Luku 13 ◅▻ Vieraanvaraisuuttako?

Hätkähdin hereille henkeä haukkoen. Nousin istumaan ja olin nostamassa käden kurkulleni, mutta vyötärölläni viiltävä kipu keskeytti aikeen. Kirosin ja haukoin henkeä nyt vain kivusta. 

Joku tarttui käsiini asettuen eteeni. Ivera.

“Wou wou wou. Mikä nyt tuli?” Hänen silmänsä olivat laajentuneet ja niissä näkyi huolta ja suorastaan kauhua.   

Vedin vielä kerran henkeä ja puhalsin hitaasti ulos. Mikä painajainen… En olisi yllättynyt, jos se olisikin vain enneuni. Schan tulisi perääni. Varmasti tulisi. 

“Joo, kaikki hyvin”, murahdin viimein. Ivera tarkasteli silmiäni, irrotti käsistäni ja kurkotti sängyn päädyltä metallimukillisen ainakin veden näköistä ainetta. 

“Juo, pojat odottavat mua alhaalla.”

Katsoin häntä epäileväisenä. “Mistä mä tiedän, ettei tuo ole myrkkyä?” Haistoin vain mukin raudan, mikä kuvotti minua.

Ivera laittoi mukin huulilleen kohottaen toista kulmaansa. Osa varautuneisuudestani haihtui, kun hän otti kunnon kulauksen silmäillen minua varsin nenäkkäästi. 

“Vettä se vain on”, hän ojensi mukin uudelleen kallistaen päätään muka ystävällisesti. Nöyrryin ja kulautin kieltämättä ihanan kylmän veden kurkkuuni. Ivera virnisti ja astui lähemmäs minua napatakseen mukin kädestäni. 

“En kai mä sua myrkyttäisi”, hän kehräsi ja lisäsi lähtiessään: “Sä voit tulla myös alakertaan. Vanhempani tulevat vasta illalla ja Terez aikoi mennä ystäviensä kanssa jonnekin töiden jälkeen, joten sitäkään ei näy. Pojat viipyvät ehkä yön yli.”

Katsoin suljettua ovea ihmeissäni. Miksi Ivera kohteli minua kuin ystäväänsä? Minä olen – tai olin, en enää oikein tiennyt – murhaaja ja hän on Kaartin jäsen, ilmeisesti aika vaikutusvaltainen sellainen. Meidän ei kuuluisi koskaan olla mitään muuta kuin vanki ja vanginvartija. Silti olin nyt tässä, Iveran huoneessa, käsiraudoitta ja hän huolehti minusta. 

Olin luullut, että keikka, jolla minun oli määrä murhata Hecaris, olisi helppo. Luulin sen olevan yksinkertainen keikka, jonka jälkeen kaikki jatkuisi kuten ennenkin, mutta nyt mikään ei ollut kuten ennen. Heti, kun Ivera oli astunut kuvioihin, kaikki oli muuttunut. Hän oli saanut minut todella inhoamaan itseäni. Ei. En itseäni, vaan sitä, millaiseksi Schan oli minut kasvattanut. 

Aloin epäillä jotakin, joka kuulosti lähes kauheammalta kuin se, että oma perheeni halusi minut hengiltä. Saatoin jopa alkaa pitämään Iverasta. 

Hetken kuluttua löysin itseni hiipimästä huterin jaloin portaita alas. Raikkaan veden aikaansaama elpynyt olo oli nyt haihtunut kuin ilmaan ja päässäni tuntui pumpuliselta ja jalkani olivat heikot. Toisaalta en tuntenut kivun häivääkään ja mitä enemmän mietin asiaa, sitä paremmalta minusta alkoi tuntua. 

Kun käännyin olohuoneeseen, sohvalla istuva kolmikko lopetti hyväntuulisen keskustelun. Nyökkäsin heille tervehdyksen ja astelin horjahdellen lähemmäs ajatellen kai istua heidän seuraansa. Tai ehken vain ajatellut. Ehdin kurkottaa kohti sohvan selkänojaa, kun kompuroin omiin jalkoihini ja olin kaatumassa kasvoilleni lattialle. Sohva olikin kauempana kuin olin kuvitellut. Hetkessä Ivera oli ottamassa minut vastaan, muttei jaksanutkaan pidellä minua vaan romahti kanssani lattialle. 

“Ivera?” Liam aloitti hitaasti. 

Ivera naurahti hölmistyneenä. “Mäkin join siitä mukista”, hän ilmoitti yrittämättäkään nousta. Pääni oli liian sumea ymmärtääkseni todella, mitä hän juuri sanoi. 

“Äh, autetaan ne sohvalle”, huokaisi Robin. Liam vilkaisi häntä kuin kysyen: Mihin me oikein sotkeuduimme? ja tuli auttamaan Iveraa. 

Väistin välittömästi jonkun koskettaessa olkaani ja haparoin pystyyn. “Pääsen ihan itsekin!”

“Sen kun näkisi!” Ivera naureskeli katsellen hoiperteluani sohvalle. 

Mulkaisin häntä heilauttaen kättäni. “Siinäs näet.” Sitten kaaduin sohvan selkänojaa vasten.

“Oletko kunnossa?” Ivera kysyi silminnähden huvittuneena.

“Toki, toki”, mumisin pyörähtäessäni selkänojan ylitse sohvalle, Iveran syliin. Hän alkoi nauraa. Niin nauroin minäkin, kunnes tajusin miten pielessä tämä tilanne oli.

Käänsin katseeni sohvalla istuvaan Iveraan, jonka päällä minä lojuin viitsimättä nousta. “Mitä te juotitte mulle?” minun oli tarkoitus tiukata vihaisesti, mutta ääneni tuli ulos pelkästään syvästi hämmentyneenä. 

“Aineita”, Ivera hihkaisi. “Piti kuulustella sua, mutta nyt mä en helvetissäkään muista, mitä piti kysellä sulta, joten… Mikä on lempivärisi?”

“Punainen”, vastasin hymyillen enemmän tai vähemmän ikävästi. “Kuten veri, jota haluaisin vuodattaa nyt.”

Ivera nauroi. “Sulla on outo huumorintaju.”

Robin seisoi sohvan edessä avuttomana, Liam peitti kasvonsa käsiinsä ja istuutui vastapäiselle nojatuolille huokaisten niin syvään, että se oli ehkä koomisin asia, jonka olin nähnyt yhteen ikuisuuteen – varmasti vain sen hetkisessä tilassani. 

“Miksi sä menit juomaan sitä vettä, Ivera?” hän huudahti viimein nostaen katseensa ystäväänsä. Ivera tirskui yhä ja näpräsi hiuksiani. Löin hänen kättään, mutta hän ei lopettanut enkä minä vaatinut enempää. 

“Hän ei suostunut juomaan sitä”, kuului vastaus. Kiepsahdin katsomaan häntä niin nopeasti kuin fyysisesti kykenin. 

“Mitä helvettiä sä kuvittelit? Vittu, mä vihaan sua.”

Ivera katsoi silmiäni näyttäen aidosti loukkaantuneelta. “Et sä niin päissäsi olekaan, että olisit mukava. Mä kun ehdin toivoa.”

“Siihen vaaditaan vähän enemmän”, tiuskaisin lojuen yhä hänen sylissään. Yritin parhaani mukaan käyttäytyä normaalisti.

“Äh, ei ole totta”, Robin huokaisi.

Liam nousi nojatuolilta ja nojasi painamaan suudelman Robinin poskelle. “Valvo heitä, kun mä haen vettä. Kukaties, jos he alkavat näkemään harhoja ja seikkailemaan johonkin.” 

Katsahdin häneen kiitollisena ja totesin kohteliaasti: “Olet mukava tyyppi. Ajatella, että tapoin äitisi.” 

Ivera vetäisi terävästi henkeä ja kiskaisi minut lähemmäs painaakseen kätensä suulleni, kun pojat kiepsahtivat katsomaan minua kasvot hämmennystä ja kiinnostusta loistaen. Jopa siinä tilassa minun hattarainen pääni käsitti, ettei minun todellakaan olisi pitänyt sanoa sitä. 

Liam katsoi minua pitkään ja harkiten, kunnes nyökkäsi kohottaen kätensä. “Okei, nyt mä leikin, etten kuullut tuota ja kun te olette selviä, kysyn, mitä helvettiä oikein tarkoitat.”

Olin syvällä sisimmässäni kiitollinen päätöksestä, mutten osannut sanoa sitä ääneen. Sen sijaan katseeni siirtyi Iveraan, joka piti yhä kättään suullani, joten läimäisin sen pois.

“Ajattelitko sä päästää irti musta joskus?” mutisin yrittäen vääntäytyä pois hänen sylistään.

Hän katseli minua omahyväisenä ja sanoi pehmeästi: “En mä viitsisi. Sä olet niin söpö siinä.”

Olohuoneeseen palannut Liam katsoi meitä pitkään kulmiaan kohottaen kunnes ojensi vesilasit meille.

“Vettä. Tällä kertaa pelkkää vettä”, hän huokaisi ja soi Iveralle tuiman katseen. “Ensi kerralla kun haluat saada vankisi puhumaan, älä juota hänelle mitään vahvempaa, älä vedä mua mukaan siihen äläkä ainakaan juo itse mitään, mikä kykenisi tappamaan sut.” 

Ivera kohautti olkiaan kikattaen. “Hitto, kun olen tyhmä!” 

Hymähdin hyväntuulisena siitä, että hän myönsi sen. 

Ivera tönäisi minut pystympään ja antoi minun juoda melkein puolet lasillisesta, ennen kuin päätti heittäytyä nojaamaan selkääni painaen päänsä olkaani. Horjahdin ja heiveröinen otteeni petti niin, että loput vedet roiskahtivat paitani rinnuksille ja lasi itse räsähti lattiaan. 

“Hornanpolttama!” tiuskaisin kirouksen.

Ivera katseli lasinsiruja ja vei huulensa korvani juureen kuiskatakseen: “Oho.” Minä vain tapitin siruja yllättyneenä ajattelematta yhtikäs mitään. 

“Kenen idea tämä olikaan?” Liam murahti. Robin kietoi kätensä hänen ympärilleen huvittuneena. 

“Alunperinkö? Sun”, hän naurahti. Liam tönäisi häntä kevyesti. 

“Se oli vain vitsi.”

“Älä sitten vitsaile Iveralle asioista, joista hän saa ideoita.”

Liam huokaisi jälleen ja pyyhkäisi kasvojaan minun ja Iveran painiessa sohvalla. Tuskin huomasinkaan nauravani. 

“Tiedätkö mitä? Annetaan noiden kuluttaa energiansa loppuun ja sitten he voivat nukkua lumoraudan pois”, Robin ehdotti nojaten Liamiin. “Katsotaan nyt vain, etteivät he kuole mihinkään.”

Ivera loikki ympäri olohuonetta törmäillen vähän väliä huonekaluihin puuttellisen koordinaationsa johdosta. Radiossa soi kaunis laulu, joka sai oloni aiempaakin levollisemmaksi. Minusta tuntui yhä ihanan rennolta ja jopa turvalliselta. Voisin jäädä asumaan sille pehmoiselle pilvelle, johon olin uponnut. Siinä hetkessä minä uskoin olevani täysin turvassa.

Istuskelin sohvan käsinojalla katsellen Iveran menoa. Hänen häntänsä seuraili liikkeitä korostaen jokaista askelta ja pyörähdystä. Olohuoneen oranssin lampun valo loisti hänen harmaiden hiustensa lomitse kauniisti. 

Jollain ihmeen keinolla Robinin ja Liamin oli onnistunut nukahtaa keittiön tasolle nojaten toisiaan vasten. 

Ivera hyppeli luokseni ja tarttui käsiini. “Tule nyt, Nelia! Tanssitaan yhdessä”, hän hihkui ja yritti kiskoa minut mukaansa. 

Katsoin häntä hymyillen vienosti. “En ole ihan niin päissäni, että tanssisin.” 

Ivera nojasi lähemmäs minua, enkä väistänyt. “Ole kiltti! Yhden kertosäkeen ajan edes!”

Pyöräytettyäni silmiäni tuhahtaen minä sitten lähdinkin hänen mukaansa. Hyppelin hänen kanssaan ympäri olohuonetta musiikin laulaessa jotain kürelliksi, eikä minulla ollut aavistustakaan sanoista. Tuskinpa olisin ymmärtänyt niitä millään sellaisellakaan kielellä, jota puhuin. Annoin hänen kieputtaa minut ympäri musiikin hyväillessä mieltäni seilatessaan sen lävitse. 

Ivera nauroi puhtaasta onnesta. Katselin hänen kasvojaan, kuuntelin hänen nauruaan ja hiljalleen hidastin askeleitani, kunnes pysähdyin. Hymy löysi tiensä huulilleni hänen aikoessaan jatkaa seuraavaan pyörähdykseen. Kun yhteen puristuneet kätemme olivat vähällä erkaantua, Ivera keskeytti liikkeensä ja otti askeleen palatakseen luokseni. 

Hän katseli tummansinisiä silmiäni, minä upposin hänen violetteihin silmiinsä vailla minkäänlaista murhetta maailmasta. 

“Mitä?” hän naurahti. 

“Olet aika kiva tyyppi”, hymähdin. Iveran hymy levisi ilahtuneesti. 

“Säkin olet aika kiva tyyppi, kun et yritä olla salamurhaaja.”

Siinä hetkessä ajattelin olevani aivan elämäni kunnossa ja järjissäni. Kun heräisin uudelleen, tuskin muistaisin lyhyttä keskustelua tai mitään muutakaan tuosta unimaailmasta enkä tosiaankaan ajattelisi samoin enää silloin, koska tiesin totuuden. Meidän ei kuulunut olla ystäviä missään elämäntilanteessa. Minun kuului olla yksin.