Luku 12 ◅▻ Veckerlendien talo

Nojasin päätäni hevosvaunujen ikkunaan ja katselin kaupungin katuja. Katseeni tarkkaili jokaista ihmistä tarkoin yrittäessäni löytää tuttuja kasvoja. Pidin jalkaani vastapäisellä penkillä hyvilläni siitä, että Ivera oli päättänyt kokonaan jättää raudat pois. Ainakin voisin juosta, jos törmäisin ongelmiin.

En tiedä, oliko Ivera vain kokematon vai oikeasti huono kuski, sillä hevosvaunukyyti ei ollut mitenkään elämäni parhaimpia. Vaunut heiluivat ja poukkoilivat tiellä ja toisinaan kuulin Iveran kiroavan ja hevosen hirnuvan. Pari keskisormeakin näkyi. 

Viimein vaunut pysähtyivät ja Ivera avasi oven. 

“Saavuimme päämäärään, ulos sieltä”, hän puhui asiallisella äänellä, kasvoillaan ylimielinen ilme. Kampesin itseni pystyyn ja hoipertelin vaunujen ovelle joutuen tukeutumaan seinään. En ollut huomaavinani Iveran ojennettua kättä kompuroidessani alas kyydistä. 

Ivera oli mennyt vaunujen kanssa omakotitalon takana olevaan talliin. Nojauduin tallin seinään odotellessani, että Ivera laittoi valkean hevosen pilttuuseen. Talo oli hieno, mutta ei vetänyt vertoja monille sellaisille taloille, joita olin ryöstänyt tai joiden asukkaan olin poistanut. Punainen puutalo seisoi komeana jossakin kaupungin länsipuolen laitamilla koristellisine ikkunanreunuksineen ja portinpielessä seisovine lohikäärmepatsaineen. Lyhyt kivetty pihatie vei tallin ovelle. Talli jos joku oli ainakin hieno, ja isolle nurmipihalle oli aidattu alue hevoselle. En ollut ajatellut asiaa suuresti, mutta nähtävästi Iveran perhe oli melko rikas. Loogistahan se tosin oli. Kaartia palkattiin hyvin. 

“Tule, Keltasaapas, vien sut kellarin oven kautta”, Ivera sanoi ja tarttui käteeni. 

“Ai, saanko mä taas asua varastossa?” sanoin kuivasti. Ivera vilkaisi minua virnistäen. 

“Haluatko sä?” 

“Tietysti, annapa vielä haavankin tulehtua ja jätä mut nälissäni lukittuun tilaan”, puhuin kuivasti. Ivera pyöräytti silmiään ja raahasi minut ohuen lumikerroksen peittämän pihanurmen poikki, ohi ikivihreiden pensaiden muodostamasta seinästä punaisen talon tummalle ovelle ja siitä ylös harmaita puuportaita. Maalaamattomilla seinillä oli joitakin taideteoksia, jotka näyttivät itsetehdyiltä. Ylhäällä Ivera avasi oven, joka johti yläkerran käytävään. Kehtasin ihmetellä puoliääneen, miksei kellarin portaista päässyt alakertaan. Selitystä en tietenkään saanut. 

Ivera vei minut huoneeseensa miltei kannettuaan minut portaita ylös ja tönäisi kevyesti kauemmas itsestään vilauttaen virneen, kun kaaduin sängylle. Se oli puinen pylvässänky, jossa oli aivan ihanan pehmeä patja. Siitä tuntui olevan ikuisuus, kun olin ollut siinä ensi kertaa. Minun teki mieli jäädä sängylle aikojen loppuun. Talon tuoksut leijailivat ilmassa kumman tutun oloisina. Iveran keväinen tuoksu kietoutui ympärilleni ja tajusin pohtia, että aistini olivat kumman terävät pitkästä aikaa. Milloinkohan se oli taas alkanut? 

Vilkaisin haltijanaistista Iveraa miettien pienen hetken, pitäisikö minun kertoa hänelle, etten minä ollut inehma. Ei se tosin ollut tärkeää juuri nyt.

Haavaa vyötärölläni jomotti, mutten jaksanut piitata siitä. Suljin vain silmäni ja vedin syvään henkeä työntäen kaiken pahan mielestäni. Tähänhän voisi jopa tottua. 

“Sä voit nukkua siinä jos huvittaa. Olen tottunut nukkumaan patjalla, kun Liam on täällä yötä”, Ivera kuului sanovan. “Se kuulemma vilustuu helposti, niin ettei voi nukkua lattialla.” Hän oli mahdollisesti siirtynyt istumaan työpöytänsä ääreen. Nopealla vilkaisulla totesin hänen istuvan sen päällä. Siis pöydän. 

“Tiedätkö, sä olet aika mielenkiintoinen murhaaja”, hän sanoi yhtäkkiä, tunsin lihasteni jännittyvän. “Sä et ole vieläkään yrittänyt surmata mua. Miksi?” 

Olin pitkään hiljaa haluamatta keksiä mitään vastausta. Tiesin kuitenkin Iveran alkavan jankkaamaan, mikäli en antaisi vastausta. 

“Mä… En tiedä. Sitä paitsi mä olen surmannut vain ihmisiä, jotka mun on käsketty surmata.”

“Eikö sun tavallaan pitänyt tappaa mut?”

Joku valitsi pelastaa minut selitykseltä kolkuttamalla ulko-oveen. Ivera ei edes tiennyt minun kuulevan sitä, mutta käski vain odottaa ja lähti huoneesta. Kohteliasta…

Ulko-ovi avautui ja Ivera tervehti jotakuta iloisesti. 

“Moi. Sua ei ole juuri näkynyt sitten sen… Kaappauksen, joten ajateltiin tulla katsomaan.” Se ääni oli tuttu, mutta koska kuulin sen niin hiljaa, en saanut kiinni puhujasta. 

“Kiva nähdä- ja hei, Robin! Suahan ei olekaan näkynyt!” Ivera hihkaisi. “Ollut vähän kiirettä. Olisin mielelläni tullut kertomaan olevani yhä hengissä, mutta en ole oikein päässyt. Ja tiedoksi vain, mulla on eräs tuolla yläkerrassa”, hän kuului sanovan. 

“Öö… Kuka? Joku yhden illan juttu vai?” uusi ääni naureskeli. Pyöräytin itsekseni silmiäni. 

“Ei ihan. Mulla oli muuta tekemistä illalla”, Ivera vastasi. Niinkin hiljaisena pystyin kuulemaan hänen äänestään leikkisän pilkkeen. 

“Selvä”, tuttu ääni sanoi venyttäen. 

Kohta askeleet kiipesivät ylös portaita. Ovi avautui ja samassa kuului huudahdus: “Mitä helvettiä?” Nyt tunnistin sen äänen sen tutusta korostuksesta. Liam. 

“Häh? Kuka tuo on?” tuntematon ääni kysyi. Hän oli poika ja päättelin hänen olevan myös suunnilleen minun, Liamin ja Iveran ikäinen. 

“Salamurhaaja”, Ivera vastasi yksitoikkoisesti. 

Kuului hermostunutta naurua. “Ei, kun oikeasti.” 

“Voidaan kokeilla, olenko mä salamurhaaja vai en”, sanoin, avasin silmäni ja vääntäydyin varovasti pystympään. Ovella seisoivat Ivera ja Liam sekä lyhyt kalpea poika, jolla oli tummanpunaiset, pörröiset hiukset ja vihreät silmät. Hän oli jopa Liamia tavallisemman näköinen.

“Kuka tuo sitten on?” tuhahdin katsoen punapäätä. 

Ivera viittasi päätään tätä kohti. “Robin, Liamin poikaystävä.” Hän tanssahteli sänkynsä luo ja istui tahallaan todella lähelle minua. 

"Ja tämä tässä on Nelia, entinen salamurhaaja, joka on ollut mun vankini ja nyt mä olen hänen suojelijansa”, hän kertoi iloisesti kiiltävin silmin. Irvistin ja vetäydyin hieman kauemmas, Ivera virnisti minulle omahyväisesti. 

“Hän pelasti mut kerran ja mä pelastin hänet yöllä.”

“Ja mä kun luulin että Benit pelasti mut”, mutisin. Liam räpäytti silmiään yllättyneesti.

“Wylan puhui jotain tunkeilijoista, jotka kävivät vangin kimppuun”, hän muisteli ja loi Iveraan merkitsevän katseen. “Mutta kysekö oli tuosta?” Ivera kohautti olkiaan viattomasti.

“Kiva, että tekin olette täällä. Schanilla ei nimittäin voi mennä kauaa keksiä, missä mä piileskelen”, hymyilin ikävästi. Pojat vaihtoivat katseita pikaisesti. Liam käänsi katseensa Iveraan.

“Mitä hän tarkoittaa?” hän kuulosti säikähtäneeltä.  

Ivera kohautti olkiaan välinpitämättömänä. “Hänen entinen väkensä, salamurhaajien joukko, jahtaa häntä ja haluaa hengiltä, ei mitään ihmeellistä.”

“Ei ihmeellistä? Sä piilottelet talossasi tyttöä jota yritetään murhata!” Robin huudahti. 

Ivera kohautti jälleen olkiaan. “Niin? Tuo tuossa on murhaaja.”

Annoin keskustelun lipua toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ja kaaduin selälleni patjalle. Tajusin nyt, että pylvässängyn pylväiden varassa oleva kankainen katsos esitti tähtikarttaa. Huomasin hymyileväni sille. Oman tähtikarttani olin jättänyt piilopaikkaan. 

“Ei se sittenkään vaikuta kovin vaaralliselta”, Robin kuiskasi. 

“Ei niin”, Liam vahvisti. Ivera kuului naurahtavan pehmeästi. En jaksanut huomioida heitä, vaan annoin itseni vaipua jonkinlaiseen unenomaiseen tilaan. 

Tämä ei ollutkaan läpeensä kamalaa. Iveran kotona oli... Tavallaan rauhallista. Kukaan ei ollut lyömässä, roikottamassa kattoon tai antamassa loputtomasti käskyjä – tai Iverasta en ollut ihan varma, mutta hän tiesi ihan hyvin, että jos hän kohtelisi minua huonosti, lähtisin heti kun pystyisin siihen.

Jossain vaiheessa aloin nähdä unta. 

Kävelin pitkin pimeää katua. Ei vain pimeää; taivas oli pikimusta. 

Hätkähdin, kun takaani kuului askeleita. Lähdin juoksemaan. Askeleet kuuluivat yhtä nopeina, mutta ne pysyivät silti perässäni. Tunsin kauhua, jollaista en ollut ennen tuntenut. Kiihdytin vauhtia, kunnes tuli vastaan tien reunus, jota en huomannut. Kaaduin kasvot edellä kiroten. En kuitenkaan tuntenut lainkaan kipua.

Yhtäkkiä vahva käsi tarttui niskaani ja nosti ilmaan kuin pahaisen kissanpennun. Tunsin, kuinka veitsi laskeutui kaulalleni. 

“Sie olit vain lisäajalla kaiken aikaa”, kuulin Schanin äänen ennen kuin hän viilsi kurkkuni auki.