LUKU 41 ⤠⤟ Tappajat

“No niin, Rune, An, menkää te alakautta, mä ja Bakha mennään ylhäältä”, Aran puhui hiljaa. Punatukkainen Rune vilkaisi minua kylmän ilmeettömänä. Emme olleet aivan vielä päässeet ylitse edellisen aamun selkkauksesta, mutta näemmä Aran ajatteli kokeilla, kuka palaisi täältä ruumissäkissä. 

“Entä mä sitten?” Gil sihahti. Aran vilkaisi häntä kylmästi. Poikienkin välit olivat taas murtuneet. 

Hillitsin tuskastuneen huokaisun. Millaisen partion Aran oli oikein ajatellut keräävänsä? Minä tuskin edes kestin katsoa Giliä sen kaiken jälkeen. En voinut luottaa häneen sitten lainkaan. Aamuinen partiokierros oli ollut kiusallinen jokaiselle, koska Mel ei ollut yrittänytkään selittää heidän keskusteluaan ja minä, Gil ja Aran muutenkaan emme olleet jaksaneet jatkaa kinaa siitä, mitä luottamus merkitsee. Oli hämmentävää, että Aran oli päättänyt ottaa minut ja Gilin mukaansa nyt. 

“Ajattelin, ettet kuitenkaan osaa noudattaa käskyjä, joten et myöskään tarvitse sellaisia”, hän tuhahti itsestäänselvästi. 

“Kiitos, teen kai sitten mitä haluan”, Gil vastasi happamasti. 

“Etkä tee, kun menet edeltä tarkistamaan tilanteen”, Aranin häntä heilahti kärttyisesti. Kaksi korua kilahti kivetystä vasten. 

“Lakatkaa käyttäytymästä kuin kakarat!” sihahdin. “En lähtenyt tänne tällaista kinastelua varten!”

“Niin, haluat vain vaikuttaa sankarilta”, Rune mutisi ja pyyhkäisi lyhyitä hiuksiaan. 

Vilkaisin häntä tympeästi. “Erehdyin aiemmin luulemaan, että olisit puolellani.”

“Yritit kuristaa tyttökaverini ja sitten vielä uhkasit mua aseella, prinsessa-”

“Kuningatar.”

“Oli mikä oli. Emme ole sujut.”

“Olen oikeastaan samaa mieltä. Emme olekaan sen koko illan jälkeen”, mutisin. 

Rune vilkaisi Arania heilauttaen kättään. “Ja mikähän saa sut laittamaan meidät samaan porukkaan?” Kohotin tälle kulmiani paljonpuhuvasti. 

“Uskokaa tai älkää, teistä saisi hyvän tiimin”, Aran huokaisi kovin väsyneen näköisenä. 

“Missä mielesi oikussa?” tuhahdin. 

“Runen nopeus ja vahvuus sekä sun tietosi ja miekkailutaitosi”, Aran heilautti häntäänsä kärttyisästi. “Ihan sama. Yrittäkää vain palata hengissä. En aio menettää ketään tänään – etenkään, kun otin sut mukaan, An. No niin, liikkeelle, nyt.”

Minä ja Rune soimme hänelle mulkaisun, Gil oli mulkoillut häntä jo hetkisen ja Bakha näytti vain turhautuneelta, kun lähdimme kukin suuntaamme. 

Seurasin Runea kujalle, jolla tämä polvistui kellarin ikkunalle veitsen kanssa. Punaisenkirjavan sumean lasin lävitse oli mahdotonta nähdä. Alhaallahan saattoi hyvinkin olla joku. 

“Jos joku tulee, saat luvan juosta niin lujaa kuin pystyt tuohon suuntaan”, hän ohjeisti osoittaen. 

“Siellä on umpikuja.”

“Niin. Hyppäät muurin yli”, Rune tuskin vilkaisikaan minua. Hän sai kellarin ikkunan salvan auki ja työnsi ikkunan sen verran raolleen, että siitä mahtui sisään. Hänen keltaoranssi katseensa kohtasi omani. “Odota, kunnes kutsun sut mukaan. Tarkistan tilanteen.”

Hukkaveri katosi kellariin, ja minä jäin norkoilemaan kujalle. Vilkaisin ylös mietteissäni. Aran ja Bakha menivät jossain siellä. Gil oli… Jossain? Kunhan vain Aran toisi hänet takaisin hengissä, hyväksyisin kaiken. 

“Hei, hienohelma!” Rune sihahti alhaalta. “Tule jo!”

Tarkistin, ettei kukaan ollut näkemässä ja kumarruin ikkunalle. Se oli matala ja muutenkin melko pieni ja lattia oli aika alhaalla. Murahdin inhosta ja sujautin jalkani ikkunasta. 

“Et voi olla tosissasi…” Rune kuului mutisevan. “Vauhtia jo!”

“Anteeksi vain, mutten ole tottunut tällaiseen!” tiuskahdin riippuessani ikkunasta kyynärpäät kadulla potkien jaloillani tukea. “Autatko vähäsen?” Kuulin Runen mutisevan muutaman solvauksen ennen kuin tarttui jalkoihini tukeakseen minua. Puskin itseni varoen ikkunan lävitse, jolloin Rune menetti tasapainonsa. Ensin kallistuimme taaksepäin hakien tasapainoa, ja sitten jo laatikko allamme keikahti. Kaaduin puoliksi Runen päälle, ja tämä päätti lyödä minua kyynärpäällään noustessaan istumaan. Kohotettu käsi kertoi, että nyt oltaisiin hiljaa. 

Tuskin hengitinkään odottaessani, pelmahtaisiko joku paikalle. Rune kallisti päätään hitaasti ja huokaisi sitten. 

“Ei ketään.” Hän mulkaisi minua nopeasti: “Saat luvan opetella kiipeilemään ennen kuin tulet taas mukaan.” Ainakaan hän ei sano suoraan, ettei enää halua minua mukaan…

“Osaan kiipeillä, mutta vain puissa ja kunnollisissa kiviseinissä – tuo on betonia”, osoitin männynoranssiksi maalattua seinää. Rune tuskin kuuntelikaan siirtyessään sulkemaan ikkunan. Lukkoon hän ei sitä laittanut. 

Kellarihuoneen kirjavista ikkunoista siivilöityi lämpimän väristä valoa huoneeseen. Se muistutti vähän kotia. Se oli kuin Nebuilin keskustan puoti, jossa myytiin ehkä parhaita leivonnaisia, mitä olin ikänäni syönyt. Minä ja Theo olimme tuon tuosta käyneet siellä kesäisin vielä ennen hänen katoamistaan. Puoti oli ollut kauniin oranssi ulkoa ja ikkunalaudalle oli asetettu sangollinen erilaisia värikkäitä kukkia, joiden huumaava tuoksu oli tervehtinyt tulijoita kesällä. 

“Älä jää tuijottamaan. Ei täällä ole mitään, mitä me kaivattaisiin”, Rune sihahti. Heilautin kättäni lasivitriiniin suuntaan. Siellä oli kirjaimellisesti kultaa. Rune tuskin vilkaisikaan vitriiniä.

“Aran sanoi, että haemme ruokaa ja kissan.”

“Kissan?”

“Kissan.”

“Okei…?” 

Livahdimme käytävään, joka kääntyi kulman taakse vain pienen matkan päästä. 

“Millaista kissaa me etsimme?”

“Harmaata kuulemma. Sillä on korvassa kultainen koru.”

En viitsinyt enää kysyä. Pyyntö itsessään oli outo. 

Astuimme suureen tilaan, jonka toisella puolella portaat kohosivat puiselle vähän oudon siistille ovelle. Tarkistin tien, mutten viitsinyt edes kertoa Runelle, joka tiesi sen jo. Hän varmasti haistoi ja kuuli koko talon menon. 

Portaat eivät narisseet, koska talo oli niin hieno. Olin elänyt ikäni rakennuksessa, jossa portaat eivät päästäneet ääntäkään, mutta jotenkin olisin kuvitellut niin käyvän nyt. Askeleemme tosin kaikuivat huoneessa. Jotenkin se tuntui levolliselta. Ehkä en pelännyt kiinnijäämistä, koska Rune oli niin tyyni. Vilkaisin hukkaverta, joka tarkasteli ympäristöä valppaasti, silmät aavistuksen sirrillä. Ehkä minä olinkin vain tottunut tähän. 

“Mihin jatkamme tästä?” kysyin hiljaa nojautuen seinään oven vierelle. Rune painoi korvansa ovea vasten. 

“Tapaamme muut ylhäällä. Lähdemme aina yläkautta. Luulen, että haistan kissan, joten käydään katsomassa sen tilanne ensin”, hän puhui vakaalla äänellä. 

“Pahuksen kissa…” mutisin. 

“Aran kai tietää jotain mitä me emme. Hänellä on meneillään joku salainen projekti.”

Tunsin pistoksen petosta. “Miksei Aran ole kertonut mulle?”

Rune raotti ovea ja kurkkasi käytävään, vilkaisi puoleeni. “En tiedä. Ei hän meille muillekaan kerro, jos sitä mietit. Nyt mennään, oikealle. Luulisin, että jossain vasemmalla on joku, joten ollaan hiljaa.” Kohotin kulmiani ihmeissäni. Nytkö hän oli mukava? Rune vilkaisi minua pilke silmissään. “Mitä? Kuvittelitko, että antaisin koko keikan mennä pieleen, koska tappelit Fianen kanssa?”

“No… En yllättyisi.”

“Usko pois, arvostan henkeäni enemmän kuin keskeneräistä kiistaa.”

Tarkistin katseellani käytävän, jonka korkeat ikkunat valaisivat tietämme. Pimeys olisi ollut lohduttavampaa. 

Samettiset verhot lainehtivat raotetun ikkunan päästämässä tuulenvireessä. Vaalea laventelinsininen oli melko epämiellyttävä väri vasten kellarin tapaan oranssihtavia seiniä. 

“Lakkaa jo ihailemasta!” Rune sihahti töytäisten minua. Mulkaisin häntä ymmärtämättä, kuinka hän saattoi olla niin ikävä ja mukava samaan aikaan. 

Hukkaveri siirtyi seinänviertä käytävän kulmalle ja viittasi kädellään merkin tulla lähemmäs. 

“Mennään ylös. Sitten sä menet vasemmalle ja mä oikealle.”

Erkanin Runesta vasemmalle portaista ja jatkoin pitkin käytävää, jonka matto vaimensi askeleeni. Vilkaisin olkani yli Runea, joka livahti juuri yhteen huoneeseen. En ollut varma, mitä olin tekemässä, mutta heti kun huomasin raollaan olevat kaksoisovet, livahdin niiden luokse. Painoin selkäni oveen ja kurkistin saliin. Yllätyin siitä, ettei sali ollutkaan mikään tyhjä juhlasali, vaan itse asiassa seinälle oli ripustettu valtava kangas, jonka edessä seisoivat tikkaat ja maalisia papereita sekä maalitölkkejä oli lattialla siellä täällä. Kankaalle oli räiskitty maalia epämääräisiin kuvioihin, joita en aivan hahmottanut vielä. 

Katseeni kiinnittyi harmaaseen liikkeeseen jossain maalauksen juuressa. 

Harmaa pieni kissa tassutteli maalauksen takaa kiehnäten kylkeään vasten maalitölkin laitaa. Rypistin kulmiani enemmän kuin hämmentyneenä. Kissalla ei pelkästään riippunut kahta korvarengasta oikeasta korvastaan, vaan sillä oli lasit kuonollaan sekä kauluspaita ja siistit housut. Ja tuonko Aran halusi meidän etsivän? Puetun kissan?

Syteen tai saveen, totesin livahtaessani huoneeseen, kun olin varma, että kissan lisäksi siellä ei ollut muita. 

Kissa hypähti nähdessään minut ja perääntyi selkä köyryssä. 

“Hei, pikkuinen, tulehan nyt”, kutsuin pehmoisella äänellä ja naksuttelin sormiani. “Lähdetään vain pikku matkalle.” Kissa katsahti silmiini lasiensa läpi ja sinkosi sitten pakoon. “Pahuksen katti…”

Syöksyin sen perään kompuroiden maalauskankaan alitse ja huoneen kulmaan sekavaksi rykelmäksi työnnettyjen puupöytien sekaan. Olin niin lähellä napata kissan, että sormeni jopa koskettivat sen turkkia. 

Nappasin kiinni kissan paidan selkämyksestä ja kuvittelin asian olevan sillä hoidettu, kun tajusinkin jalkani lipsahtavan sileällä marmorilattialla. Kissa loikkasi otteestani ja syöksyi ovea kohti. Juuri kun se oli pääsemässä käytävään, ovi kiskaistiin kiinni sen nenän edestä ja Rune koppasi kissan säkkiin. 

“Puettu kissa?” hän tuhahti riiputtaen murisevaa ja kynsivää säkkiä kaukana itsestään. “Kaikkea sitä Aran keksiikin…”

Kömmin jaloilleni pyyhkien tomua vaatteiltani. “Tuon on paras olla jotakin tärkeää”, puuskutin. 

“Jep”, Rune mutisi ja tönäisi sitten oven taas auki. “Meidän on nyt aika siirtyä ylös. Meillä on kissa ja ruokaa ja Aran ja Bakha osuvat kohta samaan kerrokseen.”

“Mitä jos menemme ristiin?”

“He osaavat tulla takaisin ylös. Aran haistaa meidät kuitenkin.”

Osoittautui erittäin haastavaksi sinnitellä Runen perässä, kun tämä liikkui sulavan vaivattomasti ylös portaita pitäen ympäristöstä huolta vain aisteilla, joita minä en voinut käyttää. Liukastuin kahdesti niin, että sain osakseni tympeän mulkaisun. 

Olin hypätä nahoistani, kun kulmasta kääntyessämme vastassa oli kaksi hahmoa nojaamassa seinään. 

“Nyt lähdetään. Gil ilmoitti pienestä ongelmasta”, Aran ilmoitti ja vilkaisi portaiden ikkunasta. “Verisusia kadulla, ja luulenpa heidän tietävän meistä.”

“Mahtavaa”, Rune mutisi ja mulkaisi minua kuin tilanne olisi ollut minun syytäni. Tai olihan se tavallaan. 

“Missä Gil on?” kysyin äkkiä noustessamme portaita. Bakha kantoi olallaan isoa säkkiä ja Aranilla oli kainalossaan jokin metallikiekon näköinen. 

“Viime näkemällä hän luikki jonnekin tarkkailemaan”, Aran kohautti olkiaan ja katsahti sitten liikkuvaan säkkiin kädessäni. “Ai, te oikeasti löysitte hänet.”

Anteeksi kuinka? Rune pysähtyi kuin seinään ja minäkin hidastin vilkaisten säkkiä. 

“Aran, kenet me oikein kaappasimme?” kysymys tuli hitaasti suustani. 

“Älä huoli, hän on kyllä kiitollinen sitten lopulta.”

“Mistä lähtien olemme kaapanneet väkeä?” Rune sihahti harppoessaan meidät taas kiinni. Vilkaisin häntä aikeissa huomauttaa väijytyksestä, jossa he olivat hyökänneet kimppuumme, mutta valitsin pitää suuni kiinni.

“Ei tämä ole kaappaus, vaan pelastus, joka sattumoisin myös hyödyttää meitä.” Se ei vakuuttanut ketään meistä. 

Juoksimme yläkerran huoneeseen, jonka pienestä ikkunasta Bakha ja Aran olivat ilmeisesti tulleet. 

“Rune, mene edeltä ja ota tavarat vastaan”, Aran komensi tottuneesti. Katsoin jopa kadehtien, kun Rune livahti ikkunasta vaivatta ja kiipesi ilmeisesti ikkunan yläpuoliselle pienelle katokselle. Tavarat saatiin nopeasti siirrettyä ulos ja sitten tuli meidän aikamme poistua. Bakha hävisi katolle suureen kokoonsa ja leveisiin hartioihinsa nähden ärsyttävän ketterästi.

“Tule perässä, niin kiskon sut turvallisesti ylös”, Aran kehotti kiivetessään ikkunalle. 

“Enköhän mä osaa itsekin”, valehtelin, ja hän virnisti tietäen. 

“En anna sun tippua, mutta siitä vain”, hän katosi katolle. Kiipesin varovasti ikkunalle. Kaduin heti vilkaistuani alas, sillä me olimme korkealla, todella korkealla. Katu kulki kaukana alhaalla, ja väki näytti sormenpäideni kokoisilta. 

“Äkkiä nyt. Harvemmin väki katsoo ylös, mutta ei oteta riskejä”, Aran kuului sanovan. Vilkaisin varovasti taakse nähdäkseni Aranin, joka istui ikkunan yläpuolella. Hän kurotti kättään minulle. “Tulehan sieltä. Rune ja Bakha menivät jo”, hän hymyili suorastaan ylpeästi. Käänsin selkäni kuolettavalle pudotukselle ja kurkotin tarttumaan Aranin käteen. Hän piti lujasti kiinni, mutta rento asento katoksella ei vakuuttanut minua siitä, ettemme pääsisi molemmat putoamaan. 

Kiipesin jaloilleni ja astuin varoen sivulle kattoon kiinnitetylle lumikaiteelle. Vilkaisin ylös katolle, joka loiveni ylempänä, kunhan vain ensin pääsisin tästä ylös. 

“Kenkäsi ovat pitävät, älä siitä huoli. Liian isot ne ovat, mutta luota jalkoihisi”, Aran ohjeisti ja tiukensi otettaan kädestäni. Vilkaisin häntä ja hengitys takertui kurkkuuni, kun nojasin edes hieman taakse. Hain otetta jalallani, mutta ei millään tuntunut siltä, että pystyisin ponkaisemaan tästä. Aran vilkaisi jonnekin olkansa yli. “Tulee kiire, An.”

“No, okei!” tiuskahdin ja vain ponkaisin liikkeelle tähdäten ikkunan yläpuoliselle katokselle, joka oli puolisen metriä jalansijaani korkeammalla. Aran kiskaisi minua ja yhtäkkiä tajusinkin istuvani katoksella. 

“Hei, kiirehtikää jo! Verisusia alhaalla!” kuului Bakhan ääni. 

Aran soi minulle hyväntuulisen katseen ja veti minut jaloilleni. “Katsotaan, päästäänkö tappelemaan tänään.”

“Toivottavasti ei. Yritän edes pysyä jaloillani”, mutisin. Tunsin oloni aivan liian huteraksi etenkin siihen nähden, että minun pitäisi siirtyä seuraavallekin katolle. 

“Kyllä se siitä. Mä ja Gil osattiin jo kahdeksanvuotiaina hyvin ja Bakha oppi viikossa kaksitoistavuotiaana. Rune nyt osaa vähän kaikkea”, hän hymyili vinosti. Kiipesimme ylös, Aran piti tiukasti kädestäni. 

“Viimeinkin!” Rune huokaisi riiputtaen kissasäkkiä mahdollisimman kaukana itsestään.

Aran marssi suoraan hänen ohitseen ja huikkasi olkansa yli: “Mennään nyt sitten, kun kerran on kiire.”

Ensimmäinen kattoloikka oli kamala. Vielä pahempaa oli se, miten vaivatta Rune loikkasi jossain alhaalla odottavan kadun yli hieman alempana olevalle seuraavalle katolle. 

“Älä huolehdi putoamisesta, vaan hyppää”, Aran vinkkasi silmäänsä virne suupielessään. “Katuun osuminen sattuu vain hetken.”

“Tuo ei auta!” tiuskahdin perääntyessäni loikkaa varten. Aran heilautti sormiaan hyvästiksi ennen kuin säntäsi juoksuun ja loikkasi välin yli. Kaksi metriä. Vain kaksi metriä. 

Vedin syvään henkeä ja juoksin. Kaikki vaistoni kiljuivat minua pysähtymään katon laidalla, mutta kun reuna tuli, minä loikkasin. Pidin katseeni tiiviisti alemmassa katossa. Minun oli osuttava sille. Aran perääntyi askeleen antaakseen lisää tilaa. Hänen katseensa suorastaan loisti hänen katsoessaan minua. 

Jalkani tömähtivät tiilikatolle ja tajusinkin pudotuksen olevan niin korkea, että jalkani pettivät ja tömähdin polvilleni. Mutta minä olin tässä, toisella puolella. 

“Wou”, henkäisin ja heitin sitten käteni suoriksi. “Mä tein sen!” 

“Niin teit”, Aran hymähti, ojensi kätensä ja kiskoi minut jaloilleni. “Ja nyt meidän todella on mentävä.”

Seurasin ryhmää kömpelösti, kun siirryimme katon tasoilla alemmaksi. Aran heilautti minut yhdeltä reunalta, mutta antoi minun toimia itse. 

“Laskeudutaan katutasoon ja livahdetaan sieltä muurin huolto-oven kautta”, Bakha huikkasi edeltä laitakaupungin katolta.

Aran huikkasi myöntävän vastauksen ja hypähti taas yhden kadun ylitse. Tämä oli niin kapea väli, että loikkasin sen lähes vaivatta. 

“Gil puuttuu yhä”, huomautin hengästyneenä. Olimme liikkuneet jo melko pitkän matkan. 

“Hän löytää kyllä meidät kohta”, Aran vakuutti. 

Katutasoon laskeutuminen tuntui ihanan turvalliselta taas. Samassa hetkessä, kun Rune laskeutui kadulle, hän huudahti säikähtäneenä ja vihaisesti ja säkki lennähti hänen kädestään. Kämmensyrjällä veri kihosi neljästä kapeasta viillosta. Kissa – tai muodonmuuttaja – säkissä rimpuili, kunnes hän singahti kadulle. Aran katsoi tätä tyynesti ja harppasi tämän tielle niin määrätietoisesti, että kissa pysähtyi käpälät liukuen. 

“Olet vapaa nyt”, hän totesi kohdaten kissan suurten sinisten silmien katseen. “Sinut tuntien tiedostat, että olet nyt palveluksen velkaa ja tarvitsen sen palveluksen pikimmiten.”

Kissa istahti alas nuolemaan käpäläänsä tyynesti. Hän vilkaisi Arania syrjäkarein varsin epä-kissamaisesti. Aran pyöräytti silmiään. 

“Älä viitsi, Bijaine, olet kissa jolla on puku, henkien tähden! Tiedän kyllä, kuka olet.” 

Kissa lakkasi nuolemasta tassuaan ja soi ryövärille tympeän katseen. Sitten hän pyöräytti silmiään ja nousi seisomaan muuttaen muotoaan. 

“Voi nyt henkien tähden, poju! Pelastusoperaation voisi tehdä vähäsen vähemmällä kolhimisella! Tuo hukkaveri kolautti minut seinään. Tiedätkö, miten herkkiä kissat ovat? Olisin voinut saada aivotärähdyksen!” lyhyt nainen puhui nopeasti. Hänen hiuksensa olivat harmaanruskeat ja takkuiset, silmänsä kapeat ja siniset kuten kissalla ja harmaa puku tämän päällä oli venynyt ihmisen muotoon hihoihin ja lahkeisiin kirjattujen riimujen avulla. 

“Pahoitteluni hieman rajusta operaatiosta”, Aran hymähti. Bijaine kohotti kulmiaan paljonpuhuvasti. Pukuun sonnustautuneen kissan olin kuvitellut näyttävän paljon edustavammalta ihmisenä. Bijaine muistutti lähinnä koditonta. 

“Mitä palvelusta vaaditkaan?” hän nojasi seinään. Bakha vaihtoi painoa jalalta toiselle vilkuillessaan kadulle. 

“Aran, meillä on yhä hieman kiire. Emmekö voi vain jatkaa hänen kanssaan?” Rune sihahti hänen puolestaan. 

Aran tuskin vilkaisikaan heitä. “En halua viedä Bijainea leiriin.”

Muodonmuuttaja kohotti leukaansa ylpeä hymy kasvoillaan ja risti kätensä rinnalleen. 

“Hyvä valinta. Kiireesti siis.”

En olisi odottanut kuulevani Aranin vaatimusta. 

“Mun on saatava tietää, missä Verisudenpiiri on nyt, mitä ne tietävät ja mitä ne aikovat seuraavaksi.”

Bijaine kohotti kulmiaan. “Tuossa on todella iso pyyntö. Hengenvaarallinen sekä minulle että sinulle.”

“Tiedän sen. Otan sen riskin kyllä ja niin voit sinäkin ottaa, koska me juuri nappasimme sinut ja saimme ulos tuolta ja saat myös halutessasi lähteä kanssamme kaupungista. Olet tarpeeksi velkaa kaiken jälkeen”, Aran puhui rauhassa. 

“Niinhän minä taidan olla”, Bijaine myönsi. Yhtäkkiä Aran suoristautui ja katsahti kadun toiseen päähän, Rune katsahti toiseen suuntaan. 

“Verisusia”, Aran huokaisi. Bijaine otti pari kevyttä askelta taakse. 

“Nähdään viiden päivän kuluttua kolmannen muurin kioskilla niin kerron kaiken tietämäni – ja kiitos Kaartin harhauttamisesta”, hän ei antanut Aranille aikaa myöntyä, kun harmaa kissa jo luikki pois kadulta jättäen meidät keskenämme. 

“Ja nyt me häivytään täältä”, Rune hoputti. Tämän silmät hehkuivat sudensilminä. 

“Tänne päin”, Aran sihahti ja oli aikeissa syöksyä kujan lähempänä olevasta päädystä, kun punamustaviittainen sotilas hyökkäsi kulman takaa heilauttaen miekkaa. Aran pudottautui polvilleen ja kiskaisi lyhyen miekan jostakin asunsa kätköistä. Terä sivalsi sotilaan reiden auki niin, että seinä värjäytyi punaiseksi. 

“Nyt juostaan!” Aran kajautti ja mehän juoksimme. 

En jäänyt vilkaisemaan, kuinka paljon verisusia kannoillamme oikein oli. Rune hoiti sen puolestani ja ilmoitti luvuksi neljätoista – kolmetoista, koska yksi sai veitsen silmiensä väliin. 

Adrenaliini sykki suonissani ja jotenkin minä nautin siitä. Hitto, kysehän saattoi hyvinkin olla elämästä ja kuolemasta nyt!

Painoin hupun tiukemmin päähäni ja vein toisen käteni Sielutikarin kahvalle. Miellyttävä voiman tunne virtasi kehooni. Aran töni tiensä väkijoukon lävitse, minä seurasin perässä, enkä edes pohtinut, missä Bakha ja Rune olivat. 

Juoksimme kapean kujan kautta aivan muurin tuntumaan. Vilkaisin taakseni ja saatoin nähdä verisusia kauempana kadulla. Eivätkö he muka luovuttaneet?

“Tuolla!” Aran henkäisi ja juoksi muurissa seisovalle puuovelle kiskoen samalla jotain paidastaan. Hihnaan kiinnitetty avain. Hän laittoi avaimen lukkoon ja käänsi. Tuskin uskoin silmiäni, kun me todella astuimme muurin sisäiseen käytävään. 

“Onko sulla muurin avain?” sihahdin. Aran tarttui käteeni ohjatakseen minut oikeaa reittiä ja vilautti minulle virneen olkansa ylitse. 

“Jotain sinne päin.”

Väistin äkkiä sivulle, kun muurin portaista pelmahti esiin kaksi armishgua. 

“Hei! Ei täällä saa olla!” toinen huusi. 

“Verisusia! He jahtaavat meitä!” 

“Muurin tuntumassa liikkuu verisusia!” Aran säesti minua, kun me jo menimme. Armishgut jäivät aloilleen varmaan miettimään, ottaako meitä todesta vai ei. 

Kun pujahdimme ulkokaupungin puolelle, kaupungin hälytyssireenit pärähtivät soimaan. 

“Mennäänkö me edeltä metsään ja odotetaan muita siellä, vai?” kysyin hengästyneenä. 

“Se on ehkä järkevintä, kun…” Aranin ääni hiipui, kun tämän katse kiinnittyi jonnekin ulkomuurin kulkuportin suuntaan. Punamustaviittaisia sotilaita. 

Nyt kauhu alkoi hiipiä kehooni. Piiriläiset kulkivat väen joukossa selvästi tarkkaillen isjihorilaisia. Heidät kierrettiin harkitun välimatkan päästä. “Miksi piiri on täällä?” ääneni tuli ulos käheänä. 

“En tiedä”, Aran kuiskasi ja vilkaisi taakse hermostuneen oloisena. “Lähdetään täältä.”

Aiempi vaaran tunne vaihtui pelkoon. Tässä oli jotain outoa.

Ulkokaupungin leveää katua kulkevat hämmästelivät meitä, kun juoksimme väen keskelle ja yritimme kadota joukkoon. Verisudet soljuivat väen seassa, enkä epäillyt hetkeäkään, etteivätkö he olisi tienneet meidän olevan täällä. 

Käännyimme juuri oikealle vievälle leveälle, mutta sopivasti tyhjälle tielle, kun sen toisesta päästä tiemme katkaisi kaksi sotilasta. Aran liukui pysähdyksiin ja katsahti äkkiä toiselle tielle, jolla viisi verisutta töni tietään väen läpi. 

“Otetaan riski. Heitä on vain kaksi.”

“Ja mä en usko vastaavani edes yhtä verisutta!” sihahdin äkkiä. 

“Luotan taitoihisi”, Aran totesi ja patisti minut liikkeelle. Hyvällä tuurilla isompi joukko menisi ohi. Rune ja Bakhakin olivat kadonneet. Ei kai voi kuin toivoa, että tästä selvitään.

“Älä käytä tikariasi”, Aran sanoi minulle olkansa ylitse astellessaan rennoin askelin katua pitkin. Hän ojensi minulle lyhyen miekkansa ja levitti sitten kätensä tyynen näyttävästi. “Päivää, sotilaat”, hänen ääneensä tuli sellainen viekas sävy, joka jotenkin sai hänet vaikuttamaan erittäin vaaralliselta. 

Kaksi verisutta lähestyi meitä kasvot ilmeettöminä kuin sotilailla yleensäkin. He silmäilivät meitä arvioiden, mutta eivät näyttäneet heti päättävän, olimmeko me kohde vai emme. 

“Mukavaa, että Dyreian kaarti on päästänyt teidät riehumaan tänne näin kesällä”, Aran totesi ja vei kätensä lanteilleen, joilla kaksi tikaria odottivat. Jokin hänen koko olemuksessaan oli muuttunut heti, kun hän veti naamion kasvoilleen. Hän oli taistelija nyt. 

“Keitä te olette?” kysyi ihmeissään toinen verisusi, varsin keskinkertaisen näköinen mies, jonka tumma parta oli siistitty yllättävän hyvin. 

Aran heilautti häntäänsä. “Matkalaisia vain. Kerrotteko sen myös sotilaille, jotka lähtivät peräämme juuri?” 

Sotilaat näyttivät lähes koomisen hämmentyneiltä, kun he eivät millään osanneet päättää, miten tulkita tilannetta. 

Töytäisin Arania astellessani hänen olkansa taakse. “Meillä on vähän kiire, muistatko?” sihahdin ja vilkaisin pääkadulle, jolla toiset verisudet tosiaan olivat juosseet ohi. 

Ryöväri kohautti olkiaan ja katsahti taas verisusiin, mutta nyt tyynen rento ilme muuttui kylmään tappavaan tuijotukseen. “Me tästä jatkamme.” Kyllähän hän tiesi, että verisudet hyökkäisivät heti sen kuultuaan. 

Hän hyökkäsi vastaan nopeasti ja määrätietoisesti, eikä vanhemmalla sotilaalla ollut mitään mahdollisuutta, kun tämän kaula oli jo lävistetty. 

“Mitä helvettiä! Kuinka monta ajattelit tappaa tänne?” tiuskaisin katsoessani kuolevaa miestä. Aran vilkaisi minua nopeasti. 

“Totta, pahoitteluni”, hän väisti taitavasti nuoremman verisuden epätoivoisen hyökkäyksen ja kumautti toisen tikarin kahvalla lujaa tämän takaraivoon niin, että koko sotilas romahti kadulle. Heilautin käsiäni tämän puoleen. 

“Mitä? En tappanut sentään häntä”, Aran katsoi minua silmiin niin rauhallisena, etten voinut uskoa tämän juuri tappaneen miehen silmieni edessä. “Jatketaan nyt nopeasti ja toivotaan, että mahdollisimman harvat ovat tunnistaneet sua niin selvitään vähän mukavam-” hänen lauseensa katkesi kuin seinään, kun juuri taakse ilmaantuneen sotilaan miekan kahva kolahti hänen päähänsä. Tiedän kirkaisseeni hänen nimensä, mutta sekin katkesi, kun minut kiskottiin taakse ja terä hipaisi kaulaani. 

Aran yritti nousta, mutta kuin tyhjästä ilmaantunut sotilas, jonka täytyi olla lumeenluoja, mieleen vaikuttavista dashe-meghoista illuusioita muodostava, löi häntä uudelleen ja potkaisi niin lujaa, ettei ryövärillä ollut mahdollisuuttakaan. Aranin katse etsiskeli minua, mutta tuskinpa hän näki juuri mitään siinä hetkessä. 

“Päästä irti!” karjaisin ja uskalsin potkaista vastustajaani jalalle mukavan lujaa. Tämä heitti minut eteenpäin vaarallisen läheltä miekan terää ja heilautti sitten terän kärjen kohti kaulaani, kun selkäni kosketti seinää. Puristin miekkani kahvaa. Pidin katseeni tiiviisti verisuden silmissä. En antanut ilmeeni värähtääkään. 

Nuoren miehen katse tutki kasvojani, kunnes hän siristi silmiään tietäen. “Olet Arrilenin kruununperillinen.” 

Matkin parhaani mukaan Arania ja kohotin leukaani yrittäen peittää kauhuni kylmään naamioon. Näytin varmasti vain epätoivoiselta. 

“Hyvä, kun huomasit”, sain sanotuksi. 

“Pudota aseesi.” Tiukensin otettani miekasta tietäen, että vyölläni lepäsi sekä Sielutikari että puukko. Siirsin hitaasti toista kättäni kohti mustaa tikariani.

“An.” Katseeni kiepsahti Araniin, joka pyrki juuri pystyyn. Tämän kultaiset silmät hehkuivat sudensilminä. Hän katsoi jonnekin ohitseni, mutta katse ei ollut enää sumea. Olin juuri kääntymässä, kun Aran pyörähti yhtäkkiä maassa ympäri, kiepautti jalkansa verisuden jalkoihin ja onnistui kamppaamaan tämän. Se oli minun merkkini toimia. 

Pudottauduin kyyryyn ja löin miekalla ylös niin, että sain puskettua verisuden miekan syrjään. Suoristauduin nopeasti, löin uudelleen, väistin ja hyökkäsin. Aran kamppaili toisen sotilaan kanssa erittäin taitavasti. En voinut uskoa, että häntä oli juuri äskettäin isketty päähän niin, että hän oli romahtanut maahan. Verisusikin oli kuitenkin taitava, ja jokin hänen liikkeissään hämmensi minua. Oli kuin hän olisi välillä kadonnut silmänräpäyksen ajaksi ja ilmaantunut sitten uudelleen askeleen päähän. Varmasti lumeenluoja. 

Astuin nopeasti sivulle, väistin terän ja syöksähdin kohti vastustajaani. Yritin sivaltaa tämän jalkaan, kun yhtäkkiä hän löikin taakse kädellään. Isku osui ohimolleni niin, että sotilaan kyynärvarren rautapanssarit repivät nahkaa ja minä horjahdin. Hän potkaisi minua vatsaan niin, että henki pakeni keuhkoistani ja löysinkin itseni istumasta seinää vasten. Pää kolahti seinään niin, että näkökentässäni tanssahteli tähtiä. 

Verisusi ehti ottaa askeleen minua kohti, kun sivulta syöksyi joku, joka iskeytyi sotilaan kylkeen ja paiskautui tämän kanssa kadulle. 

Kampesin itseni pystympään tunnistaessani hämmästyksekseni Gilin. Aran seisahtui hetkeksi katsomaan tätä ja väisti äkkiä toisen verisuden iskun. 

“Varo, Gil, sillä on veitsiäkin!” 

Väänsin itseni heikosti jaloilleni keskittyen hengittämiseen. Kipu säteili pitkin selkääni ja päätäni koko siltä alueelta, joka oli iskeytynyt seinään. 

“Älä huolehdi, osaan tämän kyllä”, Gilin katse oli tiiviisti vastustajassaan saatuaan heitettyä tämän päältään ja päästyään jaloilleen. Hän pyyhkäisi verta nenästään ja hyökkäsi tikarin kanssa. 

Pakotin itseni liikkeelle heti, kun kadulle ryntäsi lisää verisusia. Gil sukelsi juuri vastustajansa eteen ja iski tätä ensin nyrkillä leukaan ja sitten polvella. Sotilas romahti maahan samalla hetkellä, kun kolmen sotilaan joukosta erkani yksi ja syöksyi pelottavan nopeasti Giliä kohti. 

Kiepsahdin iskemään miekan minua kohti tulleen sotilaan jalkaan ja tönäisin tämän kauemmas. Lausuin kirouksen, kun jouduinkin yhtäkkiä taistelemaan toistakin verisutta vastaan. Aran hankkiutui juuri eroon omasta vastustajastaan ja oli syöksymässä Gilin avuksi, mutta ehti vain kajauttaa varoitushuudon, kun Giliä päin syöksynyt sotilas sai taklattua pojan maahan. Tajusin liian myöhään terän välähtävän valossa, kun veri jo roiskahti. Taisin huutaa Gilin nimen, kun Aran juoksi tämän avuksi, mutten voinut jäädä katsomaan, koska minulla oli jo kolme verisutta kimpussani. 

Sivalsin ja tönäisin olkapäälläni, väistin miekan ja peräännyin. En minä osannut kamppailla kolmen kanssa!

Kuulin tuskan huudon ja vilkaisin äkkiä olkani yli. Aran laittoi verisen tikarin vyölleen ja potkaisi vaikertavan verisuden syrjään kumartuakseen maassa lojuvan Gilin luokse. 

“Hemmetti… Hän menettää paljon verta!” Aran huusi, mutta enhän minä voinut mitään asialle. Saatoin vain rukoilla, ettei tässä kävisi huonosti. 

Huidoin sotilaita kauemmaksi ja tiesin häviäväni. Jokainen liikkeeni kävi hätäisemmäksi ja heikommaksi. Tärisin, enkä ollut varma, johtuiko se pelosta, uupumuksesta vai aiemmasta iskusta seinään. Välimatka, jota yritin ylläpitää verisusiin, kutistui jatkuvasti. Eihän tässä näin voi käydä!

Miekan terän kylki iskeytyi olkapäähäni ja viilsi aavistuksen olkaani, mutta viitta ja olkatoppaukset estivät ihoa repeämästä. Toinen osuma horjutti minua ja taakse kiertänyt verisusi sai otteen minusta. 

Juuri kun kuvittelin tämän olevan ohi, kujalle harppoi kaksi tulijaa, jotka eivät pitäneet minusta ja joista minä en pitänyt, mutta juuri silloin halusin halata heitä. 

“Miten te ajauduitte tällaiseen tilanteeseen-” Bakhan naurahdus hiipui, kun hän äkkäsi maassa lojuvan Gilin, jota Aran yritti vaivalloisesti raahata pystympään. Gilin kasvot vääntyivät kivusta ja suusta pääsi kivun vaikerrus. 

“Äkkiä! Haava on syvä!” Aranin ääni särähti. 

Verisudet olivat pysähtyneet hetkeksi hämmästelemään rennosti paikalle saapuneita ryöväreitä, ja juuri se hetki riitti Runelle syöksyä liikkeelle. Bakha tiputti säkin kädestään ja veti miekan selästään. Nyt harteikas mies näytti tappavan vaaralliselta, ja sitähän hän olikin. Kun muut verisudet olivat kiireisiä, minä saatoin keskittyä siihen, joka oli vetänyt käteni selkäni taakse ja yritti parhaillaan pitää minut aloillani. Potkaisin taakse, osuin huonosti, päästin itseni valahtamaan veltoksi ja horjahdin sitten rajusti sivulle. Jotenkin lennähdin kadulle vapaana ja pystyin sitten sivaltamaan sotilasta jalkaan. Olikohan Gil opettanut tuon tempun joskus?

Rune syöksähti vastustajani luokse, ja todistin varmaan kuudennetta tappoa tänään – eikä se enää tuntunut missään. 

Heti, kun hyökkääjämme olivat joko kuolleet tai tajuttomina, räpiköin jaloilleni ja kompuroin Aranin ja Gilin luokse. Jostain Gilin alimpien kylkiluiden kohdalta virtasi verta niin, että tumma paita värjäytyi punertavaksi ja kadulle ja turkisviitalle tipahteli verta. Gilin silmät olivat raollaan, enkä ollut aivan varma, miten tietoinen hän oli siinä hetkessä. 

Aranin kasvoilta paistava hätäännys sai minut ymmärtämään, minkälaisessa tilanteessa me olimme. Matkaa leiriin oli melkoisesti eikä Gil voinut kävellä, me olimme vielä kaupungin puolella mahdollisesti yhä vaarassa ja Gil menetti nopeasti verta – ja meidän jälkeemme oli jäänyt ties kuinka monta ruumista.

Bakha ja Rune juoksivat paikalle. 

“Miten tässä näin kävi?” Rune kuulosti lähes epätoivoiselta. 

“Oli ihan saakelin nopea sotilas!” Aran hengitti nopeasti. 

“Pääsi yllättämään”, Gil yskäisi ja yritti liikkua, mutta kipu sai hänet luopumaan yrityksestä. “Olisin mä voittanut sen”, hän henkäisi ohuella äänellä. 

Vilkaisin äkkiä tien molempiin päihin varmistaakseni, ettei ketään näkynyt. Jos joku näkisikin meidät, tämä perääntyisi nopeasti ja päättäisi käyttää eri reittiä. Kaarti saatettaisiin hälyttää paikalle. 

“Meillä ei ole aikaa jahkailla nyt. Täytyy…” jäin epäröimään, koska minulla ei ollut minkäänlaista tietoa, mitä meidän olisi järkevää tehdä.

“Sidotaan haava ja lähdetään täältä”, Aran ilmoitti. “Ollaan jo lähellä kaupungin laitaa ja sitten täytyy vain päästä metsän läpi. Me pystytään kyllä kantamaan yksi Gil.”

“Voin kävellä itse”, Gil yskäisi. Minä ja Aran vaihdoimme huolestuneita katseita. Ei meillä ollut vaihtoehtoja. Oli hänen käveltävä itsekin, sillä emme voineet noin vain kantaa Giliä ulos kaupungista herättämättä lisää turhaa huomiota. 

Vasta kun saimme Gilin raahattua ulkokaupungin laitamille alueelle, jolla oli enää harvoja pirttejä ja hiekkainen maantie, tajusin koko tilanteen. Bakha kantoi säkillistä varastettuja tavaroita, minulla oli olallani toinen varastettujen tavaroiden säkki, vakavasti haavoittunut Gil riippui Runen ja Aranin välissä ja me olimme jättäneet jälkeemme verta, ruumiita ja tajuttomia sotilaita. 

Mihin minä olin oikein päätynyt? 

Vielä muutama kuukausi sitten olin elänyt Nebuilissa Nimbuan muurien sisällä ja nyt minä olin mukana tappamassa. 

“Voi hemmetti!” Rune tiuskahti yhtäkkiä. Kiepsahdin samassa ympäri, kun Gil romahti maahan. Hän ei edes parkaissut, vaan haukkoi vain henkeään silmät kiinni. 

Polvistuin tarkastamaan tilannetta. Haavasta tuli paljon verta, joka oli kastellut haavan sitomiseen käytetyn kankaan läpimäräksi. 

“Kuinka pitkä matka on leiriin?” kysyin nopeasti. 

“Parisen kilometriä”, Aranin katse kohtasi omani. Kirosin hiljaa. Se oli pitkä matka vielä. 

“Siinä tapauksessa nyt vain mennään”, totesin auttaessani Gilin ylös. En ollut enää aivan varma, oliko hän tajuissaan. Kunhan hän hengitti ja reagoi välillä, vakuutin itselleni kaiken olevan hyvin. Olinhan minäkin selvinnyt Notjassa. Paitsi että tämä haava oli paljon vakavampi kuin minun haavani, ja siellä minun oli tarvinnut kulkea paljon vähemmän. 

Se matka tuntui pidemmältä kuin koko tähänastinen vaellus. Gil näytti käyvän yhä vain veltommaksi ja verta vain tuli. Heti Aurinkometsään päästyämme Aran lähetti Runen edeltä. Punaturkkinen susi katosi metsään ja minä sain Gilin jalat kannateltavakseni. Hän tuntui järjettömän raskaalta. Jonkinlainen selviytymistila salli minun jaksaa kantaa häntä yhä. Oli päästävä leiriin. Gil tuskin reagoikaan enää mihinkään. 

“Hän selviää”, Bakha sanoi hiljaa vilkaisten ilmeettömin kasvoin Giliä. “Hänen on selvittävä.”

Vaihdoin katseita Aranin kanssa. “Niin on”, kuiskasin katsahtaen Gilin hiipuviin kasvoihin. “Hänen on pakko selvitä.”