tappakaa poika ja napatkaa prinsessa.” Ei!

“An!” Gil karjaisi, kun verisudet rynnistivät liikkeelle. 

“Mitä?” parahdin valmistautuen taistelemaan ja haparoiden miekkaa takaisin käteeni. Mitä muutakaan voisin?

Shaq vilkaisi olkansa ylitse kaikessa rauhassa. “Eikö kukaan ole vieläkään löytänyt pikkuprinsessaa?”

Valmistauduin huitaisemaan lähimmäksi päässyttä verisutta, kun tajusin hänen pysähtyvän. Muutkin hidastivat, eikä Gil heittänytkään veistään. Metsästä kuului ääntä. Shaq suoristi ryhtinsä ja katsahti jonnekin ylitsemme. 

“Jipjipjipjip!” kimeä huuto raikasi metsän halki. 

Shaq kirosi. Vaihdoin Gilin kanssa katseita. Mikseivät he yrittäneet napata meitä?

Räksytys voimistui, ja tajusin suurien nelijalkaisten hahmojen viuhahtelevan puiden välistä. Ensimmäinen susi hyökkäsi piirin kimppuun. Se väisti miekan luonnottoman taitavasti ja iski hampaansa sotilaan olkapään ja kaulan väliin. Seuraava susi hyökkäsi toisen sotilaan kimppuun, ja yhtäkkiä niitä oli kaikkialla. 

Gil tarttui käteeni. “Nyt juostaan.”

Shaq tarttui lujasti toiseen käteeni. “Et voi vain juosta. Et pääse mihinkään ennen kuin saamme teidät kiinni.”

En tiedä, mistä löysin rohkeuteni, mutta nostin leukaani ja katsoin Shaqia kylmästi. “En ehkä tappanut sua, mutta muista mun osaavan miekkailla. Olen valmis, kun näemme taas.” Survaisin tikarin hänen jalkaansa. 

Syöksyin Gilin kanssa liikkeelle Shaqin karjaistessa vertahyytävästi kivusta. 

Ryntäsimme susia, ja Shaqin omia koiria, verisusia, tulvivan kentän halki. Sekasortoiset huudot, rääkäisyt ja haukahdukset kajahtelivat metässsä. 

Veri kohisi korvissani ja sydämeni tuntui hakkaavan niin lujaa, että se tulisi kohta ulos rinnastani. Gil juoksi edelläni ketterästi loikkien risukoiden ylitse. Kompuroin perässä tehden kaikkeni ollakseni kaatumatta. Oksa lävähti kasvoihini. En pysähtynyt. Tikari painoi kädessäni, mutta minulla ei ollut aikaa laittaa sitä vyölle. 

Edessä kuului rasahduksia, ja kun suuri olento rynni meitä kohti, tajusin sen olevan Vhid. Njala laukkasi meitä vastaan täyttä häkää.

“Äkkiä kyytiin”, vartija henkäisi. Mel istui hänen edessään puristaen tiukasti tamakon kaulaa. Gil heilautti itsensä vauhdeista selkään. Vilkaisin taistelun suuntaan. 

“Idänlauma hoitaa asian. He sattuivat juuri sopivasti paikalle. En vain ehtinyt jäädä juttelemaan”, Njala selitti arkisella äänellä. Vhid jarrutteli pysähdyksiin nostellen kavioitaan. Gil kiskasi minut kyytiin, ja Vhid kiiti laukkaan jättäen Verisudenpiirin taakseen. Kiedoin käteni Gilin ympärille tehden parhaani pysyäkseni kyydissä hurjassa poukkoilevassa vauhdissa. 

Dyreian lähes myytiksi nousseet Susikorpea asuttavat Idänlauman hukkaveret taistelivat yhä Verisudenpiiriä vastaan. Äänet loittonivat hiljalleen. Njala vaikutti siltä, ettei puolisusilla ollut hätää, mutten voinut olla miettimättä. Me jätimme heidät taaksemme.