LUKU 37 ⤠⤟ Ansaitset kivun

Ilta hämärtyi odotettua aiemmin. En muistanut lainkaan, mihin päivä oli kadonnut. Olin kai vain tuijottanut tyhjyyttä sen koko ajan. En voinut kuin ajatella. 

Kruunu oli kaatunut. He olivat poissa. He olivat poissa ja minä ja Mel olimme viimeiset jäljellä. Kuinka ihmeessä meidän pitäisi pelastaa maamme kaiken jälkeen? Tuskin edes pystyin ajatella sitä toista seikkaa: Äiti ja isä olivat kuolleet. 

Ikävöin kotia. Olin tuudittautunut siihen ajatukseen, että voisimme vielä palata kotiin. Mikä muka enää oli koti ilman heitä?

Leirin keskustalla juhlittiin. Väki tanssi ja hoilasi, joi ja herkutteli. Mel oli käpertynyt pienen katoksen suojaan ja yrittänyt sulkea korvansa ryöväreiltä. 

Lojuin Aranin pesässä jaksamatta nousta. Katoksen nahka oli pingotettu leiriaukiota ympäröivään rinteeseen ja peitetty sammalilla niin, että useat katokset kätkeytyivät sujuvasti maastoon. Ainakaan täällä en ollut suoraan ryövärien katseiden alla. 

Käänsin väsyneesti päätäni, kun kuulin rapinaa ulkopuolelta. Aran luikahti sisään katoksen toisessa laidassa olevasta leveämmästä raosta. 

“Hei, prinsessa.”

Katsoin katoksen ja seinämän välisestä raosta leiriä ja vilkaisin sitten Arania. “Etkö muka jaksa juhlia muiden kanssa?” Äänensävyni happamuudella ei ollut mitään väliä.

Aran istui seinää vasten väsyneen näköisenä ja katseli minua hetken ihan hiljaa nojaten päänsä taakse. 

“Oikeastaan en.”

Suljin vain silmäni ja painoin taas pääni. 

“Olisin aivan yhtä sekaisin kuin nuo muut, jos kaikkea muuta ei olisi nyt meneillään”, Aran myönsi. “Mutta en voi vain juhlia, kun piiri sählää Arrilenissa ja te olette täällä ja Shaq etsii Kulkijaa…” Hän katseli käsiään hämmentyneen oloisena. “Ei tässä nyt voida iloita.”

Katsoin häntä pitkään ilmeettömänä, ja hymähdin katkerasti. 

“Musta tulee nyt kuningatar.”

Aranin ilme muuttui kuin hän olisi äkisti tajunnut sen. 

“Tai no, mun kuuluisi kuolla, jos Kulkijan ennustus toteutuisi, mutta jos en kuole, musta tulee kuningatar”, huokaisin. Aran katsoi minua selvästi ymmällään. Hän huokaisi ja kellahti makuulle vierelleni. Hän katseli silmiäni hymynkare huulillaan. 

“Toivottavasti selviät sitten. Luulenpa, että olisit hyvä kuningatar.”

Suljin silmäni ja hymähdin peittääkseni häkellykseni. 

“Sanot vain. Et sä tunne mua niin hyvin, että uskoisin sanojasi.”

Aran pyörähti selälleen rennosti. “No, sitten voit antaa ajan näyttää ja kiittää mua sitten kehuista.”

“En jaksa nyt puhua, Aran”, huokaisin vääntäytyessäni istumaan. Hän vakavoitui viimein ja nousi myös. 

“Anteeksi. Sattuuko muuten naamaasi yhä?”

Kohotin kulmiani tympääntyneesti. “Ai sattuuko, kun mua potkaistiin eilen naamaan? Sanoisinpa, että sattuu.” Olin katsellut heijastustani leirissä lojuneen kilven metallinupista ja todennut, että näytin melko hirveältä. Potkusta revennyt poski oli tehnyt epämääräisen ruven ja muuttunut violetiksi. Ohimolla oli mukava kuhmu kaiken lisäksi. 

Aran katseli minua kasvoillaan lämmin hymy. Hän naurahti leppoisasti ja nojasi käteensä. Pyöräytin silmiäni peittääkseni hymyn. 

“Ja mitähän sä tuijotat?”

Aran käänsi katseensa viileästi. “En mitään. Katselin vain kengänjälkeä otsassasi.”

Töytäisin häntä tuhahtaen. “Kiitos vain.”

“On muuten aika siistiä, että pystyit kävelemään pois sieltä sellaisen potkun jälkeen”, hän totesi ja siirsi mustia hiuksiaan paljastaen otsassaan olevan ruman arven. “Sain tämän kerran taistelussa. Joku potkaisi kengällä suoraan tuohon, ja silmissä pimeni heti. En muuten vieläkään tiedä, kuka potkaisi.”

“Tuo näyttää kivuliaalta.”

“Se oli. Päätäni särki päiviä sen jälkeen, ja pelkäsin hetken jopa kuolevani”, Aran naurahti. “Tässä sitä kuitenkin yhä ollaan. Haltijat näet parantuvat tehokkaasti ja hukkaveret eivät kuole sitten mistään.”

“Harmi, että joudun puhkaisemaan kuplasi, mutta enpä usko sen menevän ihan noin.”

“Nah, kyllä mut hengiltä saa, mutta olen liian hyvä kuolemaan.”

Kohotin kulmiani hymyillen skeptisesti. “Älä kuvittele liikoja itsestäsi, ryöväri.”

Aran virnisti vinosti ja avasi suunsa uuteen letkautukseen. Hänen katseensa kääntyi kuitenkin leiriin, kun joku huusi hänen nimeään. Baqhako? 

“Mene, niin mä voin jatkaa iltaani rauhassa”, mutisin.

Aran vinkkasi silmää virnistäen mennessään. “Tykkäsit kuitenkin seurasta.”

Hyvin pian Aranin lähdön jälkeen päätin astua ulos. En minä halunnut osallistua juhlaan, joka pidettiin vanhempieni kuoleman vuoksi, mutta en jaksanut enää olla tekemättä mitään. He olivat kuolleet, eikä sen edes ollut väliä nyt. Meidän olisi jo pian jatkettava Kailesydiin, jotta Verisudenpiiri ei saisi myös meitä. Se ei saanut voittaa enää yhtään enempää. 

Potkaisin maata laskeutuessani rinnettä. En ollut aivan varma, mihin olin menossa, mutta jonnekin syrjempään. Isä oli tahallaan vienyt elämästäni asiat, joitka olivat merkinneet jotain ja äiti oli vain antanut sen tapahtua, mutta he olivat suojelleet meitä. Viimeiseen asti he olivat suojelleet meitä, jotta pääsisimme pois. Mel oli oikeassa siitä, että isä oli tehnyt pakollisia valintoja. Olin aina uskonut hänen halunneen vain pilata elämäni, mutta ehkä hän oli suojellut minua. Jos hän ei olisi laittanut väkeään perääni aina kun lähdin Nimbuasta tai jos hän ei olisi palkannut Giliä suojelemaan minua, en ehkä olisi palannut joltain retkeltä. Mel oli ehkä Kulkija, mutta piiri jahtasi parhaillaan meitä molempia. Ehkä se oli aina jahdannutkin. 

Vilkaisin väkeä aukiolla. Vaikka isä olisikin sittenkin välittänyt minusta, hän oli silti tuhonnut elämiä. Jatkoin menoani syrjempään, vain juuri ja juuri leirin ulkopuolelle.

“Hei, prinsessa!” Fianen ärsyttävä ääni huikkasi hänen harppoessaan minua kiinni. En viitsinyt edes vilkaista häntä. Minulla oli jo aivan tarpeeksi murheita.

“En jaksa nyt!”

Hän ei tietenkään pysähtynyt. 

Kiepsahdin häntä kohti. Tunsin polttavaa vihaa rinnassani. “Jos et jätä mua rauhaan, vannon henkien tähden, että kadut sitä!”

Fiane katsoi minua pienen hetken kohottaen kulmiaan ja löi minut sitten puuta vasten ärsyttävän vaivattomasti. En vilkaissutkaan leirin suuntaan, koska tiesin, ettei kukaan huomannut. Muutenkaan en aikonut näyttää Fianelle, kaipaavani apua. 

“Puoli kruunua on nyt sitten kuollut”, hän totesi ja katsoi minua arvostellen. “Kuinkahan kauan menee, että toinenkin puoli potkaisee tyhjää?”

Tönäisin häntä raivoissani. “Sano tuo uudelleen, ja lävistän sinut tikarillani!” 

Fiane tuhahti ja nojasi lähemmäksi. “Ei susta olisi siihen”, hän henkäisi. Vaadittiin kaikki tahdonvoimani, etten todella toteuttanut uhkaustani. Sen sijaan tönäisin häntä taas ja jatkoin menoani kohti luolan rinnettä. 

“Hei! Mihin menet? Pakenetko, kuten vanhempasi? Tuskinpa he ottivat vastuuta mistään teoistaan. Isäsi sulki silmänsä ja valehteli väestään, valehteli kodittomista rakkaassa maassaan!” Fiane tönäisi minua lujasti. 

Kiepsahdin häntä kohti ja löin kasvoihin kämmenellä. “Vanhempani jäivät taistelemaan Nebuiliin sotilaidensa rinnalle!” karjaisin. “He jäivät taakse, jotta mä ja siskoni päästiin lähtemään.”

Fianen pahansuopa katse pyyhkäisi lävitseni. Käänsin hänelle selkäni ja yritin vain olla piittaamatta. Fiane inhosi kruunua, ja hänellä oli syynsä siihen. 

“Tätä he varmasti ovat aina halunneetkin. Säälittävän soturia leikkivän tytön, joka on vain hädin tuskin päässyt tännekään saakka.”

“Olen taistellut ammattitaistelijoita vastaan, Fiane”, sain sanottua niin tyynenä kuin pystyin. “Jos se ei ylitä odotuksiasi prinsessalta niin en tiedä mikä sitten!”

Fiane oli pienen hetken hiljaa, kunnes hän naurahti. 

“Kuulin, että pikkuprinsessa on tappanut.”

Pysähdyin kuin seinään.  

“Mistä tiedät sen?”

“Kuulin, kun puhuitte. Mutta kerroppas, An, kuinka olet antanut pikkusiskosi surmata ihmisiä? Hitto, vanhempasi mahtavat olla todella ylpeitä sinusta!”

Rinnassani leimahti jo valmiiksi kytenyt liekki. Kiepsahdin ympäri ja annoin ensimmäisen iskun. Fiane horjahti rajusti. Hän haki tasapainoaan ja katseli maata sylkäisten verta suustaan. 

“Mitä? Voitko väittää vastaan?”

Syöksyin hänen kimppuunsa, tartuin paidan rinnuksiin ja iskin hänen selkänsä puuhun. 

“Lakkaa puhumasta perheestäni! He ovat kuolleet! Ymmärrätkö? Tänään sain tietää perheeni kuolleen, ja kehtaat tulla hieromaan sitä naamaani.”

Fianen ylähuuli värähti. “Kruunu teloitutti perheeni”, hän murisi. Kurkkuani kuristi sekä vihasta että surusta. Ehkä myös katumuksesta. “On vain reilua, että tekin saatte tuntea sen.”

Heilautin hänet sivulle ja iskin maahan. “Ei tässä ole mitään reilua! Jos olisimme tavanneet juuri perheesi kuoltua, en olisi noin vain tullut hieromaan sitä naamaasi”, painoin kyynärvarteni hänen kurkulleen ja painoin lujaa. Lihakseni vaativat minun käyttävän lisää voimaa. “En voi tuoda heitä takaisin, en voi tuoda ketään takaisin, mutta olen pahoillani.”

Fiane tuijotti minua ja sylkäisi päin kasvojani. 

“Pala hornantulessa, prinsessa.”

Hän löi minua kyynärpäällä vatsaan niin, että kavahdin. Hän heilautti minut päältään, ja yhtäkkiä tappelu kiihtyikin raivostuneeksi repimiseksi. 

Tartuin raivon vallassa Fianen kaulaan. Ehdin tuskin tajutakaan, mitä olin tekemässä, kun tunsin terävän koskettavan kaulaani ja peräännyin nopeasti. Fiane suoristautui osoittaen veistä kaulaani kohti. 

Hän katsoi minua kolkosti ja vilkaisi veistään. “Näetkö? Olisin voinut tuosta noin vain tappaa sut, mutten tehnyt sitä.”

“Olet siis täällä aivan huviksesi”, vein käteni nahkaliivini sisään. Fianen katse liikahti taakseni ja hän pudisti päätään pienesti.

Samassa astuin kauemmas terästä ja kiepsahdin ympäri. 

“Rune!” Fiane huudahti nopeasti, kun punatukkainen hukkaverityttö tarttui käsivarteeni ja heilautti minut taakse nostaen veitsen kaulalleni. 

“Rettelelöitsemäänkö sinä tulit tänne?” Rune sylkäisi meripihkan keltaisissa silmissään määrätietoinen katse. 

Pienen hetken luulin hänen aikovan tappaa minut. Se pienen hetken ajatus riitti siihen, että kiskaisin pistoolin liivini taskusta ja painoin sen Runen vatsaa vasten. 

“Päästä mut tai teen jotakin, mitä kadun”, ääneni kuului silkkana kuiskauksena. Rune ei edes värähtänyt.

“Lopettakaa!” Fiane kuului henkäisevän. 

Rune siirsi veistään hitaasti. Siirsin pistoolin hänen sydäntään kohti. Sormeni lepäsi liipaisimella. 

“Miksi prinsessalla on ase?” Rune sihisi vain vilkaisten Fianea. 

“En mä tiedä, mutta lopeta jo!”

Rune epäröi. Astuin taakse puristaen pistoolia. Minähän ampuisin. Yritin painaa liipaisinta. Rune voisi tappaa minut. Vilkaisin Fianea. Mitä jos hän tekisi jotakin Melille? Hän oli puhunut. Ehkä se oli vain puhetta, mutta hän oli lausunut uhkauksia. 

“LOPETTAKAA!” karjaisu tuskin ehti kantautua korviini, kun minuun jo tartuttiin, pistooli riuhtaistiin kädestäni ja tömähdin maahan. Räpyttelin silmiäni ihmeissäni. Kohtasin Aranin raivostuneen katseen ennen kuin tämä kiepsahti Fianea ja Runea kohti. “Mitä täällä tapahtuu?”

Fiane potkaisi maata nolona. 

Rune laittoi veitsen pois tyynenä. “Tulin vain väliin. Ei ole minun syytäni, että prinsessalla napsahti.”

“Napsahti vai?” sihisin kammetessani itseni käsieni varaan. “Uhkasit henkeäni!”

Aran vilkaisi minua ja sitten kahta muuta. Rune pudisteli päätään. 

“Yritit kuristaa Fianen ja osoitit mua aseella, kun riuhdoin sut pois, joten kyllä! En laske veistä, jos en voi luottaa siihen, että itse laskisit aseesi.”

Käperryin istumaan ja suljin silmäni. Mitä olin tehnyt? Käteni tärisi. Olisin voinut ampua Runen. 

“Entä Fiane? Mikähän tekosyy sulla on?” Aran kysyi hitaasti. 

Fiane suoristi selkänsä. “Prinsessan vanhemmat surmasivat perheeni.”

“Tiedän, Fiane. Olet menettänyt, mutta se ei liity Aniin. Et tehnyt täällä muuta kuin tappelit huviksesi ja parantaaksesi oloasi. Se ei tainnut onnistua, eihän?”

Fiane käänsi katseensa. “Mä…”

“An ei ole vihollisemme. Tiedät sen.”

“Älä läksytä mua kuin lasta!”

“Älä sitten käyttäydy kuin kakara!” Aran huokaisi ja vilkaisi puoleeni. “Me palataan tähän vielä. Nyt en jaksa.”

Rune asteli leirin suuntaan ja tarttui Fianen käteen. “Mennään.”

Fiane seisoi yhä aloillaan ja katsoi Arania. “Voit suojella prinsessaasi, mutta muista, ketkä ovat oikeaa väkeäsi.”

Aran piti pintansa. “Te olette väkeäni, mutta juuri nyt niin on Ankin.”

Fiane ei vastannut, vaan lähti viimein Runen kanssa. 

Aran kumartui luokseni. “Haluatko puhua?”

Nojasin häntä vasten. “Anteeksi… En tarkoittanut alkaa tappelemaan.”

Aran naurahti raskaasti. “Fiane on vähän vaikea. Usko pois, kun nousin johtajaksi, Fiane oli oikea piikki lihassani. Toisaalta hän on aina kannustanut mua.”

“Isäni tappoi hänen perheensä.”

“Niin. Hän on vihainen-”

“Ei hän ole vihainen. Hän vihaa mua!” tiuskaisin. 

“Hän oppii kyllä hyväksymään sut. Hän lämpenee hitaasti, mutta on oikeasti järkevä. Tiedäthän, se on jo jotain, että hän yritti pysäyttää Runen”, Aran kohautti olkiaan. “Rune muuten on toiminut palkkasoturina, joten hän on aidosti vaarallinen, jos yrittäisi.”

“Mitä yrität järkeillä, Aran?” tiuskahdin. 

Aran katsahti silmiini. “He olisivat voineet tappaa sut tai Melin, mutta he eivät ole tehneet sitä. Ei kukaan täällä aio vahingoittaa teitä oikeasti.”

Vilkaisin häntä kolkosti. “En voi luottaa siihen. En kaiken jälkeen.”

Aran vain nyökkäsi. “Tiedän.”

Hän kiskoi minut jaloilleni ja hymyili. “Tiedän, että tämä on kamala päivä, mutta lähdettäisiinkö pienelle kävelylle? Tiedän yhden paikan, se on vartioidun alueen sisäpuolella.”

Potkaisin maata epävarmasti. “Enpä tiedä…” 

“Käskin Gilin vilkaista Meliä välillä, ja mä kyllä pidän huolen siitä, että et astu ansoihin.”

Hengitin syvään ja katsahdin hänen silmiinsä. “Aran, en pysty luottamaan siihen, että olisin turvassa kanssasi täällä.”

Aranin silmissä välkähti pettymys ja hän kallisti päätään pienesti. “Eli… Etkö luota muhun?”

“Ei! Tai siis luotan, mutta… En luota siihen, ettei jotain tapahtuisi”, mitä minä oikein yritin selittää? “Äh, Aran, mut on petetty liian monta kertaa ja yritetty tappaa vielä useammin. En voi luottaa siihen, ettet säkin tekisi niin.”

Aran nyökkäsi hitaasti ja hymyili silminnähden loukkaantuneena. 

“Ei se mitään. Palataan kai leiriin sitten.”

Kuljin hänen kanssaan hiljalleen. “Sori, Aran.”

“Ei se mitään, oikeasti”, hän heilautti suomuista häntäänsä. Kultaiset korut kiiltelivät hämärässä. Aurinko nousisi taas jo ihan kohta. “Ajattele, kuinka paljon vaikuttaisin petturilta, jos kinuaisin sut mukaani.”

Kohotin kulmiani. “Jaa, no tuohan auttaa asiaa, kiitos.” Aran väläytti minulle virneen, joka pehmeni vienoksi hymyksi. Hymyilin takaisin. 

“Meidänhän piti tänään mennä kiertämään metsää”, Aran mietti. “En kyllä pimeässä veisi sua, mutta miten olisi huomenna? Voidaan vaikka ottaa Mel ja Rimu mukaan, ehkä Gilkin.” Pettymys levisi rintaani. Rypistin kulmiani pienesti. Mistä minä muka olisin pettynyt? Vilkaisin Arania, enkä voinut kätkeä hymyä. 

Halusin kirota itseäni. Aran oli ryöväri, ja silti halusin enemmän aikaa hänen kanssaan kahdestaan. 

Vilkaisin nopeasti Arania, kun muistin, että unohdin vastata tälle. “Joo, toki. Huomenna.” 

Hän hymyili. “Niin, tietysti, olenhan paras.”

Pyöräytin silmiäni ja tönäisin häntä. “Älähän vielä ylpeile.”

Pysähdyin ennen kuin astuimme leiriin, jossa väki oli melko sekaisin. En voinut uskoa, että täällä pysyttiin aivan turvassa, jos he kehtasivat juhlia näin avoimesti. 

Kaivoin maata kengänkärjelläni, kun Aran kääntyi puoleeni kysyvänä. 

Uskalsin – halusin – lähteä hänen kanssaan kahdestaan huomenna, joten mikä ihme esti minua tänään? Oli pimeää, muttei se oikeasti estänyt minua. Halusinhan minä mennä. Leirissä muutenkin olisi kamalaa. 

“Äh, mennään sille iltakävelyllesi”, huokaisin. Aranin silmissä kirkastui.