Luku 21 ◅▻ Varjo

Ivera nojasi päätään käteensä ja naputti otsaansa kynällään. Hänen katseensa tuijotti ankarasti paperia, jolle hän tuskin sai mitään kirjoitettua. 

Makoilin sängyllä katsellen tähtikarttaa. Enhän minä sitä osannut lukea, mutta oli mukavaa aina kuljettaa katsetta tähtien välille piirrettyjä viivoja pitkin. 

“On mennyt kolme päivää”, huokaisin viimein. Olimme olleet hiljaisuudessa aivan tarpeeksi kauan ja vaihtaneet vain välttämättömiä sanoja sekä joitakin loukkauksia. Ivera ei edes ollut ollut kiinnostunut härnäämään minua. “Aiotko oikeasti jatkaa tuota mykkäkoulua?”

Ivera jatkoi naputtamista, otsaan painui ryppy, kun tämä yritti esittää keskittyvänsä. 

“Jos kerran et jaksa enää pitää mua täällä, heitä mut edes jonkun toisen niskoille. Wylan ja Liam varmaan ottaisivat mut. Missä Robin edes asuu? Hän on aina vain Liamin luona tai täällä. Kuitenkin, joku mut kyllä ottaisi, ja missä tahansa olisi mukavampaa kuin täällä”, huokaisin kiukkuisesti. Kolme päivää oli ihan tarpeeksi mykkäkoulua. Iveralla ei ollut mitään järkevä syytä edes olla vihainen minulle. Olihan se hänen omaa syytään, jos hän oli elätellyt toiveita suhteeni. 

“Älä ole kakara. En ehkä halua luoda ystävyyssuhteita, enkä varsinaisesti nauti teidän kaartilaisten seurasta, mutta en aio istua loppuelämääni yksin. Kuuletko, armishgu!”

Lopulta Ivera huokaisi ja suoristautui. Hän ei edes heti kääntynyt puoleeni. “Ole hiljaa, Nelia. Sä itse sanoit, ettet halua kavereita.”

“No-” ärähdin itselleni turhautuneesti. En tietenkään halunnut ystävystyä, mutta ei ollut mitään järkeä olla täällä tyhjänpanttina. “Ehkä haluan jonkun jonka kanssa kinata.”

“Ehkä mä en.”

“Älä yritä!” huokaisin raskaasti. “Sä itse olet meistä se, joka on yrittänyt saada multa huomiota siitä saakka, kun heitit mut kellariisi, joten älä nyt yritä väittää, että se oli vain pelkkää peliä.” Tuijotin Iveran harmaita hiuksia, jotka kätkivät tämän kasvot taitavasti. “Aion lähteä heti, kun saan teiltä luvan siihen. Jätän Verwasin ja annan sun jatkaa elämääsi niin, että ehkä jopa hengität vielä talven päätteeksi. Kuuletko, Ivera?” Kiukkuni vain voimistui, kun Ivera ei edes vilkaissut puoleeni. “En mä halua ystäviä, haluan vain, että edes huomaat olemassaoloni. En aio olla enää kenenkään varjo. Ivera!” paiskasin yöpöydältä ensimmäisen käteen sattuvan esineen – taskukellon – ja tietysti osuin juuri Iveran päähän. 

Tämä älähti kivusta ja kiepsahti minua kohti ponkaisten jaloilleen. Kello kolahti matolle. “Mikä hemmetti sua vaivaa?”

Kohottauduin ärtyneenä istumaan. Viimein katseemme kohtasivat, ja tajusin Iveran silmien palavan vihasta. 

“Saat luvan kuunnella asiani, tajuatko? Jos aiot pitää mykkäkoulua ja vain raahata mua matkassasi, voit ihan yhtä hyvin heittää mut jonkun toisen niskoille. En aio jäädä tänne-”

“Olet vankini, Nelia!” Ivera sähähti, “Ei ole mun asiani jutustella kanssasi eikä sulla kuulu olla mukavaa.”

“Jaha, eli kuvittelet nyt yhtäkkiä olevasi niin ammattitaitoinen vai? Et ole edes kuulustellut mua enää, koska välttelet – ja sä tuskin edes olet käynyt töissä!”

“Ei ole mun asiani selitellä itseäni”, Ivera lausui kuin olisi lukenut sen jostakin. Hän asteli tekaistun tyynesti minua kohti. Ei hän tyyni tosin ollut. Saatoin aistia jännitteen välillämme, ensimmäistä salamaansa odottavan myrskyn. 

“Jos olisit alun alkaen ollut näin kylmä, hyväksyisin sen, mutta nyt sä pakoilet, koska kuvittelit mun olevan hyvä ja tajusit sitten, ettei niin ollutkaan. Nyt sä et tee muuta kuin näyttelet”, nojasin eteenpäin. Yritin nähdä Iveran mielen tämän jäisen katseen lävitse. 

Hän harppoi sängyn tolpalle ja tarttui siihen rajusti. “Näin, ettet sä edes yritä parantua. Näin sussa hyvää, mutta nyt en enää usko, että olet kykenevä päästämään sitä vapaaksi. Nyt saat luvan seurata mua, kunnes Werna päättää, että olet vapaa menemään. Sitten heitän sut niskoiltani joko toiselle armishgulle tai saat ratkaista ongelmasi itsenäisesti.”

“En halua enää olla Schanin varjo!” parahdin ja vasta sitten aloin miettiä, mitä sanoin.

Iveran ilmeessä muuttui jokin. Hän tarkasteli silmiäni ja irve hävisi. Se, että hän tajusi ajatella, sai minut taas painumaan naamioni sisään. Minua oikeastaan eniten kiukutti se, etten tiennyt miksi kaipasin Iveran huomiota. Hän oli ärsyttävä ja ylimielinen ja naiivi, mutta vieläkin enemmän minua suututti se, että nyt hän leikki vihaavansa minua. 

Nousin viimein ja astelin aivan hänen eteensä, vein kasvoni niin lähelle hänen kasvojaan, että tunsin hänen hengityksensä. Hän tarkkaili silmiäni epävarmasti. 

“Vihaat Schania, lupasit mulle, etten ole pelkkä hyödyke”, sihisin, “JA NYT ALAT KÄYTTÄYTYÄ KUIN SCHAN!” Karjuin viimeiset sanat päin hänen kasvojaan.

“En ole mitään verrattuna siihen hulluun”, Iveran ääni oli tasainen. Ei se ollut puolustus, vaan toteamus. 

“Olen ehkä paremmissa oloissa kuin hänen kanssaan, mutta yrität vain tehdä musta varjosi.”

“Enkä yritä! Ei ole mun syytäni, että et edes yritä olla tavallinen”, terävyys hänen katseestaan tylsyi sanojen jälkeen. 

“Tavallinenko? Olin salamurhaaja, Ivera”, pyöräytin kädessäni pientä veistä. Aloin kyllästyä tähän kehään, jota kiersimme. “Ja sä olet liian tunteidesi vietävissä ollaksesi hyvä armishgu.” Katsahdin taas Iveran silmiin, ja hän vain katsoi, kun nostin veitsen hänen kaulalleen. Hän ei edes värähtänyt. Käteni puristui veitsen ympärille. Ivera vilkaisi alas ja katsahti taas silmiini. Hän uskalsi hymyillä aavistuksen. 

“Me käytiin tämä keskustelu jo”, hänen äänessään oli taas ylimielinen sävy, joka sai rinnassani sykähtämään tyytyväisyyttä. “Jommankumman on oltava toiveikas, että tämä onnistuu.” Hän nojasi eteenpäin, ja minä vedin veitsen aavistuksen kauemmas. “Mä kyllä tiedän, että jompikumpi tai molemmat meistä voi päätyä arkkuun tämän päätteeksi. Voit toki nopeuttaa sitä, mutta tiedämme kumpikin, ettet halua tappaa mua. Et sä muuten valvoisi iltamyöhään ikkunalla ja kantaisi jatkuvasti aseita, jotka olen toistuvasti takavarikoinut sulta. Sä pelkäät myös mun vuokseni, et vain oman henkesi vuoksi.” 

Katseeni oli lukkiutunut hänen silmiinsä, ja olin sanaton. Hymy Iveran kasvoilla leveni ja tämä kehtasi sipaista leukaani kädellään. “Näen täysin lävitsesi, Keltasaapas”, hän hymähti ja kohautti olkiaan: “Olet oikeassa, näin on tosiaan parempi, selvästi meidän juttumme.” Hän vilkaisi taas veitsen suuntaan. “Tee jo päätöksesi, koska me kumpikin tiedetään, ettet halua mun kuolevan.”

Siristin silmiäni ja laskin veitsen hänen kaulaltaan. “Mukava saada sut takaisin”, tuhahdin kuivasti. Pyöräytin veitsen ympäri ja ojensin Iveralle. 

“Tämä taitaakin olla sun.”

Hän otti veitsen hymyillen ja vei sen terän silmieni väliin. Katsoin suoraan hänen silmiinsä. 

“Älä unohda, että olen koulutettu sotilas. Tiedän kyllä, mitä teen.”

“Tietysti.”

Samaan aikaan side välillämme syveni. Se yhteys, jota en halunnut huomata. Toisaalta siinä hetkessä palasimme myös alkupisteeseen, koska syvälliset keskustelut oli käyty.