Luku 14 ◅▻ Mihin olen sotkeutunut?

 “Voiko kumpikaan teistä selittää, mitä täällä tapahtuu?” heräsin jonkun terävään ääneen. Ajatukseni kulkivat nyt selkeämmin, mutta kaikki tuntui yhä epätodelliselta, oudon pehmeältä. Kipu löysi tietään vyötärölleni. Jos olisin todella yrittänyt, olisin ehkä muistanut, mitä kaikkea viimeisten tuntien aikana oli tapahtunut, mutta se oli turha toive siinä hetkessä. 

“No siis…” toinen ääni aloitti venyttäen, muttei sitten jatkanutkaan.

“Miksi tuo on täällä?” kysyi kolmas väkisin rauhalliseksi hillityllä äänellä. 

En keksinyt, kenelle yksikään äänistä kuului, mutta varmasti olin kuullut ne ennenkin.  

“Ööh…” 

“Eikö parempi kysymys ole, miksi nuo kaksi näyttävät sammuneen?” 

“Me ajateltiin...” ääni takelteli, kunnes neljäs puhuja tuli pelastamaan hänet. 

“Ivera toi Nelian tänne lepäämään. Hän ilmeisesti vartioi tätä jonkin aikaa nyt kun Nelia on vapautettu Kaartin toimesta ja hän on loukkaantunut. Ivera selittää paremmin myöhemmin. Me siis ajateltiin huumata Nelia, jotta Ivera voisi kaivella häneltä tietoja, mutta se vähän riistäytyi käsistä, kun Iverakin päätti juoda vettä jossa sitä jauhetta oli-”

“Huumasitteko tyttäreni? Mistä hornasta te edes saitte jotain huumetta?” kuului vihainen ääni. 

“Ivera huumasi itse itsensä”, aiemmin takellellut ääni puolustautui. Liam, olisikohan? Kyllä, pakko olla.

“Eikä se ollut varsinaista huumetta”, toinen kiirehti selittämään. Robin. “Vain vähän taikovanmyrkkyä ja joitakin yrttejä. Piristäviä, tiedättehän?” En osannut siinä tilassa ajatella, oliko se valetta vai ei. 

“Jaahas.”

“Ivera sanoi, että voimme jäädä yöksi”, Liam uskalsi sanoa. 

“Enpä tiedä tämän näytöksen jälkeen.”

Tunsin jonkin liikkuvan allani ja ymmärsin sen olevan Ivera, jonka syliin olin kai nukahtanut. Vääntäydyin istumaan. Harkitsin oksentamista.

“He jäävät. Tarvitsen apua tämän kanssa”, Ivera mumisi unisena ja taputti poskeani. 

Iveran vanhemmat, Robin ja Liam katsoivat meitä kunkin kasvoilla erittäin vaikeasti tulkittava ilme. Kukaan ei ainakaan ollut järin ylpeä meistä. Annoin itseni kaatua selälleni ja hautasin kasvoni tyynyn alle. Haavaan sattui jälleen. Kun huomasin kivun, se vain levisi ja syveni kuin kiusakseen. Nopea vilkaisu kertoi, että haava oli vuotanut viimeisten tuntien aikana. 

“Hirveä päänsärky...” Ivera mutisi hoippuen jaloilleen. “Taidan käydä oksentamassa.”

“Mihin olen oikein sotkeutunut…” murahdin kuivasti ja Ivera nauroi. 

Iveran vanhemmat vaihtoivat katseita harkiten. Hash kohautti olkiaan, joten Jian kääntyi poikien puoleen huokaisten, kun Ivera matkasi kohti vessaa kaarrellen tarpeettoman paljon.

“Selvä on. Me pesemme kätemme tästä ja te kaksi saatte luvan vahtia noita kahta, kunnes ne satavarmasti ovat selvittäneet päänsä. Jos tämä toistuu, lupaan, ettette astu tähän taloon jalallannekaan.” Pojat nyökkäsivät mukisematta. 

Liam tuli luokseni aikeissa auttaa minut pystyyn, mutta kieltäydyin jyrkästi. Hän pyöräytti silmiään ärtyneenä. “Älä sitten mua syytä, jos lyöt pääsi portaaseen.” Hän seuraili kannoillani, kun hoipertelin kohti portaita. “Robin, hoida sä Ivera ylös.” 

Se, etten halunnut olla tekemisissä Iveran ystävien kanssa, kertoi pääni alkavan selkeytyä. Vielä tunteja sitten tiedän jutelleeni heille kuin olisimme ystäviä. 

Makasin Iveran sängyllä tuijottaen tähtikuvioita. Seurailin sormellani tähtikuvioiden viivoja. Liam istui työpöydän tuolilla tarkkailemassa minua, kun viimein Robin ilmaantui Iveran kanssa huoneeseen ja antoi tämän hoiperrella itse omalle sängylleen. Hän kaatui päälleni, josta heivasin hänet pois. Sentään kehossani oli sen verran voimaa, että pystyin tekemään jotain niinkin yksinkertaista.

“Painu helvettiin siitä.” 

“Tämä on mun sänkyni.” 

Robin tarkkaili meitä kulmiaan kohottaen ja nojasi Liamin puoleen. “Miten he käyttäytyvät yhä noin?”

“En enää yllättyisi, vaikka he olisivat tuollaisia tavallisesti. Vain pienellä korostuksella Iveran asenteeseen.”

Lojuimme sängyllä, kunnes huoneessa oli niin hämärää, että Liam kävi laittamassa valot. Silloin heräsin todellisuuteen Iveran kainalosta lepäämästä. Murahdin ja vetäydyin kauemmas hänestä, venyttelin ja nousin istumaan haukotellen. Nyt minusta tuntui oikeasti minulta. 

Katseeni kääntyi Robiniin ja Liamiin, jotka istuivat huoneen toisessa päädyssä seinää vasten. Robin näytti nukkuvan, kun Liam palasi ovenpielestä istumaan hänen viereensä katse nauliintuneena minuun. 

“Mitä sä tuijotat?” huokaisin kylmällä äänellä. 

“Wou, enpä olisi uskonut, mutta oletkin jo entiselläsi”, hän totesi kuivasti kohottaen kulmiaan.

“Olen syönyt myrkkyä koko ikäni. Toivun melko nopeasti.”

“Et kai ole ennen käärmeenmyrkkyä juonut?”

“Mitä?” kysyin hitaasti yrittäen päätellä, mitä hän puhui. Eihän hän voi tietää… Hemmetti, jos yksikään heistä tietää. 

“Mitä kello on?” Iveran väsynyt ääni mumisi

“Eikös sulla ollut taskukello?” huomautin tylysti. 

“En kai mä sitä joka paikkaan kantelisi.”

“Kohta kymmenen”, vastasi Liam vilkaistuaan seinäkelloa. 

Ivera vilkaisi sitä kohauttaen kulmiaan. “Oho. Tuokin oli.”. 

“Ivera, hei, musta tuntuu, että sun kannattaa käydä vähän selittelemään asioita vanhemmillesi – mikäli siis olet järjissäsi siihen, jos et meinaa edes löytää kelloa seinältä”, Liam kertoi ja käänsi katseensa minuun. “Mulla on nimittäin asiaa tuolle.” 

Kirosin itseäni mielessäni muistaessani mitä olin mennyt sanomaan. Kun Ivera oli vannottanut minut kertomaan Liamille totuuden, emme kumpikaan olleet ajatelleet sen tapahtuvan huumattuna ja näin pian. 

Ivera nousi huokaisten: “Itsepähän olen hautani kaivanut.” Hän mulkaisi minua mennessään. “Samoin kuin säkin.” Hänen lähdettyään ja Robinin yhä nukkuessa sikeästi Liamin huomio kiinnittyi minuun. Hän näytti vielä punnitsevan, vihaisiko minua koko sydämellään vai pitäisikö vain kamalana ihmisenä. 

“Mitä tarkoitit?”

“Miten niin?” esitin sujuvasti. 

“Mun äitini. Sanoit, että tapoit hänet”, Liam selvensi ja tiedostin, ettei minulla ollut mitään pakoreittiä tästä. Jippii, askel kohti parempaa ihmistä! Unelmieni täyttymys… Aloitin sanomalla, etten varsinaisesti murhannut hänen äitiään. Sitten jo päädyin kertomaan ihan koko tarinan alusta loppuun. Koko tarinan siitä, miten hänen äitinsä oli ollut minun kohteeni, jota en halunnut tappaa, joten olin jättänyt hänet aluksi henkiin, mutta lopulta olin joutunut hoitamaan keikan aseella uhattuna. Painotin sitä, että muuten sinä päivänä olisi todennäköisesti kuollut hänen äitinsä lisäksi myös minä ja ehkä Liam ja Wylankin. Vannoin, etten minä tönäissyt hänen äitiään jokeen, vaan huumasin hänet ja hän astui sinne itse. Ei se ehkä muuttanut asiaa, mutta se merkitsi sitä, etten ollut katsonut häntä silmästä silmään hänen kuollessaan. 

Kertomukseni jälkeen oli hiljaista. Liamin kasvot olivat ilmeettömät, mutta varjot painoivat hänen silmiään. En tiennyt mitä hän ajatteli tai tunsi. Vihaa? Surua? Ehkä molempia. Silti lopulta hän vain nyökkäsi ilmeettömänä. 

“Kiitos, että kerroit.”

Sanojen vähyys tuntui raastavalta. 

“Anteeksi”, sanoin hiljaa ensimmäistä kertaa koskaan sille, joka todella ansaitsi sanani. 

Liam katsoi minua pitkään. “Kiitos, mutta et saa anteeksi. Et voi saada anteeksi. Mulla on kaikki syyni vihata sua ja haluta sut hengiltä, mutten aio käyttää aikaani purkamaan vihaani suhun ja vain siksi, että olen parempi ihminen kuin sä.” 

Katsoin häntä pitkään, kunnes en enää pystynytkään. Miltei toivoin, että hän vain hakkaisi minut. Toivoin, että hän olisi karjunut päin naamaani, mutta silti se, mitä sain, oli vain kylmä katse ja liian ajattelevaisia sanoja. Minä tiesin kantani; sen, ettei minulla ollut ollut muita vaihtoehtoja tai asiat olisivat menneet niin paljon huonommin kenen tahansa meidän osalta. Ehkä jokainen meistä olisi kuollut, Liam ja Wylan mukaanlukien. En kuitenkaan voinut ymmärtää, kuinka Liam yritti ymmärtää minun kantani. Tai ehkä Liamilla oli vain muut syynsä. Ehkä hän vain odotteli, että hänen veljensä tai toinen vanhempansa saisi hakata minut. 

Äkisti huoneen ovi heilahti auki ja pamahti kiinni Iveran harpottua sisään. Siihen Robin viimein heräsi kysyen pöllämystyneenä, mikä oli hätänä. 

“Ei mikään muu kuin että vanhempieni lisäksi Terezinkin piti huutaa mulle, koska olen kuulemma liian holtiton”, Ivera vastasi ja marssi istumaan työpöydälleen. Hän naurahti ivallisesti nähdessään minut. 

“Miksi tuo näyttää maansa myyneeltä?”

Mulkaisin häntä ja hymyilin ikävästi. “Ensi kerralla kun te keksitte huumata mut-"

Ivera keskeytti minut esittäen tyhmää: “Ensi kerralla? Tuleeko ensi kertakin?”

“...Niin miettikää ensin, mitä mä saatan sanoa!” lopettelin lauseeni. Ivera tutki Liamin ilmettä ilmeisesti yrittäen miettiä, millaisen keskustelun olimme käyneet. Silti hän vaihtoi kasvoillaan hetken viipyneen vakavan ilmeen ilkikuriseen virneeseen ja katsahti minuun silmät kiiluen. 

“Kuten jotain sellaista, että me kaksi ollaan nähty toisemme alusvaatteilla tai suudeltu?” hän ehdotti. Yllätyksekseni minä punastuin ja epäilin, että saatoin sittenkin olla vielä pöllyissä. Oikeastaan se ei olisi mikään ihmekään, kun kerran olin juuri pohtinut Liaminkin tunteita. Väliäkö sillä oli, mitä hän ajatteli minusta?

Pojat katsoivat Iveraa koomisen hämmästyneinä.

“Anteeksi, mitä?” Robin huudahti lopulta.

Ivera virnisti vielä leveämmin ja siristi silmiään minulle, ennen kuin käänsi katseensa poikiin. 

“Nelia kun on tuollainen alamaalainen niin oli pakko kokeilla, mihin hän lähtisi mukaan”, hän sanoi virnuillen. Käänsin katseeni pois kun kolmikko alkoi nauraa pitkän hiljaisuuden jälkeen. Heillä oli joko kamala huumori tai sitten en vain ymmärtänyt sitä. Kaikesta huolimatta inhosin heitä siinä hetkessä.