Luku 18 ◅▻ Illallinen

 “Tämä on yhä typerä idea”, ilmoitin pukiessani ylleni hieman hienompaa paitaa kuin ne omistamani rievut, joita olin pitänyt viimeiset päivät – ja vuodet. Ivera oli päättänyt ostaa minulle uusia vaatteita, jotka – ihme kyllä – näyttivät hyvältä. Kulkiessaan eilen ohitsemme Kaartintalolla Terez oli mutissut minun näyttävän nyt vielä selvemmin palkkatappajalta. 

“Tiedän, että olet sitä mieltä”, Ivera virnisti. “Mutta valitettavasti koska tulet asumaan täällä ties kuinka pitkään, saat luvan edes tavata perheeni.”

“Olen tavannut heidät.”

“Niin, vanhempani löysivät sut kellarista salamurhaajana ja Terez tapasi sut salamurhaajana Kaartintalolla. Sitten vielä he saivat nähdä meidät päissämme. Sitä ei taideta laskea”, Ivera virnisti huvittuneena. Mulkaisin tätä hakien teräviä sanoja. “Joka tapauksessa saat luvan edes nähdä heidät. Illallinen se vain on.”

Mulkaisin häntä ilkeästi. “Vain illallinenko? En ole kovin innoissani jutustelusta.”

“Ei sen väliä. Eihän sulta kysytä”, Ivera asteli ovelle ja nojasi sitä vasten ristien kädet rinnalleen. “Ennen kuin me mennään, voit varmaankin vastata kysymykseen taas.”

Istuin sängylle hyvilläni. “Tiedäthän, ettei kiristäminen toimi näin? Mua ei kiinnosta mennä illalliselle perheesi kanssa, eikä vastata kysymyksiisi. Et ole ehtinyt vielä montaa kysymystä kysyä, mutta tiedän jo, että ne tuottavat vain mielipahaa joka ikinen kerta.”

Ivera kallisti päätään rennosti. “Ehkä niin, mutta sullakin on nälkä. Kyllä sä kohta puhut.”

Huokaisin syvään. “Kerrotko edes kysymyksesi?”

"Oliko sulla läheisiä ihmisiä kasvaessasi? Tai siis... Olet puhunut joistakin, mutta silti. Kuka sut kasvatti?" Ivera nojasi tiiviimmin oveen, kun siristin silmiäni vastahakoisesti. Tuijotimme toisiamme. Iveran koko olemuksesta paistoi, että hän tiesi voittavansa. 

Nojasin taakse kohottaen leukaani. “Keiden kanssa itse olet kasvanut? Sanoit, ettei Kaartin ohessa ole aikaa kavereille, mutta entä ennen sitä?” 

Ivera pudisteli päätään huvittuneesti. “Aina sun on heitettävä uusia kysymyksiä kehiin, niinkö?.”

“Sä sen kuin vain heittelet vaatimuksia.”

Ivera kohautti olkiaan myöntävästi ja kallisti päätään kuin olisi muka oikeasti pohtinut. 

“On mulla ollut kaikenlaisia kavereita, mutta siitäkin huolimatta, miten hyvin asiani täällä ovat, on vaikeaa löytää luotettavaa seuraa”, Ivera kohautti olkiaan. “Yritäpä olla ryhmänjohtajan tytär ja sitten vieläpä ryhmänjohtaja ilman, että asemastasi yritetään hyötyä. Liamin kanssa ollaan tunnettu ikuisuus. Lapsista saakka. Robin tuli kehiin jonkin aikaa sitten.”

“Kuka on Inid?”

Ivera jäätyi yhtäkkiä tyystin ja katsahti minuun nopeasti. Hän kosketti sinistä laikkua poskessaan selvästi luullen, etten huomannut. “Miten tiedät hänestä?”

Kohautin olkiani, koska en tosiaankaan kertoisi hänen päiväkirjastaan. “Ehkä Liam mainitsi jotain… Tai sitten se olit sä, kun olit aineissa. En muista, mutta satuinpahan vain kuulemaan nimen.”

Ivera siristi silmiään. “Enpä usko, että kukaan on maininnut Inidiä.”

“Hei, älä yritä mulle väittää, etten ole voinut kuulla Inidistä, jos kerran olen selvästi kuullut hänestä.”

“Usko pois, et ole voinut kuulla hänestä”, Ivera nousi jaloilleen. “Aiotko jo vastata mun kysymykseeni? Inidistä ei puhuta.”

“Jaha, eli mun kysymyksiini ei vastailla, mutta mun on pakko vastata sulle, niinkö?” 

Ivera katsoi minua itsestäänselvästi. “Kyllä.”

“Ja en ilmeisesti voi keplotella itseäni pois tästä?”

“Et tietenkään.” Hän alkoi löytää ääneensä taas sen viekkaan sävyn, joka ärsytti minua. Jotenkin vain tiesin, ettei Inidistä enää puhuttaisi. 

Ivera nojasi eteen siristäen silmiään. 

“Joten, oliko sulla läheisiä kasvaessasi?”

Pyöräytin silmiäni liioitellusti ja huokaisin. 

“Schan kasvatti mut enimmän ajasta. Miksi muuten luulet, että olisin tällainen?"

Ivera kohotti kulmaansa. “Mutta...?"

Katsoimme toisiamme tiukasti.

Huokaisin häviten tuijotuskilpailun. “Oli mulla muitakin. Sellaisia, jotka kai välittivät musta. Mulla oli yhä Tilly-"

Ivera kohotti kulmiaan. “Se oranssitukkainenko? Sori”, hän lisäsi mulkaistessani häntä.

“Niin, se, joka oli mukana tappamassa mua. Hän on aina ollut ystävällinen mua kohtaan, paitsi jos joku on käskenyt toisin. Hän piti mua ystävänään, mutta jos Schan käskiessä mitä tahansa – lyömään mua, jopa tappamaan – Tilly tekisi sen. Mutta aiemmin mulla oli kolme muuta. Timitri kasvatti mut ja piti huolta. Hän olisi halunnut olla lempeämpi mua kohtaan, mutta joutui opettamaan taistelemaan ja vaanimaan kohteita. Hän joutui kasvattamaan mut salamurhaajaksi, koska muuten Schan olisi tappanut mut”, pidin tauon ja mietin. Kuinka paljon olin valmis kertomaan Iveralle? “Kanssani kasvoi myös kaksi muuta lasta. Suunnilleen ikäisiäni. Toinen oli kuin veljeni, toista inhosin, kunnes hän kuoli. Sitten tajusin hänenkin olleen perhettäni." Se lause sai minut hiljenemään. Vedin suojamuurini taas ympärilleni. “Mutta ei heillä enää ole väliä. He ovat kaikki kuolleet."

Ivera istui jälleen vaiti. Niinpä minä nousin lähteäkseni.

"Odota”, Ivera lausui. Ja minä pysähdyin.

"Sä saat surra heitä. Saat ikävöidä heitä. Se ei tee susta heikkoa."

En katsonut hänen suuntaansa. Olin päästänyt hänet näkemään jo liikaa heikosta puolestani.

"Tiedät yhtä hyvin kuin mäkin, ettei tuo ole totta."

⪻❈⪼

Naputin haarukalla pöytää ja yritin parhaani mukaan haudata kasvoni käteeni ja hiuksiini. Terez tarkkaili minua kuin haluaisi tappaa ja Ivera yritti parhaansa mukaan pitää ilmapiirin siedettävänä. Hash ja Jian pohtivat vielä, kuinka jatkaa tästä. 

“Olisi ollut mukavaa, jos Werna olisi puhunut tästä ennen kuin päästi hänet tänne”, Jian mutisi leikatessaan pihviä. 

“Oli vähän kiirettä”, Ivera totesi. 

“Niin, kun oli niin kiire heivata tuo Kaartin niskoilta, niin se heitettiinkin tänne”, Terez mutisi. 

“Kauanko se vielä viipyy?” Hash huokaisi ja laski haarukan pöydälle. 

“Niin kauan kuin on tarvis”, Ivera mutisi. 

“Oletko edes saanut siitä irti mitään hyödyllistä?” Terez mutisi. 

“Vähän kaikenlaista.”

“En voi uskoa, että Kaarti suostuu laittamaan tuollaista painetta nuorilleen…” tuomitsi Hash. 

“Iveraan voi luottaa”, Jian mutisi ja katsahti minuun merkitsevästi sillä välin, kun Ivera nyökäytti päätään kuin sanoen kiitos. “En vain usko, että voimme luottaa Neliaan.”

“Äiti, kyllä säkin pidät hänestä. Olisit voinut palauttaa hänet Kaartille, muttet tehnyt sitä.”

“Ivera, älä viitsi esiintyä nyt. Minulla ja isälläsi on ylin sana tässä.”

Pureskelin vastahakoisesti palasen lihaa. En tiedä, kuinka Ivera oli kuvitellut tämän olevan hyvä idea. 

“Esiintyä vai? Mistä lähtien sä olet valittanut ylimielisyydestäni?” Ivera naurahti kuin se olisi ollut niin ylitsepääsemätön asia. 

“Leikit tulella, Ivera. Et voi vain pelata. Kuvittelet olevasi niin aikuinen, mutta toitkin kotiimme vaaran, joka vain odottaa tilaisuutta tappaa meidät kaikki”, Jianin ääni värisi sekä pelosta että vihasta. 

Terez nojasi pöydän ylitse minua kohti, kun Ivera jatkoi kinaa. 

“En luota suhun.”

“Samoin.”

“Mikset luottaisi muhun?” hän tuhahti. 

“Mikset luota muhun?” tiesin, miten typerä kysymys se oli. 

“Kukaan ei loikkaa näin nopeasti toiselle puolelle. Etenkään kaltaisesi.”

Nojasin taakse ja ristin käteni tekaistun rennosti. 

“Pystyn paljon enempään kuin uskot”, tuhahdin. Iveran keskustelu otti mukavan suunnan, kun hänen isänsä otti esille seikan salamurhaajasta, joka kuoli heidän keittiöönsä. Oli minun myönnettävä, että tunsin oloni aavistuksen huonoksi siitä, millaista kaaosta olin tuonut heidän kotiinsa. 

“Paskat siitä, mihin luulet pystyväsi!” Terez tiuskaisi. “Olet kasvanut murhaajana ja tulet sitä aina olemaan. Et voi kiertää sitä. Kuolema seuraa sua.” 

Pysähdyin pieneksi hetkeksi. Schanin sanat iskeytyivät mieleeni. Kaikki kuolisivat ympäriltäni. Kuinkahan monta vien kuolemanporteille kanssani? 

Nousin seisomaan niin, että tuoli kellahti nurin. “Mä lähden”, mutisin, ja nopea päätös ajoi minut ulko-ovelle pukemaan takkia ja saappaita. “Lähden kaupungille hetkeksi.”

“Mitä? Nelia, sua yritetään tappaa!” Ivera tiuskahti. 

Vilkaisin häntä kolkosti. “Eiköhän heillä ole nyt parempaa tekemistä.”

“Lähden mukaan.”

“Etkä lähde, Ivera!” Hash ärähti. 

“On mun työni valvoa Neliaa. En voi lähettää häntä yksin.”

Terez nousi huokaisten. “Mä voin mennä.”

Hän sai osakseen hämmästyneitä silmäyksiä. 

“Kiitos”, tuhahdin sarkastisesti. 

Harpoin kadulle piittaamatta siitä, oliko Terez kannoillani vai ei. Askeleeni kiihtyivät sitä mukaan, kun ajatukset pyörivät päässäni. He olivat vain tavallinen perhe. Tai no, ei nyt aivan tyypillinen, mutta tarpeeksi tavallinen sille, ettei minulla ollut yhtikäs mitään oikeutta tulla tuhoamaan sitä. 

“Aáshi” mutisin kun kipu vyötärölläni muistutti olemassaolostaan. En tosin hidastanut lainkaan. Ei sen väliä. Ei haava nyt enää aukenisi. Ei ainakaan pelkästä kävelemisestä. 

Tönäisin puolivahingossa ohikulkijaa, joka kuului mutisevan kirouksen perääni. Kompastuin katukivetyksen kohoumaan, mutta korjasin liikkeen sulavalla askeleella, joka raastoi kylkeäni. Kiskoin hupun päähäni ja hautasin käteni taskuihini. Haistoin Terezin jossain kannoillani, mutta hän oli vielä kaukana. Hiljalleen hänen hajunsa hävisi muun väen joukkoon. 

Potkaisin lumipaakkua tympeästi. Kaikki olivat oikeassa. Ennen pitkää kaikki ympärilläni kuolisivat. Minä tulisin viemään kuolemanporteille niin paljon enemmän väkeä kuin vielä edes tiesinkään. 

Käännyin kulmalta aikeissa ehkä lähteä kauniille puutarhalle, joka sijaitsi lähistöllä. Olin käynyt siellä lapsena Timitrin kanssa ihailemassa kauniita hailakansinisiä tuulenlauluja, jotka kukkivat puutarhassa läpi talven. Tartuin kalteriaitaan, kun yhtäkkiä minuun tartuttiin takaa ja kiskottiin syvemmälle aidan ja viereisen rakennuksen väliselle kujalle. Pelko ei edes käväissyt mielessäni, vaikka nenäni kertoi, että olin vaarassa. 

Tera sysäsi minut kauemmas itsestään seinässä olevaan syventymään. Hän tarkasteli minua katseellaan arvioiden. Suupieli väläytti inhoavan virneen. 

“Näytät puhtaalta.”

Siristin silmiäni ja suoristauduin. Tekaistun ylpeä virne valtasi kasvoni. “Olen nauttinut olostani.”

“Selvästi. Saan tappaa sut, tiedäthän?” hän pyöräytti veistä kädessään. 

“Tiedän, mutta luuletko, että olisin tässä yhä, jos en tietäisi voivani voittaa sua?” katselin ympärilleni huolettomasti. Aistini olivat ärsyttävän heikot, enkä kyennyt erottelemaan hajuja tai sen puoleen ääniäkään. 

“Luulin vain, että olet typerys.”

“Se tuntuu olevan yleinen väärinkäsitys.”

Tera katsoi minua hetken pidempään ja tuhahti sitten miltei huvittuneesti. “Ehkä et olekaan aivan täysi turhake.”

“Voi kiitos.” 

“Schan ikävöi sua”, Tera nojasi seinään niin rennosti, että osasin nostaa suojaukseni. Kohta joku kuolisi.

Katsoin häntä kulmieni alta ja pudistin päätäni pienesti. “En ole palaamassa.”

“En sitä pyytänytkään. En mä halua sua takaisin, eivätkä monet muutkaan. Mutta Schan haluaisi. Näet karannutta koiraa tapaa tulla ikävä”, pahansuopa hymy piirtyi hänen huulilleen, ja halusin kuristaa hänet siihen paikkaan. 

Astuin hillityn askeleen eteen, sitten toisenkin. Estin itseäni vilkaisemasta alas, Teran reidelle, jonka tupessa odotti veitsi. 

“Tietysti Schan kaipaa mua, mutta ei hän enää tule löytämään koiraansa”, totesin astuen uuden askeleen. Tera katsoi minua päästä varpaisiin ja tuhahti arvostellen. 

“Haluamme sinun kuolevan, Neljä”, hän sanoi sen kuin itsestäänselvyyden. “Jopa Karik, joka puolusti sua vielä jokunen viikko sitten, haluaa nyt sun kuolevan.”

Kohautin olkiani ja otin viimeisen askeleen. “Mulla on ilmeisesti sellainen vaikutus.” Ehdin hädin tuskin liikahtaa napatakseni veitsen Teran vyöltä, kun hän heilautti kättään, kipu välähti kasvoissani ja löysin itseni seuraavassa hetkessä selkä seinää vasten. Irvistin kivusta. Veri valui viillosta, joka piirtyi kaulalta alahuulelle saakka. 

“En ole typerä, Pikkukynsi. Näin kyllä aikeesi”, Tera sylkäisi rutistaen minut seinään. 

“Pidin sua typeränä”, myönsin ja sain naurahdettua kuivasti, nuolaisin verta alahuuleltani. “Aiotko arpeuttaa kasvojani?” tuhahdin tympeästi. 

“En ajatellut katsella naamaasi enää tämän jälkeen, joten ei sen kunnolla ole väliä enää kauaa”, Tera vei veitsen lähemmäs kasvojani. 

Kallistin päätäni uhkarohkean uhmakkaasti. “Jos olet täällä tuolla asenteella, et kävele enää pois omin jaloin, jos ne ovat edes kiinni kehossasi vielä silloin.”

Tera tuhahti happamasti, veitsen terä painui ihooni. 

“Yksi viilto ja olet kuollut”, hän kertoi ystävällisesti, kuin en olisi sitä tiennyt. 

“Haluaisin puhua vielä Karikille ennen kuin kuolen”, ilmoitin, koska halusin viivytellä. Ja halusin tavata Karikin. 

“Se taitaa olla liian myöhäistä sulle jo”, Tera tuhahti. “Karik on norkoillut vanhan kapakan kulmilla etsiskelemässä sua viimeiset päivät. Luopui kai haaveesta tänään ja siirtyi käärmeiden joukkoon.” Kohautin olkiani ja katsahdin hänen taakseen. Kohtasin sinivihreän katseen ja siristin silmiäni ylimielisesti. Nyökäytin päätäni ja sain vastaukseksi tappavan mulkaisun. Tera äkkäsi katseeni ja kiepsahti juuri täydellisesti ympäri. Terez heilautti pamppua ja iski Teraa kasvoihin. Heti kun terä oli kadonnut kaulaltani, siirryin seinältä Terezin suuntaan. Olisin halunnut romahtaa nojaamaan mitä tahansa vasten, mutta en kehdannut. Iveran isosisko mulkaisi minua valmistautuessaan ottamaan salamurhaajan kiinni. Tera perääntyi hitaasti riiputtaen kättään, johon Terezin oli onnistunut lyödä kunnolla. 

“Et sitten voinut vain odottaa mua?” Terez tuhahti. 

Kohautin olkiani viileästi. “Omaa rauhaa mä etsin.”

“Et aivan vakuuta mua järjelläsi.”

“Voi kiitos.”

Terez kiskoi aseen vyöltään tähdäten kohti Teraa, joka perääntyi nopeasti. 

“Kädet ylös!”

Tera kohotti käsiään ja vaikutti olevan antautumassa. Lähes näkymätön käden liikahdus riitti varoittamaan minua, ja syöksyin Tereziä päin huutaen varoituksen. Heitetty tikari kalahti kadulle. 

Terez sysäsi minut päältään kohottaen aseen minua vastaan. Saatoin maistaa pettymyksen. Eikö apuani kaivattu?

Tartuin kiinni aseen piippuun silmiäni muljauttaen ja käänsin sen poispäin itsestäni. “Pelastin sut, huomasitko?” tiuskahdin ja nyökäytin päätäni kujalle, jolla Tera oli ollut. “Hän pakeni.”

Terezin silmät leiskuivat raivosta ja hän riuhtaisi aseen otteestani. “Autoit sen pakoon tahallasi!”

Paljastin hampaani irvistykseen ja kohotin leukani ylpeänä, en lausunut sanaakaan. Olin pelastanut hänen henkensä, mutta jos hän ei nähnyt sitä, en ollut aikeissa selitellä itseäni.

“Miten kuvittelinkaan, että voisin uskoa sun edes antavan mun pidättää salamurhaajasi?”

Annoin Terezin meuhkata rauhassa. Kosketin veristä viiltoa kaulallani sävähtäen kivusta. 

“Älä kuvittelekaan, että päästäisin sua enää asumaan talooni! En luota suhun, ja se on parempi valinta kuin yksikään, jonka Ivera on hetkeen tehnyt.”

Astelin noutamaan Teran heittämän tikarin ja katsahdin Tereziin. “Tiedän, mistä löydän vähintään yhden murhaajan. Tule mukaan tai älä, mutta aion puhutella häntä.”

Terez näytti sekä hölmistyneeltä että loukatulta. Sitten tunteet vaihtuivat ärtymykseen, kun marssin jo kohti keskustan laitaman kapakkaa. 

“Kadun tätä vielä”, Terez mutisi.