LUKU 35 ⤠⤟ Kuolema

Aamulla tajusin, ettei Arania näkynyt. Kun huomasin Gilinkin olevan poissa, aloin huolestua. Aran oli kyllä viipynyt myöhään yövartiossa, mutta aamu oli jo melko pitkällä, ja myös yövartiossa ollut Marakin oli jo jalkeilla. 

Harpoin leirin poikki kulkevan Rimun kiinni. 

“Hei, tiedätkö, missä Aran on? Hänen piti esitellä metsää tänään”, kysäisin nopeasti. Rimu nyökkäsi vakavana. 

“Lähti kaupunkiin aikaisin partion matkassa. Viestinviejät toivat ilmoituksen, joka hänen oli käytävä tarkistamassa. Gilbert lähti mukana.”

Rypistin kulmiani. “Mistä ilmoitettiin?” En halunnut kysyä, miksi Gil oli lähtenyt mukaan. 

Rimu näytti vaikealta. “Öh… En voi kertoa. Saat kuulla varmaan pian. He ovat olleet poissa jo sen verran kauan, että palaavat varmaan ihan kohta.”

En kehdannut kinuta enempää. Rimu katsahti Meliin, joka kömpi juuri pois yhdestä leirin rinteeseen rakennetusta suojakatoksesta, jossa Aran oli antanut meidän nukkua yön. Ilmeisesti se tavallisesti kuului Aranille. 

“Ajateltiin Melin kanssa käydä marjapensailla leirin takana. Onko se okei?” hän kysäisi. 

“Onko se kaukana?” En olisi halunnut päästää Meliä yksin yhtään kauemmas itsestäni. Luotin kyllä Rimuun, mutten muihin ryöväreihin. 

“Ihan tuossa kallion takana”, Rimu osoitti suuntaan, “Lupaan, että hän pysyy turvassa.”

Nyökkäsin lopulta. Melin oli saatava pitää hauskaakin. “Menkää vain sitten.” Rimun silmät kirkastuivat ja hän riensi Melin luokse.

Juuri kun tytöt olivat menossa, leirin sisäänkäynnillä näkyi liikettä, ja Rimu pysähtyi nähdessään porukan. Gil puhui hyväntuulisesti Bakhan kanssa. Hänen kasvoillaan oli vino hymy ja silmänsä kiilsivät. Kaksikko oli kyllä päässyt vielä illalla purkamaan jännitettään kehässä, mutta oli yllättävää nähdä heidät niin iloisina. Yksi ryöväreistä nauroi. Vilkaisin Rimua ja näin, että tämän silmissä synkkeni. Aran asteli joukon mukana kasvoillaan synkeä, mutta jotenkin tyytyväinen ilme. 

Mitä tapahtui?

Aranin katse pyyhkäisi leirin läpi ja pysähtyi minuun. Hänen ilmeensä vakavoitui täysin ja hän sanoi jotain olkansa yli tiukasti. Toiset reagoivat ihmeissään, ja Aranin hampaat välähtivät, kun hän toisti sanansa. Gil kääntyi hänen puoleensa loukkaantuneen oloisena. Aran kääntyi häntä kohti ja vilkaisi minua. He puhkesivat riitelemään.

Käänsin heille selkäni ja ryhdyin harppomaan luolan suuntaan. Rimu lähti parhaillaan Melin kanssa liikkeelle. Korvissani surisi. Mitä tapahtui? Oliko Verisudenpiiri löytänyt meidät? Eihän se nyt mitään sellaista voinut olla, muuthan olivat niin iloisia. 

Käsi laskeutui olalleni. “An.” 

Käännähdin Aranin puoleen yllättyneenä. 

Seisoin aloillani ja katsoin Arania. Tämän kasvoilla oli väsynyt synkkä ilme. Oliko hänen katseessaan suruakin?

“Meidän pitää puhua.”

Katsoin hänen silmiään ja nyökkäsin hämilläni. “Okei.”

Seurasin Arania syrjempään. Hän istui kaatuneelle puulle nojaten käsiinsä. 

“Haluat varmasti istua.”

Suoristin ryhtini. “Seison ihan mielelläni, kiitos.” 

Aran nosti katseensa silmiini. “Istu, An.” Tämän kolkko katse riitti minulle, ja istuin hänen viereensä. 

“Mitä on tapahtunut? Rimu mainitsi, että saitte jonkin tiedon”, uskalsin kysyä. 

Aran nojasi taas käsiinsä. “An”, hänen äänensä oli käheä. Hän sulki silmänsä ja irvisti. 

Odotin. Annoin hänen kerätä itsensä ja odotin. Yritin ymmärtää tämän tilanteen. 

“Kuningas on kuollut.”

Suljin silmäni. Tuntui, kuin minua olisi isketty veitsellä. Isäkö kuollut? Olimme kuulleet puhetta. Sitä oli aavisteltu jo viikkoja, mutta että se varmistui… 

“Kielsin ketään kertomasta sitä muille ennen kuin te tiedätte, mutta…”

“Entä äitini?” en uskaltanut katsoa häntä. Tuskin uskalsin hengittää, koska pelkäsin purskahtavani itkuun. 

“Emme tiedä varmasti.”

“Miten niin ette? Kai nyt teillä on edes sen verran tietoa!”

Aran käänsi katseensa. “Kuninkaan kuoleman Shaq julisti viimein. Kuningatarkin… on kai kuollut.”

Hautasin kasvoni käsiini. “Henkien tähden…”

“Olen pahoillani, An”, Aran kuiskasi. 

Voin pahoin. Näin mielessäni Gilin ilmeen. Hän oli niin tyytyväinen. Hänen virneensä, katseensa. Minun pitäisi kertoa Melille… Olivatko he oikeasti kuolleet? Oliko se oikeasti mahdollista? 

“Ei…” kuiskasin. 

“Anteeksi”, Aran toisti. Lihakseni jännittyivät ja kiepsahdin häntä kohti.

“Olet vain tyytyväinen! Te kaikki halusitte kruunun kuolevan!”

Aran nyökkäsi hiljaa katse kengänkärjissään. “Olen tyytyväinen. Kuningas vei meiltä kaiken. Mutta olen myös surullinen, koska te menetitte vanhempanne.”

“Ja mikähän se sua edes liikuttaa? Me ollaan tunnettu ehkä päivän!” tiuskaisin. 

“Koska ei kenenkään kuulu menettää vanhempiaan näin.” Hän kosketti kasvojaan: “Me juhlimme illalla. Sitä en aio enkä voi estää. Kiellän ketään lähestymästä teitä ja kertomasta tästä ennen kuin Melisekin tietää. Annan teille suruaikaa.”

Halusin lyödä häntä. Minun teki mieli piestä hänet. He iloitsivat vanhempieni kuolemasta! Silti vain painoin pääni käsiini ja purskahdin itkuun. Ehkä Shaq vain valehteli. Ehkä hän vain keräsi mainetta valheilla. Mutta miksi hän ei olisi tappanut isää? 

“Hemmetti…” kuiskasin hampaideni välistä. Aran istui vierelläni vaiti. “Melkein ymmärrän, miksi isä kuoli. Hän oli kamala… Ja mitä hän teki teillekin…” vedin syvään henkeä. En voinut valittaa siitä, että he halusivat juhlistaa kuolemaa. Isä tosiaan oli tuhonnut heidän elämänsä. “Olen niin pahoillani hänen teoistaan.”

“Sä et ole voinut vaikuttaa siihen”, Aran kuiskasi. 

Saattoiko äitikin oikeasti olla kuollut? Shaq oli sanonut, ettei ollut tappanut heitä. Hän sanoi… Mutta miksi olin ikinä uskonut häntä? Purin hampaani yhteen. Shaq saisi maksaa. Hän oli aivan kaiken tämän takana. 

Nousin huterasti. Niiskautin nenääni. 

“Mun on kerrottava Melille.”

Aran nousi seisomaan ja tarttui käteeni. Katsahdin häneen uupuneena. 

“En yritä jakaa mitään sisarusvinkkejä, mutta ehkä sun pitäisi odottaa hetken”, hän katseli kasvojani hymyillen vinosti. “Näytät melko kamalalta.” Pyyhkäisin silmiäni ja naurahdin. Varmasti näytinkin. 

Pudistelin päätäni. “Mutta mun on pakko kertoa Melille ennen kuin hän kuulee sen joltain toiselta.”

“He olivat vastahakoisia, mutta annoin selvän käskyn”, Aran totesi. 

“Tarvitsen Giliä nyt”, huokaisin. 

“Enpä tiedä, haluatko jutella hänelle nyt…”

Kosketin otsaani. “Niinpä… Henkien tähden.” 

“Kielsin häntä tulemasta luoksesi. Hänen ilmeensä, kun kuulimme siitä… Ei hän pystynyt hillitsemään tyytyväisyyttään.”

Katsahdin häneen. “Kuinka sä oikein osaat peittää sen niin hyvin? Olethan säkin tyytyväinen.”

“Mulla on parempi itsehillintä kuin Gililllä”, Aran totesi. “Ja kaikesta huolimatta Giliin on sattunut enemmän kuin muhun. Hän ei jaksa yrittääkään olla iloitsematta.”

Nojasin puuhun toimettomana. “Entä kuningatar? Oletteko iloisia hänenkin kuolemastaan?”

Aran katseli jalkojaan mietteissään. “Jotkut ovat, koska he eivät ymmärrä, että kuningatarkin oli uhri tavallaan. Mä… pidän kuningasta kaiken syynä. Olen oikeasti pahoillani Lyanna Vulkan kuolemasta. Ei sitä voi varmaksi väittää, mutta ehkä Arrilen olisi voinut kukoistaa hänen valtansa alla ilman Kaspian Vulkaa.”

Nyökkäsin hitaasti ja harppaisin äkkiä liikkeelle. “Menen Melin luokse.”

“Mitä? Nytkö?”

“No kyllä, Aran, nyt!” tiuskahdin. En jaksanut enää keskustella. En halunnut tehdä siitä todellista. 

Harpoin leiriin. Aranin kaupungissa käynyt partio norkoili ohittamani ison varastokatoksen suojissa keskustellen hiljaa. Gil äkkäsi minut ja pujahti ulos samalten peittämän katoksen suojasta. Kiristin tahtia. 

“An!”

“Älä seuraa mua, Gil!” huikkasin olkani ylitse. 

“Mitä? Aa-an!” hän kompuroi perääni. Hän tarttui käsivarteeni, ja kiepsahdin ympäri. 

“Mun on kerrottava siskolleni”, murahdin. Gil räpytteli silmiään. 

“An, olen pahoillani heistä. Olisin tullut itse kertomaan, jollei Aran olisi uhannut ajaa mua pois leiristä, jos yrittäisin.” 

“Näin ilmeesi. Oli kuin olisit voittanut jotakin”, pudistelin päätäni ja heilautin kättäni: “Aran ei sentään tullut hinkkaamaan vanhempieni kuolemaa naamaani!”

Lähellä olleet ryövärit katsahtivat minuun. Leirin laitamille ilmaantunut Aran loi minulle pahoittelevan silmäyksen. Suljin silmäni hetkeksi, ja kehoni tuntui hyytävältä. Olin todella huutanut viimeiset sanat. Nyt minun ainakin oli kerrottava Melille. Gil vilkaisi ympärilleen ryöväreihin, jotka olivat alkaneet puhua. Katseet kääntyivät Araniin, joka laskeutui rinnettä alas hitaasti. 

“Mä menen nyt”, lausuin Gilille, joka katsoi taakseni. Kun käännyin, kehoni jäätyi. 

Mel seisoi kalliolla. Marjakori putosi maahan, marjat levisivät ympäriinsä. Rimu juoksi juuri paikalle ja pysähtyi Melin taakse henkäisten tietoisena tilanteesta. Melin kasvot vääntyivät surusta ja hän kääntyi sännätäkseen takaisin metsään. 

“Mel!” parahdin ja lähdin hänen peräänsä. Kuinka olin ollut niin typerä? Olin noin vain huutanut sen. 

Ohitin Rimun, joka katsoi minua pahoillaan. Eihän hän muutakaan voinut. 

Sain Melin näkyviin marjapöheikössä. 

“Mel, odota!”

Hän pysähtyi ja kiepsahti minua kohti. Kyyneleet valuivat silmistä, mutta kasvoilta paistoi eniten vihaa. 

“Ovatko he kuolleet?” 

Hidastin kävelyksi ja astelin hiljalleen lähemmäs. “Kuningas julistettiin kuolleeksi tänään. Äiti… Hänkin on kai kuollut”, ääneni värähti. Tuntui niin epätodelliselta sanoa se ääneen. Ehkä tämä olikin silkkaa unta tai valetta. 

“Mutta… Miten?” Mel perääntyi hämmentyneenä. “E-eivät he voi kuolla.” Itku alkoi takertua hänen kurkkuunsa.

Pudistelin päätäni. Kuinka Aran oli pystynyt tähän? Ehkä se johtui juuri siitä, ettei hän piitannut minusta. Ehkä siksi hänen oli helppo esittää välittävänsä. 

En osannut sanoa mitään. Mitä minä voisin sanoa? Mel kai eli siinä lapsuuden harhassa, että vanhemmat olivat kuolemattomia. Minunkin oli päästettävä irti siitä kuvitelmasta. 

“Heille kerrottiin, että kuningas ja kuningatar olisivat kuolleet”, heti kun sanoin sen, kaduin sitä. Oli kuin olisin herätellyt toivoa. Toivoin, että tieto olisi väärää. Toivoin, että se olisi silkka huhu, mutta en voinut väittää niin Melille. “Äiti ja isä… Ovat poissa”, nyyhkäisin. Yritin pitää itseni koossa. Minun oli pysyttävä vahvana. Pakotin itseni piirtämään kasvoilleni jonkinlaisen typerän hymyn. “Mutta mä olen yhä täällä. Kaikki järjestyy kyllä, jos vain me ollaan yhä yhdessä”, kurkotin kättäni, mutta Mel väisti. 

“Mikä se sua liikuttaa, mitä perheellemme on tapahtunut?”

“Mitä?”

Kyyneleet kimaltelivat Melin poskilla. “Et ole kuin toistellut, että perheemme on hajonnut. Ja että isi on kamala! Äidistä et ole edes puhunut!”

Sydämeni tuntui pysähtyvän hetkeksi. Avasin suuni, mutta ääntä ei tullut. Melin silmät leiskuivat.

“Mä rakastin perhettämme”, ääneni värisi. “Rakastin äitiä, ja sua. Rakastin jopa isää, vaikka hän teki kaikkensa tehdäkseen elämästäni kurjaa.”

“Isi teki pakollisia päätöksiä”, Mel murisi itkuisin silmin. 

“Se ei tee hänestä hyvää! Hän oli kamala isä, ja olen tyytyväinen, että hän on kuollut!”

Tajusin liian myöhään, mitä olin sanonut. 

Melin kasvot vääntyivät itkuun ja hän tönäisi minua niin lujaa kuin pystyi. Kompuroin taakse toivottomana. 

“Vihaan sua! Vihaan sua, An!” hän parkui ja tönäisi uudelleen. Katsoin häntä murtuneena. Annoin hänen lyödä ja töniä minua. “Vihaan sua…” Hän tönäisi heikommin. Itku alkoi viedä hänen voimansa. 

“Shh… Olen pahoillani”, kuiskasin. Hän nojasi minua vasten. Kyyneleet kastelivat paitani. 

“V-vihaan sua”, Mel painautui vasten rintaani ja antoi minun halata häntä. 

Polvistuin maahan hänen kanssaan. “En mä tarkoittanut sanomaani. Ikävöin heitä. Ikävöin äitiä ja sitä, miten hän leikki kanssamme kun oltiin lapsia. Sulle kaikki oli erilaista, mutta musta tuntuu, että perheemme alkoi hajota jo silloin, kun isä alkoi sulkea meitä linnaan. Tiedän, että hän vain pelkäsi, mutta se ei oikeuta sitä. Kun äiti vaikeni, hänkin loittoni. Mulla on ollut vain sut näinä viime vuosina.”

Mel niiskaisi. “Tiedän sen.”

Sen kuuleminen tuntui melkein pahemmalta kuin että hän olisi väittänyt vastaan. 

“Tiedän, mitä isi teki.”

Suljin silmäni neuvottomana. En voinut kuin itkeä. He olivat poissa. He todella olivat poissa.