LUKU 36 ⤠⤟ Piiri

 “Mennään, mennään!” Mel riippui kädessäni. Hän suorastaan kihisi innosta. 

“Joo, joo!” juoksin hänen kannoillaan pientä käytävää pitkin. 

Livahdimme keittiöön matalan salaoven kautta pystymättä hillitsemään hihitystä. Keittiö näytti olevan tyhjillään, kun piilouduimme jykevän puupöydän alle. 

“No niin, tasolla on leivonnaisia. Nappaa sä vaikka neljä niin mä otan loput”, sihisin valmiina hyökkäämään. Mel nyökkäsi hymyillen etuhampaat alahuulessaan. 

“N-Y-T-”

“Tytöt, hei.”

Löin pääni pöytään. Mel ryömi pöydän alta pikkulapsen kömpelyydellä. 

“Äitii!”

“Hei, Melmel!” äiti nosti Melin syliinsä ja pyörähti ympäri tämän kanssa. Kun kömmin pois piilosta, äiti katsahti minuun leveä hymy huulillaan. “Ja onkos se pieni taivaslintuni?” 

Tanssahtelin ympäri pöydän. “Näetkö, äiti! Me päästiin tänne saakka ihan huomaamatta!”

“Näen sen”, äiti hymyili. “Ensi kerralla yrittäkää olla kuulostamatta parvelta räkättisirkkuja”, hän näpäytti hellästi Melin nenää saaden tämän kikattamaan. 

“Mariann on muutenkin puolikuuro”, huomautin keinahdellen kantapäiltäni varpailleni, “Ja vanha kuin mikä.”

“Noh, An! Tuo ei ole kovin kilttiä.” Äidin nauru oli aina niin kirkas, toi mieleen aurinkoisen kesäpäivän. 

“En mä pahalla. Se vain on totta!” pysähdyin nojailemaan työtasoa vasten. Leivonnaisten tuoksu leijaili nenääni. “Saanko ottaa yhden?”

Äiti asteli vierelleni Mel olallaan. 

“Kuningattarena annan teille luvan syödä tänään pelliltä – äitinä annan teille luvan vain yksiin herkkuihin.”

“Mitäh?” huokaisin. 

“Yksikö vain?” Mel marisi. Äiti ojensi hänelle yhden leivonnaisen ja minulle toisen. 

“Älkäähän nyt, tytöt. Katsotaan, jos saisitte huomenna lisää”, hän nauroi kuorrutetta suupielessään. 

“Olen Meliä isompi!” hyppelin varpaillani. “Kai minun pitäisi saada toinenkin?”

“Katsotaan illalla.”

“Taasko sinä jakelet prinsessoillemme herkkuja?”

“Isi!” hihkuin ja juoksin ovensuuhun tullutta isääni vastaan. Hän nosti minut ilmaan ja heitti olalleen. Hän oli aina mieluummin ylläpitänyt sotilaan kehonrakennetta kuin päästänyt lihaksiaan surkastumaan ja vatsaansa kasvamaan kuin kuninkailla, joista kuultiin saduissa.

“Mitä vahvat tyttöseni?”

“Äiti antaa leivonnaisia!” Mel ilmoitti innoissaan. 

Isi katsahti äitiin kulmat muka yllättyneesti koholla. “Jaa, vai niinkö?” hän hymähti ja laski minut maahan. Juoksin Melin kanssa äkkiä ihailemaan leivonnaisia taas. 

“He ansaitsevat pientä hemmottelua välillä”, äiti hymyili, isä nauroi astellessaan hänen luokseen. Äidin ilme vakavoitui hänen katsoessaan isän ilmettä. 

“Onko jotain sattunut?”

He astuivat syrjempään. “Lähetti palasi.”

“Rajaltako?”

“Niin. Piiri on taas yrittänyt yli. Ovat kuulleet Kulkijasta.” Vanhemmat vilkaisivat meitä. Äiti nojasi lähemmäs isää. 

“Mitä he tietävät?” hän kysyi niin hiljaa, että luuli, ettemme kuulleet. “Onko meidän tehtävä jotakin?”

Isä sulki silmänsä. “Luulenpa, ettemme voi ottaa riskejä. Ganda Nahrakieran ei noin vain hyväksy kieltävää vastausta ja he kyllä tulevat yli ennen pitkää. 

“Äh… En voi uskoa, että hän luulee meidän vain luovuttavan tyttäremme hänelle”, äiti irvisti inhosta. “Eihän hän itsekään noin vain luovuttaisi poikaansa, jos siihen tultaisiin!”

“Ei tietenkään, ja kyllähän hän tietää, ettemme mekään tee sellaista. Hän yrittää vain hiillostaa. Ainahan piiri on tavoitellut Kulkijoita, mutta en usko Gandan itsekään varsinaisesti tietävän, mitä tehdä sellaisella. Hän vain haluaa sen statuksen”, isä pohti katsellen meitä synkästi. “En salli hänen saavan ikinä sellaista valtaa.”

“Et tietenkään. Me suojelemme tyttöjämme, vaikka mitä se vaatisi”, äidin ääni oli vaimea, ja surumielinen hymy käväisi hänen huulillaan hänen vilkaistessaan suuntaamme. 

“Pidämme heidät rajan toisella puolella. Dyreia hoitakoon heidät vastaisuudessakin.”

Äidin ilme lujeni hänen katsoessaan isän vihan kylmettämiin silmiin. 

“Liz ja Zaya ovat liittolaisiamme… Ja muutenkin on parempi pitää heidät puolellamme ja Verisudet meitä vastaan kuin päästää heidät liittoutumaan”, hän huokaisi tietäen, että niin oli parempi heille. Piiri havitteli valtaa. Niin yksinkertaista kuin se olikin, se halusi valtaa. Dyreia halusi turvaa. Jos piiri ja Dyreia lähentyisivät, ne pystyisivät helposti pyyhkäisemään Arrilenin kartalta. 

Minä olin kuullut keskustelun ja kiinnostunut siitä. 

“Kai meidän pitäisi olla kavereita kaikkien kanssa”, ihmettelin katsellen vanhempiani suurin silmin. “Tai kun mehän voidaan jakaa.”

“Anastasia, me emme ole Arrilen ihan turhaan. Ei ole mitään järkeä olla rajoja, jos emme pidä niistä kiinni, emmekä noin vain voi jakaa maatamme minkä tahansa väen kanssa. Arrilen on reilua ja uskollista väkeä. Dyreiassa on Verisudenpiiri – tappajia. Siellä on salamurhaajia, ja Kürell on kaiken pahan alku. Emme haluaisi sellaista tänne, emmehän?” isä kumartui tasolleni. Keinahtelin jaloillani mietteissäni. 

“Emme kai…”

“Hänellä on kyllä ajatus, eikö? Tähänkin saakka kaksi kuningaskuntaa ovat kukoistaneet yhteistyön vuoksi. Me saamme malmeja pohjoisen kaivoksilta ja kaloja pohjoisen mereltä ja Dyreia saa paremmat kauppayhteydet Theenaan sekä etelän viljelyksiä”, äiti järkeili mietteissään. 

Isä näytti miltei loukatulta. “Meidän ei pitäisi olla riippuvaisia Dyreiasta, Lyanna.”

“Emme olekaan”, äiti kohautti olkiaan. “Mutta rauha on kaikille parhaaksi.”

“Niin kauan kuin Verisudenpiiri on olemassa, rauha käy ennen pitkää sotaa kalliimmaksi.”

Isä ja äiti katsoivat minua, kun minä jo palasin Melin luokse. 

“Tiedän”, muistan äidin huokaisseen, ja isän vannoneen: 

“En anna tyttärillemme tapahtua mitään pahaa. Sen vuoksi olen valmis taistelemaan.”