Luku 19 ◅▻ Perhettä

Terez seisahtui kanssani tummansinisen betonitalon seinustalle nuoren miehen astuessa hämärään kapakkaan. Kiva, sisätiloihin siis. 

“Olet ehkä armishgu, mutta saat kuunnella mua kun käsken, että pysyt sivussa”, sihisin Terezille. 

“En luota suhun”, hän muistutti ystävällisesti. Kohautin olkiani. 

“Et tietenkään, enkä mä luota siihen, ettetkö sä pilaisi suunnitelmaani, mutta tässä sitä ollaan ja vähintä, mitä voit tehdä, on antaa mulle vähän tilaa. Tule paikalle vain, jos tilanne eskaloituu”, mulkaisin häntä vielä mennessäni. Armishgu suostui jättäytymään syrjään mutisten: “jos”, varsin epäuskoisesti. 

Vedin hupun päähäni ja astuin Käärmeenkitaan. Katseeni löysi heti ruskeahiuksiseen mieheen, jonka nenällä oli ruma arpi. Tummat silmät tarkentuivat välittömästi minuun ja väkeä tylsistyneenä seuraillut katse terävöityi tappavaksi. Nyökäytin päätäni vakavana ja kuljin eteenpäin välttäen katsekontaktia muihin. Hekin varmaan tunnistaisivat minut, vaikkei yksikään kasvo ollut minulle aivan tuttu. 

Heti, kun istuin Karikia vastapäätä, tämä tarttui lujasti ranteeseeni ja nojasi eteen. Silmät leiskuivat vihasta. 

“Kuinka kehtaat tulla näyttämään naamaasi täällä?” 

“Tulin tapaamaan sua”, totesin nojaten pääni käteeni. “Ikävä tässä on tullut.”

Karikin ilme lujeni kuin rauta ja katse kylmettyi hyytäväksi. 

“Sinä petit meidät, Neljä. Jätit meidät ja ilmiannoit. Vapautit vangit, Kaartin armishgun jopa. Meillä ei ole mitään syytä enää puhua.”

Tunsin jopa pienen vihlaisun sydämessäni. Emme me olleet ystäviä, mutta Karik oli kuitenkin aina ollut elämässäni. 

Nyökkäsin hitaasti harkiten vielä sanojani. “Olet perhettäni. Etkä ole typerä. Tiedät, miten Schan toimii. Miksi olet seurannut ja seuraat yhä häntä?”

Karik nakkasi niskojaan kuin olisin sanonut jotakin aivan absurdia. “Schan tarjosi minulle kodin. Vähintä, mitä voin antaa takaisin, on seurata häntä.”

“Mutta miksi?” Nojasin lähemmäksi varmistaakseni, että vain Karik kuuli minua. “Olet nähnyt kaiken sen, mitä kotona tapahtui. He hakkasivat mua – suakin – väkeämme kuoli Schanin virheiden vuoksi ja sen ei ollut mitään väliä, mitä tein, mutta Schan ei koskaan ollut tyytyväinen.”

“En ymmärrä, miten tuo on minun ongelmani”, Karik kohotti leukaansa. Katsoin hänen silmiään läpitunkevasti. 

“Kyllä sä välität”, sain sanotuksi. Hänen oli välitettävä. En halunnut olla väärässä. 

“En piittaa sinusta, Neljä. Olit ehkä ihan hyvä salamurhaaja ja minä en ehkä vihannut sinua kuten jotkut, mutta nyt olet petturi”, hän nojasi lähemmäs, kylmä metalli kosketti polveani. 

“Kehtaatkin rikkoa lahkeeni”, totesin keskeyttäen Karikin tulevat sanat. Hän sulki suunsa ja soi minulle ärtyneen mulkaisun. 

“Vihaan sinua, Neljä”, hän lausui painottaen. Hyväksyin sanat sellaisina kuin ne olivat. Karik vihasi minua, koska minä olin pettänyt heidät. Silti se riipaisi. 

Vedin syvään henkeä ja nyökkäsin hitaasti. “Tiedän. Mutta en kadu hetkeäkään. Halusin vain tavata sut vielä ja nähdä, että sutkin viedään hautaasi.” Nousin hitaasti harkiten vielä, mitä tekisin. Tämä koti oli mennyttä. Nyt olin varma siitä. Toinen ääni mielessäni hämmästeli, kuinka en ollut aikaisemmin päätynyt siihen lopputulokseen. Toisaalta tiesin, että aivan kaiken väkivallan ja kuolemien keskellä minä ikävöisin paikkaa, joka minulla oli ollut. Nyt minulla ei ollut mitään. Minä en ollut mitään.

“Schan antoi sinulle kaiken, ja näinkö maksat sen hänelle?” Karik murisi. Katsahdin häneen olkani yli nopeasti. 

“Schan riisti multa mahdollisuuden edes saada mitään!”

Tajusin puhuneeni liian kovaa, sillä katseet kääntyivät puoleemme. 

“Se oli sitten kai viimeinen virheesi, Neljä”, Karik asteli lähemmäs minua. Kun hän oli tekemässä nopean liikkeen veitsen kanssa, tartuin hänen käteensä ja siirsin sen syrjään  välttääkseni terän. Löin olkani Karikin hartiaan ja kiepsahdin tämän ulottumattomiin. 

“Tulin vain tapaamaan sua, kun Tera kertoi sun liittyneen käärmeiden joukkoon. Ajattelin kai, että sulla olisi jotain muutakin päässäsi kuin verenhimo. En tiedä enää, mitä ajattelin.” Iskin häntä kylkiluiden alle kyynärpäällä ja löin veitsen hänen kädestään. Metalli kalahti lattiaan, kun me riuhdoimme toisiamme. Väki yltyi kannustamaan tappelua. 

“Hmh, tuo viilto näyttikin Teran kädenjäljeltä”, Karik tuhahti kurkotellen näkemään haavani. 

Hän kamppasi minut niin, että olimme molemmat kaatua lattialle, kun sainkin itseni heilautettua ympäri niin, että Karik tömähti lattiaan ja minä pääsin loikkimaan oven suuntaan mukavan ketterästi. Tajusin kivun lantiollani vasta, kun olin tehnyt liikkeen ja horjahtaessani muistin, etten minä ollut kunnossa vielä. 

Kohtasin väkijoukossa joitakin hämärästi tuttuja kasvoja. Olinkohan taistellut joidenkin heidän kanssaan joskus? Varmasti olin. 

Karik löi takaa päähäni, tosin osuma tuli vain olkaani, kun väistin. Kohtasin ikkunan kautta Terezin katseen. Raivo oli liian pieni sana kuvaamaan sitä ilmettä, jonka kohtasin. Hän halusi nylkeä minut. 

Heilautin kättäni hänelle omahyväisen virneen kera ja syöksähdin Karikin kimppuun. Kiskaisin Teran tikarin vyöltäni ja valmistauduin sivaltamaan. Isku kumahti päähäni ennen kuin tajusin jonkun tehneen liikettäkään suuntaani. Potku nilkkaan heitti minut nurin ja pyörähdin lattian poikki kiroten. 

Punnersin itseni mahdollisimman nopeasti pystympään ja kohtasin toisen hyökkääjän kasvot. Ja… Hemmetti. 

Schan asteli kohti varsin tappavan oloisena. 

“Hitto, säkin?” älähdin ja syöksähdin jaloilleni – tai no, hoipertelin nojaamaan baaripöytään, jolta joku tönäisi minut takaisin omille jaloilleni. 

“Tera käväisi mainitsemassa, että sie liikuit armishgun kanssa kaupungilla”, Schan kertoi tarkkaillen minua pahansuovasti. “Ilmeisesti eri kuin se, jonka varastit meiltä lähtiessäs.”

Hipaisin kylkeäni varmistaakseni, ettei verta tullut. Selviäisin kyllä. 

“Olen näet löytänyt useammankin sinitakin rinnalleni”, totesin kohottaen leukaani. “Näetkös, Schan, en ole niin turha kuin olet aina väittänyt. Hajotin piilopaikan, vahingoitin joukkoamme, sain joitakin hengiltä ja minä olen yhä hengissä.” Väen joukossa yltyi mylvintää sanojeni johdosta, mutta kukaan ei vielä karannut päälleni. Kaikki, joille tämä ei henkilökohtaisesti kuulunut ja joilla oli lainkaan järkeä päässään, olivat jo lähteneet tai poistuivat kiireesti. 

Schanin kasvot jäätyivät tappaviksi. 

“Pelkkä piikki lihassa sie olet. Ilmeisesti tapoit Ronynkin.”

“Hän ansaitsi sen”, totesin kylmästi. 

“Piikki lihassa ja sinitakkien lemmikki. Et sie kauaa selviä. Joko mie siut tapan tai Kaarti. Hautaas sie tiesi löydät tänä talvena tavalla tai toisella”, hän puhui astellessaan lähemmäs. Astuin häntä vastaan tyynesti. 

“Mitä? Etkö tapa mua tähän paikkaan? Olit niin varma vielä viikko sitten”, sylkäisin. Schan kallisti päätään arvostellen ja kosketti olkaani, en väistänyt. 

“En tietenkään, Neljä. Kasvatin siut. Olisi vaivan hukkaa vain tappaa siut. Oma asias se on, jos sie nyt lähdet kuolemaan”, katseen viha tyyntyi ja Schan nyökkäsi minulle. “Sie olet miun kasvattini. Et sie noin vain kuole.”

Pieneksi hetkeksi pysähdyin katsomaan kasvattajaani ja mietin, olisiko minulla sittenkin ollut jotakin heidän luonaan. Sitten muistin, että minulla ei ollut ollut elämää ennen tätä. Ei välttämättä ollut nytkään, mutta minulla oli mahdollisuus. 

“Kiitos, Schan. Kaikesta”, totesin vakavana ja astuin kauemmas. “Mutta nyt meidän tarinamme on ohi. En ole enää salamurhaaja.”

Schan nyökkäsi hitaasti ja astui itsekin taakse, vilkaisi olkansa ylitse. “Se on vapaata riistaa nyt.”

Eiköhän siitä mellakka alkanut. Osa meuhkasi toisilleen, jotkut yrittivät pysäyttää minun kimppuuni karkaavaa väkeä, toiset pyrkivät minun kimppuuni. He ainakin tiesivät minun olevan vihollinen. 

Peräännyin kiireesti kahden miehen välistä ja löin kyynärpäälläni jonkun kasvoihin, kun tämä tuli liian lähelle. Kohtasin ensin Karikin ja sitten Schanin katseen. Karikin silmät olivat synkät ja kasvot ilmeettömät. Schan kohotti leukaansa, suupieleen taittui virne kuin hän olisi ilmoittanut voittaneensa tässä. Nyökkäsin ja väistin jonkun iskun. Sysäsin hukkaveren sivuun ja potkaisin palleaan polvella. 

Sain osuman kasvoihin niin, että horjahdin. Joku sai minusta otteen, mutta jonkun toisen isku hyökkääjälle vapautti minut. Älähdin kirouksen sulloutuessani väen lävitse. 

Yhtäkkiä isku sivulta lennättikin minut nurin. Liu’uin lattian poikki ja kiskoin itseni lähimmän pöydän alle. Hengitin syvään ja pyyhkäisin nenääni kokeillen. Verta. Myös Teran tekemästä viillosta tihkui verihelmiä.

Kumarruin sylkäisemään veristä kuolaa ja paransin asentoani. Väki tappeli hurjasti keskenään – ken tietää, millainen motiivi kullakin oli ja ketkä olivat vain ajautuneet vahingossa tähän. Oma väkeni halusi tappaa minut, Karik inhosi minua aivan eri tavalla kuin ennen. 

Tällaisenkö sotkun olin juuri aloittanut? Suljin silmäni hetkeksi tietäen. Paikka, jota joskus olin kutsunut kodikseni, oli todella poissa. 

“Joten, aiotko paeta vai jäätkö siihen?” ääni repäisi minut taas todellisuuteen ja räväytin silmäni auki. Kohtasin Minin ruskeat silmät ja ikävän hymyn ja olin jo valmiina syöksymään liikkeelle. 

“Varo vain, etten tapa sua”, hän jatkoi käsi veitsen kahvalla. 

Vedin naamion kasvoilleni ja uskalsin nojata häntä kohti. “Aion lähteä. Jos kohotat veitsen mua vastaan, vien sen kädestäsi ja viillän kurkkusi auki”, kerroin kylmän rauhallisena. Min kohotti kulmiaan sarkastisen yllättyneesti. 

“Älä viitsi, Pikkukynsi”, hän pyöräytti silmiään liioitellusti. “Kuolet nopeasti.” Hän sivalsin minua kohti silmittömän nopeasti, mutta vaistoni oli nopeampi. Singahdin taaksepäin ja syöksähdin sitten Miniä kohti. Tartuin veistä pitävään käteen, löin olallani ja potkaisin jalallani. Riuhtaisin veitsen omaan käteeni ja painoin sen Minin kaulalle. Tämän kasvoilta hehkui suorastaan intoa. 

“Tee se! Et kuitenkaan uskalla.”

“Älä sano tuota sille, joka pitää veistä kaulallasi”, murisin, sormeni puristuivat veitsen kahvaan. Valmistauduin antamaan tappoiskun. Min siristi silmiään härnätäkseen. Hän oli väärässä, mutta toisaalta oikeassa. Kyllä minä uskalsin hänet tappaa. Mutta en halunnut. En ollut täällä tänään tappamassa. 

Ärähdin itselleni ja livahdin mahdollisimman nopeasti Minin ohitse takaisin väkijoukkoon. 

“Hyvästi”, mutisin mennessäni. Väistin minua kohti heitetyn veitsen, joku parahti kivusta. Kuulin Minin lähtevän perääni ja havaitsin liikettä minua kohti, mutten piitannut. Olin lähdössä. Enkä enää palaisi. 

Saavutin oven ehdittyäni vahingoittaa ainakin kolmea. Kun käteni löysi ovenkahvan, vilkaisin vielä olkani ylitse. Kohtasin kaiken kaaoksen keskellä Schanin, joka puhui Karikin kanssa. Hän huomasi minut, kun avasin oven ja kello kilahti. Heitin vinon virneen lähtiessäni. 

Terez riuhtaisi minut syrjään, kun armishgut löysivät tiensä kapakalle. Joku heitettiin juuri ikkunan läpi. 

“Mä niin nyljen sut”, Terez huokaisi katsoessaan näkyä. Pyyhkäisin verisiä kasvojani. 

“Et tekisi niin. Ensinnäkään et pysty siihen eikä Kaarti halua mua hengiltä enää, kun olen ollut näin hyödyksi”, totesin laskelmoidun ylimielisesti. Terez kohotti kulmiaan. 

“Hyöty on vähän liioittelua nyt. Ole iloinen, etten pidätä sua- onko tuo lohikäärme?” 

Katsahdin kapakalle, jonka rikkoutuneesta ikkunasta kultainen lohikäärme livahti juuri ulos. Sen kynnet jättivät hiiltä puisille ikkunankarmeille. 

“Kipinäsytke”, tuhahdin tyrskähtäen. “Pahoitteluni vaivasta, mutta ainakin ajoin heidät näkyville ja hajotin alamaalaisten väkeä.”

Terez näytti tuskastuneelta. “Palataan nyt kotiin ennen kuin koko kaupunki on tulessa tai saat enempää salamurhaajia kannoillesi.”

“Mitä helvettiä?” 

Se oli ensimmäinen asia, joka tuli Iveran suusta, kun astuin Terezin kanssa eteiseen. Hän harppoi meitä vastaan ja kurkotti koskettamaan kaulani viiltoa. Astuin taakse tyynenä. 

“Lemmikkisi päätti tavata ystäviään”, Terezin ääni oli kylmä. Iveran katse pyyhki välillämme epävarmasti. Katsahdin kynsiini kylmän rauhallisena, vilkaisin Tereziä ilmoittaakseni, että oli hänen tehtävänsä selittää. 

“Schan ei yrittänyt tappaa mua”, mutisin harppoessani kohti portaita. Tunsin suorastaan musertavaa pettymystä, koska tiesin, että Schanilla oli vielä ote minusta. Olin ehkä valinnut olla vapaa, mutta hän oli yhä täydessä vallassa elämästäni.