Luku 16 ◅▻ Häivähdyksiä menneestä

Tuntien kuluttua Ivera ilmaantui huoneeseensa uupuneen näköisenä. Hänellä oli haalistunutta verta käsissään. Raudan haju leijaili hänen ympärillään. Oikeastaan se oli leijaillut huoneessa jo ikuisuuden.

“Kaarti siivosi sotkun alakerrassa ja vei ruumiin pois. He ovat tänään lähteneet salamurhaajien perään piilopaikalle. Neljännen ryhmän johtaja Kalla Gerran odottaa alakerrassa pääsevänsä puhumaan sulle”, hän ilmoitti ilmeettömänä ja juoksutti käsiään hiustensa lävitse siirtääkseen ne kasvoiltaan. 

Katsahdin häneen nopeasti. Kallako? Muistin Kaartintalolta sen hämärästi tutun näköisen ryhmänjohtajan, jolla oli kultainen ja ruskea silmä. Epäilys lipui mieleeni, mutta sehän ei ollut mahdollista. Tai siis... Miten Timitri olisi voinut rakastua Kaartin jäseneen ja Kaartin jäsen salamurhaajaan? Se on sattuma, jollaista ei vain tapahdu. Muutenkin se, että tämä Kalla olisi Timitrin Kalla, olisi vain yksi uusi isku kohtalolta, joka selvästi leikitteli minulla.

“No niin, vauhtia!” Ivera tiuskahti, kun en ollut tehnyt elettäkään liikkuakseni. Nousin joutuen ottamaan tukea sängyn pylväästä, mutten antanut Iveran auttaa minua. Päivässä vointini oli mennyt paljon paremmaksi haavan suhteen, mutten ollut täysin voimissani vielä. Oli vaikeaa sanoa, johtuiko se vammasta vai siitä, että jotkut olivat huumanneet minut.

Ivera katsahti minuun nostaen ylpeän virneen kasvoilleen. 

“Mä pelastin sut.”

“Niinhän sun kuuluukin tehdä”, murahdin takaisin. 

Alakerrassa olohuoneen nojatuolilla istui tumma, pitkä nainen, jonka hiukset oli ajeltu lyhyiksi vasemmalta sivulta. Hän katsoi pohtivaisena keittiötä silmillään, joista kultainen tuntui hehkuvan ja ruskea näytti syvältä kuin luola vuoren uumeniin. Nyt kun katsoin häntä, tiesin sen. 

Kalla se oli. 

Juuri se Kalla, jonka minun ja Timitrin oli käsketty tappaa ja juuri se Kalla, jonka vuoksi Timitri oli kuollut.

En uskaltanut ottaa enää askeltakaan. Silmissäni välähti muistoja. Timitrin kasvot, hänen ilmeensä, kun Schan tähtäsi häntä otsaan. Hänen ilmeessään oli ollut raivoa ja rakkautta. Timitri oli viimeisinä hetkinään katsonut meitä ja vihannut Schania siitä, miten kaikki päättyi. 

Kallan katse lukkiutui heti minuun ja hän nousi, harppoi luokseni ja tarttui kovakouraisesti olkapäihini. Horjahdin hänen otteessaan. Yritin ravistella muistot syrjään ja nostin katseeni Kallaan. Tämän silmät olivat jäätyneet omiini. 

“Missä Timitri on? Onko hän muun joukon luona?” hän tivasi silmät kiiltäen huolesta. Sydämeni löi kerran raskaasti, ennen kuin se jätti seuraavan lyönnin välistä – ja pari senkin jälkeistä. Kalla ei tiedä… Voin pahoin, vaikka kuinka yritin olla ajattelematta sitä. Kalla ei ollut näinä kaikkina vuosina tiennyt, että Timitri maatui mullassa.

“Werna lähetti joukon hakemaan heidät kaikki, ampumaan niin monta kuin mahdollista. Jos Timitri on siellä, hänkin on kohde.”

“Kalla...” Ivera aloitti, muttei ikinä jatkanut.  

“En voi antaa heidän ampua häntä! Hän ei ole paha ihminen kuten ne toiset!” Kalla oli täydellisen epätoivon vallassa. Olin kuin halvaantunut. Mieleni kävi läpi sen hetken, kun Ranny rutisti minut rintaansa vasten, jotten olisi rynnännyt väliin. Hänen vuokseen minä olin elossa. Näin uudelleen ja uudelleen, kuinka Schan painoi pistoolin piipun Timitrin otsaan ja painoi liipaisinta. Yhä uudelleen ja uudelleen. Muisto ei suostunut häipymään. Muistan, kuinka valo sai piipun kyljessä olevan aurinkokuvion kiiltämään. Olin yrittänyt keskittyä katsomaan sitä. 

Suljin hetkeksi silmäni ja vedin henkeä. Kallan oli saatava tietää. 

Viimein osasin avata suuni ja se, mitä osasin sanoa, oli: “Hän kuoli muutama vuosi sitten.”

Hengitys takertui Kallan kurkkuun ja hän perääntyi askeleen täristen. 

Vedin syvään henkeä ja pakotin itseni kiskomaan salamurhaajan naamion kasvoilleni. En voinut itkeä nyt. Timitri olisi halunnut, että kertoisin Kallalle surren tämän kanssa, mutta tämä tarina ei menisi niin, koska minä en pystynyt siihen. “Kun saimme tehtäväksi murhata sut neljä vuotta sitten, Timitri kieltäytyi. Etköhän tiedä, kuinka käy niille, jotka vastustavat Schania”, ääneni oli rauhallinen, mukavan kylmä ja tunteeton. “Schan pisti kuulan hänen otsaansa ja heitti hänen ruumiinsa minne ikinä heittikään.” Katkera viha poltteli suoniani. Käänsin katseeni lattiaan ja keskityin tutkimaan sen uurteita. 

Kalla perääntyi rojahtaakseen nojatuolille ja painoi kasvonsa käsiinsä. Kalla oli luullut Timitrin vain jättäneen hänet, ettei tämä ollut vain enää tullut tapaamaan, mutta Kalla ei ollut tiennyt hänen kuolleen. 

Ivera seisoskeli vierelläni kädet kiedottuna ympärilleen ja punnitsi tilannetta, muttei sanonut mitään. Hyvä. 

“Se ei ole sinun syytäsi, tiedäthän?” Kalla sanoi hiljaa. “Olit vasta lapsi. Olet sitä vieläkin. Minkään tämän ei pitäisi olla harteillasi.” En sanonut mitään, vaan astuin kömpelösti sivulle, käännyin ja kaaduin sohvalle. Ivera istui sohvan toiseen päähän. 

Pitkän, raskaan hiljaisuuden rikkoi hänen varovainen kysymyksensä: “Kuka on Timitri?” 

Pidin katseeni ikkunassa, jonka suljettujen verhojen välistä näkyi kadulle. Väkeä kulki talon ohitse vähän väliä ja yritin vain keskittyä pieniin yksityiskohtiin sulkeakseni kaiken muun pois. 

“Salamurhaaja. Nelian joukosta”, tuntui oudolta, että Kalla tiesi nimeni. “Me tapasimme kerran kadulla ja sattumien kautta me rakastuimme toisiimme. Pidimme toisemme salassa väeltämme, mutta silti puhuimme avoimesti keskenämme Kaartista ja teidän... Salamurhaajien joukosta. Hän rakasti puhua sinusta”, tunsin Kallan katseen. Miltei hymyilin, mutten jaksanut. Kalla oli tuntenut Timitrin ja varjellut tämän salaisuutta. Ja Timitri oli luottanut häneen niin, että oli kertonut minusta. 

“Timitri rakasti sinua kuin tytärtään ja sanoi, ettei voi lähteä joukosta ilman hyvää suunnitelmaa ja sinua”, Kalla piti tauon. “Hän ei ikinä halunnut sinun olevan osa joukkoa eikä halunnut sinulle elämää, jota elit. Silti joskus hän totesi olevansa helpottunut siitä, että juuri Schan löysi sut tai olisit kuollut.”

Schan aina sanoi, että minulla oli käynyt tuuri, että hän oli ottanut minut mukaansa. Olin kuulemma velkaa henkeni siitä. Oli kuitenkin outoa, että Timitri oli sanonut sellaista. Epäilin asian liittyvän toisten kaupunkien salamurhaajien toimipaikkoihin, joista en tiennyt mitään muuta kuin niiden olemassaolon. Niihin en kyllä sotkeutuisi kertomalla Kaartille.

“Hän ei koskaan selittänyt, mitä tarkoitti sillä”, hän katseli minua, ja tiesin hänen ikävöivän Timitriä. “Kun Timitri lakkasi käymästä, pelkäsin jotain tapahtuneen. En koskaan halunnut uskoa, että hän olisi… Joka tapauksessa, kun häntä ei löytynyt, käytin vuoden etsimään sinua tuloksetta, koska hän oli vannottanut minut etsimään sinut ja ottamaan turvaan, jos hän katoaisi. Lopulta luovutin ja jäin odottamaan, että sinä ilmaantuisit itse näytille. Sitä Timitri aina sanoi. Jonain päivänä löytäisit takaisin oikealle polulle.” 

Suljin silmäni ja hengitin syvään. Halusin käpertyä jotakuta vasten ja itkeä, mutta ketä? He olivat kaikki kuolleet. 

Ei sen tosin ollut väliä. Olin vahva. Minun kuului selviytyä omillani. Timitri oli väittänyt viimeisenä hetkenäänkin, että lopulta löytäisin polun. Jopa Kallalle hän oli väittänyt niin. 

En oikeasti tiedä, mitä oikea polku tarkoitti. Kai heille oikea polku oli se, joka kulki lain oikealla puolella. Mutta entä mikä oli minun oikea polkuni? Mitä minun todella kuuluisi tehdä? Haluanko todella elää kuten muutkin vai jatkaa entisellään? En uskaltanut edes haaveilla etsiväni oman tieni selvien vaihtoehtojen väliltä.

Ravistin ajatukset pois jaksamatta ajatella sellaisia. Nojasin vain polviini ja tarkkailin jokaisen ulkona menevän kasvoja. Voisinko enää koskaan kulkea tässä kaupungissa ilman, että joku yrittäisi murhata minut? Nyt ehkä olin liian heikkona, mutta sitten kun olisin parantunut, voisin vain tappaa jokaisen, joka uhkaisi minua. Epävarmuus käväisi mielessäni sanojen myötä. Voisinko?

Kalla ja Ivera keskustelivat keskenään pitkään. Enimmäkseen he puhuivat joukostani ja suunnittelivat tulevaa, mutta kuulin nimeni muutaman kerran. Minä en kuunnellut heitä, en sen jälkeen, kun Kalla sanoi ensimmäisen kerran “Nelia-parka”. En aikonut kuunnella sitä, kun joku sääli minua. En minä tarvinnut sääliä. Minä pärjäsin.

Nenässäni löyhkäsi todella vahva raudan haju. Tai ei raudan vaan veren. Se tuntui vielä pahemmalta kuin aiemmin. Vilkaisin keittiön suuntaan ja käänsin väsyneen katseeni Iveraan. 

“Voiko joku siivota Ronyn veret pois? Löyhkää aivan kuvottavalta”, murahdin nenääni nyrpistäen. Ivera rypisti kulmiaan. En ymmärtänyt, mitä oli jäänyt epäselväksi, joten irvistin pienesti ja pudistin päätäni pyytäen Iveraa selittämään. 

“Me siivottiin jo”, hän totesi hitaasti. “Ei inehman pitäisi haistaa verta enää, kun en mäkään haista sitä kunnolla.” Tuhahdin pienesti ja kerrankin harkitsin kertovani totuuden, koska se nousisi kuitenkin esille ennen pitkää. Sen peittely oli aivan liian vaikeaa. Silti päädyin ratkaisuun, joka tuntui olevan ainoa oikea. 

“Unohda. En voi olla täällä nyt”, mutisin ja suuntasin portaisiin. 

“Äh, Nelia!” Ivera lähti perääni. “Kalla, mä… Voin jatkaa tästä. Menetkö laatimaan raportin tilanteesta?”

Pääsin portaat ylös, kun Ivera tavoitti minut ja tarttui ranteeseeni. 

“Odota, Nelia”, hän sanoi hiljaa. Aioin vain vilkaista häntä ja käskeä jättämään minut rauhaan, mutta jäinkin kohtaamaan hänen vakavan ilmeensä. “Puhutaan hetki”, hän sanoi hitaasti ja istui portaisiin. Istuin vastahakoisena yhden rapun ylemmäs hänestä ja nojasin selkäni seinään. 

Istuimme hiljaa tovin. Ivera haki sanoja epävarmana. 

“Tiedätkö, mitä me juotiin eilen?” hän aloitti varoen. Odotin vastausta vaiti. “Lumoraudalla terästettyä vettä. Haltijanmyrkkyä.”

Humina kohosi mieleni perukoille. Mitä? 

Lumorauta oli puhdasta rautaa. Ei samaa kuin rautaveitsissä tai edes veressä, vaan sellaista, jota on käytetty haltijoita vastaan joskus muinoin. Se oli täysin puhtaaksi lumottua rautaa, joka pystyi vahingoittamaan haltijoita vakavasti, jopa tappamaan. Ja Ivera oli uskaltautunut juottamaan sitä meille! 

Yhtäkkiä se sitten kävikin järkeen. Liam oli kutsunut sitä käärmeenmyrkyksi, ja kun oikein kaivelin mieltäni, muistin Robinin maininneen lumoraudan. Eivät he olleet huumanneet minua jollain markkinoiden unilääkkeellä, vaan juottaneet minulle lumorautaa kokeillakseen toimisiko se! 

Painoin kasvoni käsiini. Ei tilanteeni ollutkaan Iveralle täysin tuntematon, 

Mitä Ivera oikein ajatteli juodessaan sitä lumorautaista vettä? Jos siinä olisi ollut enemmän rautaa, olisimme molemmat voineet kuolla. Ylipäätään se, että hänellä oli puhdasta rautaa haltijoiden talossa, oli käsittämättömän vaarallista. 

Kohotin tuomitsevan katseeni Iveraan. “Ei inehman pitäisi haistaa verta enää”, toistin Iveran sanat inhottavalla äänellä. “Kyllä sä tiesit, etten mä ole inehma! Ei lumorauta tehoa inehmaan, mutta haltijaan se tehoaa.” 

Ivera huokaisi syvään. “Mä haistoin sen susta jo ensimmäisellä kerralla, kun me tavattiin, mutten mä voinut uskoa sen olevan totta. Olen huomannut, ettet toimi kuten inehma. Niinpä mä, Robin ja Liam kokeiltiin, oletko sä todella haltija”, Ivera myönsi pahoittelematta. Hän katsoi minua pitkään, hengitti syvään ja kysyi sen kauan odotetun kysymyksen: “Miten voi olla, että näytät inehmalta, mutta olet silti osittain haltija? Sullahan on haltijan aistit”

Ehkä ainoa syy sille, että sanoin sen, oli että halusin kertoa edes jollekin: “Mä olen osittain haltija. Mulla on haltijan aistit, todella vahvat sellaiset aina välillä. Ne… ailahtelevat.” Se oli tiivistetty versio, mutta paras johon suostuin. En voinut kertoa Iveralle toista osaa tarinaani – sitä, että olin pienenä ollut täysi haltija häntineen päivineen. Jotenkin minä olin menettänyt kaiken. Jotenkin minusta oli tullut inehma alle kaksi vuotta sen jälkeen, kun Schan oli löytänyt minut. Olin joskus jopa ajatellut hänen leikanneen korvani pyöreiksi ja häntäni irti, mutta olin tyrmännyt sen ajatuksen nopeasti monestakin syystä. Senkin vuoksi, että ennen kuin ne olivat kadonneet, olin tavannut jonkun, mutta muistot siitäkin olivat hyvin hämäriä. 

Ivera tuijotti tyhjää ymmällään. “Voiko niin olla? Siis haltija ilman häntää ja korvia? Et sä puolihaltijakaan voi olla, jos ei ole kumpaakaan, mutta aistit on”, hän ihmetteli osin itsekseen. 

“Älä kerro mulle, että se on mahdotonta, kun mä ilmiselvästi olen olemassa”, mutisin ja nousin taas. Veren löyhkä kantautui yhä nenääni. Olin tyystin unohtanut, kuinka kamalalta veri haisi haltijanaisteilla. Iveran epäily ei ollut mitenkään yllättävää. En minäkään ollut kuullutkaan kaltaisistani koskaan. Haltijat eivät noin vain menetä häntäänsä ja korviaan. “Menen huoneeseesi.”

En ollut aikoihin miettinyt haltijanaistejani, mutta viime päivinä ne olivat olleet varsin tarkat. Ne olivat olleet uinumassa pitkään ja olin ollut vuosia vain kuolevainen inehma, tosin aavistuksen inehmaa tarkemmilla aisteilla. Olin jo tottunut siihen, että haistoin muita inehmoja merkittävästi paremmin, mutta nyt yhtäkkiä olin alkanut haistaa lähes kuin haltija. Kuulonikin oli parantunut. Ehkä saisin häntänikin takaisin. Minulla oli ikävä sitä ketteryyttä. 

Livahdin Iveran huoneeseen tämän jäädessä vielä portaisiin. 

Suljin silmäni ja vedin syvään henkeä Iveran huoneen hajuja. Veri, ihmiset – Robin ja Liam, huonekalujen puu, jopa niiden lakka haisi nyt selvempänä kuin aiemmin, haistoin Iveran sängyn petivaatteet, joissa oli metsän tuoksua ja hänen pöydällään oli jotain, joka tuoksui aivan vereltä. Ponnahdn istumaan ja raahauduin suoraan työpöydän luo. Siinä oli purkillinen harmaata, kiiltävää jauhetta. Iverako uskalsi säilyttää lumorautaa purkissa omassa huoneessaan? Jo pelkästään haltijoiden talossa lumoraudan säilyttäminen oli vaarallista.

Raudan haju pisteli nenääni etäisyyden päästä. Haltijanaistini olivat toisinaan hävinneet kokonaan ja toisinaan ne olivat vahvempia kuin koskaan. Nyt hajuaistini oli tappaa minut. Olin peruuttanut aivan sängyn toiseen päähän, mutta rauta löyhkäsi yhä aivan liian vahvana. En voinut uskoa, etten ollut aiemmin huomannut sitä.

Ivera ilmaantui huoneeseeni. 

“Anteeksi siitä, miten olen hoitanut tätä asiaa”, hän henkäisi

Vilkaisin häntä tympeästi, pyöräytin silmiäni ja nipistin nenääni. “Just. Voitko sä nyt vain viedä tuon purkin pois? Se löyhkää.”

Ivera katsoi minua tutkivasti, mutta lopulta nyökkäsi ja haki purkin, mutta pysähtyikin sitten. 

“Kalla käski mun kuulustella sua. Hankkia kaiken tiedon susta, joten saat luvan vastata yhteen kysymykseen ensin, okei?”

Mulkaisin häntä äännähtäen epämukavasti. Nytkö minun piti alkaa jutellakin Iveralle? 

“Yksi kysymys”, murahdin lopulta saaden Iveran hymyilemään tavallisen omahyväisesti.

“Milloin tapoit ensimmäistä kertaa?"

Saatoin maistaa pettymyksen kielelläni – ja yltyvä kiukku oli aikeissa työntää suustani myrkyllisiä sanoja.

Katsoessani Iveran vilpittömiä kasvoja, kiukkuni kuitenkin laantui. Ei se ollut mikään salaisuus. Tai oikeastaan se kuului ehkä kaikkein salaisimpiin asioihin työssäni.

Tarkastelin Iveraa hetken. Pohdiskelin vastaustani ja sitä, mitä olin nähnyt Iveran tekevän tänään.

“Kerron, jos sä kerrot ensin, milloin olet itse tappanut ensimmäistä kertaa.” Ivera säpsähti ja katsahti minuun kuin olisi muka mahdotonta, että tietäisin. “Sä tapoit Ronyn, eikä kukaan pystyisi pysymään noin rauhallisena, jos se olisi ollut ensimmäinen tappo.”

Iveran vuoro oli harkita hetken.

“Mistä tiedän, ettet huijaa mua kertomaan aikomatta kertoa itse mitään?"

Pyöräytin silmiäni näytöksenomaisesti. “Vannon sinun henkesi tähden, että kerron sulle kunhan olet itse kertonut.”

Ivera hymähti vinosti “Söpöä.”

Hän pohti hetken. Hymy hyytyi hänen kasvoiltaan.

“Se tapahtui kun olin kaksitoista.”

Sain juuri ja juuri estettyä itseäni kurtistamasta kulmiani yllättyneenä. En ollut odottanut sellaista.

“Olin Kaartin päiväharjoittelijana ja kävin partiossa Kekin ja parin muun armishgun kanssa. Niiden partioiden pitäisi olla täysin turvallisia, koska ne tehdään lähellä Kaartintaloa ja turvallisilla paikoilla. Jotenkin kuitenkin kävi niin, että kimppuumme hyökättiin. En vieläkään tiedä, keitä he olivat, jotain hyökkääjiä vain”, hän vilkaisi minua, “tosin en yllättyisi, jos ne olisivat olleet väkeäsi.” En olisi minäkään yllättynyt. “Ne tappoivat yhden. Kek puolusti mua valmiina antamaan henkensä. Huomasitko sen arven Kekin otsassa? Se sai sen silloin. Se jäi alakynteen taistelussa sen iskun myötä, ja hyökkääjät olivat valmiit tappamaan hänetkin. Kekin pistooli oli jalkojeni juuressa, ja mun oli tehtävä se”, Ivera risti kätensä niskansa taakse. “Oksensin sen tehtyäni. Ja oksensin vielä pitkään sen jälkeen, kun vain ajattelinkin tapahtumaa.”

Katselin käsiäni mietteliäänä. Vilkaisin häntä sivusilmällä. “Milloin totuit siihen?"

Ivera katsoi minua kunnes minun oli kohdattava hänen surumielinen, tuima ja kuitenkin tyhjä katseensa.

“Ei tappamiseen totu.”

Naurahdin katkerasti. “No sitten tarinamme ovat aivan erilaiset.”

Hän kallisti päätään pienesti. “Siinä tapauksessa on sun vuorosi.”

Katsoin häntä pitkään. En aivan irvistänyt hänelle, mutta katseeni kertoi tarpeeksi. Hän ei tulisi pitämään tarinastani, koska minäkään en pitänyt. Epäilin, että hän haluaisi tappaa minut tämän jälkeen.

“Haluatko oikeasti kuulla? No selvä. Tapoin ensimmäisen uhrini, kun olin yhdeksän vuotta vanha”, sihisin viimeisiä kolmea sanaa painottaen. “Ja arvaa mitä? En oksentanut. En voinut edes pahoin. Tunsin ylpeyttä!” Ääneni särähti korvissani.

Ivera katsoi minua. Hän ei ollut vihainen minulle. Hän ei halunnut satuttaa minua siitä, millainen olin. Hän katsoi minua silmissään puhdasta lämpöä. Ja ehkä myös vihaa, mutta tiesin tarkalleen, kehen se kohdistui. Schaniin. 

Hän ei kuitenkaan kommentoinut, vaan antoi minun kertoa kaiken itse.

“Olin ylpeä, koska Schan oli jo yli kolme vuotta täyttänyt päätäni puheilla siitä, että tappaminen on oikein, että se on kunniakasta työtä. Ennen kuin olin itse saanut edes tarttua veitseen, olin nähnyt lukuisia tappoja, lukuisia ruumiita. Olin auttanut jäljittämään ja puolustanut Schania ja Timitriä. Ei mulla ollut enää mitään mistä olla järkyttynyt. Mä tajusin vasta paljon myöhemmin, että siinä oli jotakin pielessä”, huomasin, että ääneni alkoi särkyä, mutten voinut enää lopettaa. “Kun täytin kolmetoista, menetin viimeisenkin musta koskaan välittäneen ihmisen. Schan alkoi käyttämään hyväksi heikkouttani. Hän teki musta aseen, joka tekisi minkä hyvänsä keikan hänelle. Olin yksin... Ja vihan sokaisema. En voinut muutakaan, vaikka Timitri oli opettanut, ettei se ollut oikein – ja vaikka olin jo ymmärtänyt, ettei se ollut!”

Ivera ei kysynyt mitään, eikä hän säälinyt minua. Hän vain antoi minun itse valita, mitä kertoisin.

Lopulta hän nyökkäsi, kun en selvästikään ollut jatkamassa. “Kysyn huomenna uuden kysymyksen.” Halusin mulkaista häntä, mutta sen sijaan vilpitön katseeni kääntyi häneen. Vain sekunnin murto-osan ajan katsoimme toisiamme rehellisen haavoittuvaisina ja tuntevina ihmisinä. Sitten nostin suojaukseni ja hänkin kätki tunteensa virneeseen. 

“Lepää, Keltasaapas.”