LUKU 42 ⤠⤟ En aio jäädä yksin

“Hemmetti… Hän kuolee, jos ei saada tikattua tuota haavaa!” Aran kirosi kannatellessaan Gilin yläruumista. 

Kiepsahdin katsomaan häntä ja kompuroin vaarallisesti. Gil parahti. Ainakin hän reagoi yhä. Halusin oksentaa tietoisena siitä, että vaatteillani oli sekä Gilin että tapettujen verisusien verta niin paljon, että raudan haju oli ainoa, mitä haistoin. 

“Tikattua? Eikö teillä ole dicharea?” ääneni värähti. Olin koko tämän matkan olettanut, että leirissä olisi dichare hoitamaan haavan.  

“Rafgra, daenqe, nashe ja dashe, mutta ei yhtäkään dicharea!” 

“Tajuatko, Aran, että Gil voi kuolla?”

“Gil on vahvempi kuin näyttää”, Bakha murahti edeltämme ryöstösaaliit olallaan. 

“Hänellä on kylki auki, henkien tähden!” Yritin keskittyä askeltamaan vakaasti vaikeassa maastossa.  

“Lähin tuntemani parantaja asuu Notjassa, joten neulaa ja lankaa parempaa vaihtoehtoa ei ole”, Aran oli kalpeampi kuin kuvittelin mahdolliseksi. 

Notjassa? Sydämeni hypähti. “Razhna!” henkäisin ääneen ja käännähdin Bakhan puoleen. “Ota sä Gil.”

Tämä katsahti minuun niin tympeästi, että halusin lyödä häntä. “Mitä? Mulla on kannettavaa, enkä voi kantaa kumpaakin.”

“Älä ruikuta, vaan ota Gil, koska mun on löydettävä jotain, josta on apua.”

Aran kohensi otettaan. “An, olemme ihan kohta leirissä, ja Rune meni jo edeltä. Tärkeintä olisi saada Gil sinne.”

“Ei, kun nyt sanot tuolle, että ottaa Gilin, koska mulla on Razhnalta saatu lumouskoru leirissä!” tiuskahdin, eikä enempää neuvotteluja vaadittu. 

Heti, kun Bakha nappasi kiinni Gilistä, minä juoksin. Minä vain juoksin piittaamatta yhtikäs mistään muusta kuin Gilistä. Vasta kun liu’uin hiekkaisen rinteen alas ja pingoin poikki tiheän varvikon, aloin miettimään metsän ansoja. En minä edes ollut varma, missä päin olin, mutta tiesin suunnilleen leirin sijainnin. Osuisin joka tapauksessa tarpeeksi lähelle. 

Kolautin olkani puuhun, käännyin kallion vierestä ja kaaduin. Kehoni oli muutenkin jo ruhjeilla taistelun jäljiltä. Kirosin pelosta vihaisena ja kiskoin jalkani irti kivenkolosta, joka yritti syödä sen. Kompuroin jaloilleni ja viistin kättäni kalliota pitkin. Sormeni kosketti merkiksi kaiverrettua koukeroa, ja ryntäsin taas liikkeelle. Olin ihan lähellä. 

Kompuroin pusikon lävitse, ohitin karhunraudat vaarallisen läheltä ja loikkasin puunrungon ylitse. Seisahduin vain silmänräpäykseksi, kun astuin leirin rinteelle. Alhaalla oli kaaosta Runen päästyä perille. Mara huomasi minut ensimmäisenä, kun puoliksi liu’uin ja puoliksi juoksin alas rinnettä. Kirosin kovaäänisesti, kun astuin katoksen päälle ja kaaduin sen pettäessä altani. Tömähdin alamäkeen naamalleni ja kompuroin jälleen jaloilleni. 

“An, missä toiset ovat?” Mara kysyi juostessaan minua vastaan. 

“Tulossa”, sain sanotuksi juostessani hänen ohitseen. Heittäydyin kyljelleni Aranin suojakatoksen äärelle ja kiskoin reppuni syliini. Kaivelin jokaisen taskun, heitin tavarat sammalpeitteelle. Käteni tärisivät. Tietysti tärisivät. 

Koru ei ollut repussani. 

Oliko se Gilin repussa? Vai Melin?

Hengitykseni tuntui salpautuvan. 

“Olisi pitänyt pitää kaikki tallessa…” ääneni värisi. Pohdin pääni puhki, mutten millään muistanut. Eihän se voinut olla hävinnyt… Pelko kaihersi sisuksiani. Jos se oli tippunut jokeen silloin puoli kuukautta sitten, Gil olisi mennyttä.

Sihahdin kirouksen ja kompuroin jaloilleni. “Mel! Mel, tule äkkiä!” huutoni raikasi leirin halki. Siskoni tuli luolan suunnalta minua vastaan, kun juoksin aukiolle. 

“Partion täytyy lähteä vartioon sen varalle, että heitä on seurattu!” Rokuksi ilmennyt vaaleahiuksinen mies kajautti. “Kaikki, joilla ei ole muuta tekemistä, lähtevät!”

Kaaos leirissä vaikeutti todella kulkemista. Väkeä ryntäili suuntaan ja toiseen, enkä uskonut kaikkien edes tietävän, mitä he olivat tekemässä. 

“Mitä tapahtuu? Puhuttiin, että joku on loukkaantunut”, Mel vilkuili ympärilleen. 

“Gil on, vakavasti”, tartuin siskoni olkapäihin. “Nyt, missä on se koru, jonka saimme Razhnalta?”

Mel avasi suunsa, mutta jäi epäröimään. Sitten hänen katseensa jäätyi jonnekin taakseni. Aran ja Bakha raahasivat juuri Gilin leiriin. Henkien tähden, hänhän ei liikkunut lainkaan! 

Ravistelin päätäni ja käännähdin taas Melin puoleen. “Se ei ole mun repussani, ja me tarvitaan parannustaikaa, joten missä se on?”

Hän näytti havahtuvan ja sulki hetkeksi silmänsä kuin se olisi oikeasti auttanut häntä muistamaan. “Gilin repussa, luolassa. Pakko olla.” En jäänyt katsomaan, lähtikö hän perääni, vaan säntäsin suoraa päätä luolaan. Näytin varmasti aivan yhtä päättömältä kuin ne kaikki muut ryövärit, jotka vain ryntäilivät ympäriinsä. Paitsi että minun oli pakko löytää se koru, tai Gil kuolisi. En voisi menettää häntä. En vain voisi. Olimme kasvaneet yhdessä, olimme kärsineet yhdessä nämä viikot ja hän oli yhä kanssamme kaiken jälkeen. Ja nyt hän oli saanut veitsen rintaansa, koska oli pelastanut minut. 

Pääni kopsahti matalalla olevaan ulkonemaan luolassa niin, että tähdet välkähtivät näkökentässäni. Hieraisin otsaani ja romahdin Gilin vuoteelle. Kiskoin hänen reppunsa syliini ja kaivelin läpi jokaisen taskun. Kun käteni kosketti uurteista pientä esinettä, josta uhkui magiaa, helpotuksen aalto pyyhkäisi lävitseni. Nostin kasvoni kohti kattoa ja lausuin kiitoksen hengille. 

Nappasin lumouskorun ja kompuroin taas liikkeelle, kun Aran ja toinen ryöväri, joka oli vaihtanut paikkaa Bakhan kanssa, pääsivät luolaan ja asettivat tajuttoman Gilin ensimmäiselle vastaantulevalle vuoteelle. 

Hoipertelin lähemmäs ja kohotin käteni, josta koru riippui hennossa otteessani. “Löysin sen”, sain vain sanotuksi. Aran katsoi minua ilmeellä, jonka perusteella luulin hetken hänen ihailevan jumalaa. 

Luolaan juoksi hoikka ruskeahiuksinen haltija laukku olallaan. Hän oli järjettömän nuoren näköinen parantajaksi, mutta sentään hän oli aikuinen. Hänen kirkkaansininen katseensa kiinnittyi koruun kädessäni, ja jonkinlainen välittömästä hädästä kertova pilke tämän silmistä hävisi. 

“Täytyy saada ensin selvää haavasta”, hän totesi lopulta ja käännähti Gilin puoleen. Luolassa pyörteili nyt muutakin väkeä, muun muassa Rimu ja daenqe-megha Mirrah. 

Aran puristi Gilin kättä, tämä puristi erittäin hennosti takaisin, muttei avannut silmiään. Aran hengitti syvään sulkien silmänsä niin, että kulmien väliin painui ryppy. Sitten hän nousi, hoippui luokseni ja horjahti minua vasten johonkin, jonka ehkä oli tarkoitus olla halaus. 

Kosketin otsallani hänen otsaansa ja järsin huuleni verille, kun katsoin Gilin kalpeita kasvoja. Hässäkkä ympärillä muuttui huminaksi. Minun oli käveltävä pieni ympyrä yrittääkseni edes rauhoittua – se ei onnistunut. Aran nojasi seinään ja seuraili katseellaan toimintaani. 

“An, mennään me ulkopuolelle odottamaan. Gil selviää. Lupaan, että selviää, sillä Cam ei epäonnistuisi, ja meillä on nyt parannustaikaakin käytettävissä”, epävarmuus kuulsi läpi hänen äänestään. 

En saanut katsettani irti Gilistä. Hän oli niin kalpea. Hänen kasvonsa vääntyilivät kivusta, mutta hän hiipui hitaasti. 

“An”, Aranin ääni pääsi mieleeni, ja pakotin itseni katsomaan häntä. Hän pakotti synkän katseensa niin lujaksi, että uskoin häntä, kun hän käski minun lähteä ulos luolasta. “Liityn mahdollisimman pian seuraasi.”

Romahdin luolan ulkopuolelle seinää vasten. Mel hiipi vierelleni ja nojasi olkaani. 

“Ei hän kuole”, hän sanoi hiljaa, mutta seuraava lause sai hänen äänensä särähtämään: “En aio olla yksin tämän kanssa.”

Katsahdin häneen yllättyneenä ja pienen hetken sallin itseni huomioida sen mahdollisuuden, ettei Gil selviäisi. “Ethän sä olisi yksin, Mel. Mähän olisin silti yhä täällä.” 

Siskoni nosti katseensa silmiini sydäntäsärkevän uupuneen näköisenä. “Ehkä me ollaankin molemmat yksin tehtävinemme.” Hänen hailakan vihreissä silmissään ei tuntunut olevan mitään. 

“Mitä oikein tarkoitat?”

“Ei siitä vain puhuta. Ei etenkään niin kauan kuin me ollaan täällä”, Mel painoi taas päänsä olkaani. “Mutta ei Gil kuole.”

⇝⥈⇜

“Hän selviää”, Aran kertoi hiljaa ja istui vierelleni. Mel oli lähtenyt heti huomattuaan ryövärin lähestyvän. 

“Hyvä”, kuiskasin huojentuneena ja nojasin vasten Aranin olkaa. 

“Pelastit hänet”, hän kuiskasi. 

“M’hmm…” Hengitin syvään, täytin keuhkoni Aranin tuoksulla ja suljin silmäni. Olin turvassa. “Me jäämme tänne vielä joksikin aikaa.” Niin me olimme Melin kanssa sopineet. Ei tässä voitu muuta. 

“No, se on hyvä”, hänen äänensä oli mukavan pehmeä. Hän vei kätensä poskelleni ja kohotti leukaani, kunnes katseemme kohtasivat. Hänen kultaisissa silmissään oli niin syvä katse, että tunsin hukkuvani niihin. “Toivottavasti jäätte vielä pitkäksi aikaa.” Hänen katseensa harhaili silmistäni huulilleni. 

“Toivon mukaan”, hymähdin. “Olisi ikävää sanoa hyvästit näin pian.” Hetkeksi hilpeys hohteli katseissamme, kunnes muistimme kumpikin, miksi emme lähtisi vielä. Katselin luolan seinälle piirtyviä varjoja ja huokaisin. 

“En tiedä, mitä olisin tehnyt, jos Gil olisi kuollut.”