Luku 11 ◅▻ Kaarti

Purin huultani Iveran avatessa oven kabinettiin, jossa pitkän pöydän ääressä istui kuusi Verwasin Kaartin ryhmänjohtajaa. 

Hän oli laittanut minulle raudat vain näön vuoksi. Veristen vaatteiden tilalle hän oli löytänyt Kaartin harjoittelijoiden vaatteet, eli pitkät saappaat, niihin sullotut tummansiniset housut ja hihattoman paidan, jonka päälle Ivera oli pukenut oman takkinsa, vaikka siinä olikin verta, ja minulle hän oli antanut jonkin lyhyen, todella ruman takin. Kaikki vaatteet olivat minulle liian isot ja riippuivat rumasti. Kuulemma saisin omat saappaani ja parempaa vaatetta sitten, kun tämä olisi hoidettu.

Päässäni tuntui sumealta, mutta pakotin itseni kävelemään huoneeseen. Ivera tuki minua, vaikka olin vastustellut. 

Kabinetti oli aika mitäänsanomaton. Tummat laudoilla peitellyt seinät, tummanpunaiset verhot ikkunoiden edessä ja vain vähän huonekaluja. Kävin katseellani läpi kaikki kuusi armishgua. Pöydän päässä istui keski-ikäinen, kalpean polkkatukan omaava nainen, jolla oli punainen jalokivikoru kaulassaan ja päällään Kaartin tummansininen takki. Hän katsoi minua arvostelevasti ja kohotti toista kulmaansa. 

“Luulin uhkaavammaksi.”

“Älähän nyt, Werna”, Ivera sanoi. “Sähän näit, miltä hän näytti yöllä.”

“Mä kun luulin, että se kuolisi”, huomautti lähimpänä meitä istuva nuori, yli parikymppinen mies, jolla oli ruskeat kiharat hiukset, tummanruskeita silmiä korostavat paksut kulmat ja kulmikkaat kasvot, joiden hän eittämättä kuvitteli olevan komeat. Tämän otsassa oli erityisen ikävän näköinen arpi.

“Kyllähän Benit osaa hoitaa lähes kuolleenkin”, ruskeahiuksisen miehen ikäluokkaa oleva vaaleahiuksinen nainen pisti väliin. Yksi kultaiseksi paikattu hammas välähti himmeässä valossa, kun hän virnisti. Hänellä oli sydämen muotoiset kasvot, vihreät silmät ja terävä, aavistuksen ylöspäin kääntyvä nenä. Jo nyt tiesin, etten pitänyt hänestä. En tosin pitänyt kenestäkään heistä. 

“Ei olisi tarvinnut hoitaa, murhaajahan tuo on”, erittäin leveäharteinen, tumma, Benitin tapaan kultasilmäinen mies tuhahti. Möreä ääni ja silmien tuima katse toivat minulle mieleen karhun. Hän näytti muutenkin niin lihaksikkaalta, että voisi vääntää niskani katki tuosta vain. Hän myös näytti kovin paljon Benitiltä. Olivat varmaan sukua. 

“Hänestähän on hyötyä, ellei hän todella halua hirtettäväksi”, harmaahiuksinen, jäänsinisen ja vihreänkirjava silmäinen, hoikka nuori haltijanainen, jota voisi ehkä tytöksikin sanoa, huomautti ja vilkaisi minua ikävästi. Pysähdyin katsomaan häntä ja vilkaisin Iveraa, joka tuhahti hänen sanoilleen itseriittoisen näköisenä. Tajuaminen iski minuun – Iverallahan oli sisko. Heissä kieltämättä oli samaa näköä. Pyöräytin silmiäni itsekseni. Eikö Verwasiin todella saatu kaartilaisia, jotka eivät tuoneet koko perhettään samaan työhön?

Ainoa, joka ei sanonut mitään, oli nainen, jolla oli kultaisia pieniä renkaita korvissaan sekä kapeat, kauniin muotoiset kasvot. Tämän toinen silmä oli ruskea ja toinen kultainen ja todella kiharat mustat hiukset oli ajeltu toisesta sivusta lyhyeksi. Tummalla iholla oli arpia ja toinen korvista oli revennyt kärjestä. Silti hän ei näyttänyt miltään rettelöitsijältä tai elämän runtelemalta. Hän istui tuolilla kädet puuskassa ja tarkkaili minua silmäkulmasta. Hänessä oli jotain todella tuttua, mutten saanut päähäni, mitä. 

“Älkää viitsikö. Nelia tietää mistä ne löytää”, Ivera puuskahti ja patisti minut hieman liiankin nopeasti pöydän luo. Jouduin nojautumaan pöytään ja räpyttelemään silmiäni, kun katseeni sumentui jälleen. Minulta meni hetki tajuta, että pöydällä oli jättikokoinen kartta, joka kattoi koko kaupungin ja jonkin verran ylimääräistäkin. 

“No, antaa kuulua”, Iveran Wernaksi kutsuma nainen hoputti. Tämän rinnassa oli Kaartin komentajan merkki. 

Olin jo etsinyt piilopaikan kartalta, kun tulin toisiin aatoksiin ja nostin katseeni pöydän ääressä oleviin. 

“Mä kerron sen heti, kun te keksitte, miten mua ei tapeta heti kun astun ulos tästä rakennuksesta ja jään yksin. Ne kolme – ja todella monet muut – nimittäin etsivät mua niin kauan, että saavat hengiltä. Ja ei, ennen kuin kukaan edes vaivautuu sanomaan sitä, te ette millään saa kaikkia heitä kiinni.”

Ivera vilkaisi minua kankeana ja ainakin vaalea nainen sekä Werna kyseenalaistivat minua avoimesti. 

“Eihän se meidän ongelmamme ole, jos sä menetät henkesi”, vaaleahiuksinen huomautti. 

Kohotin kulmiani ja hymyilin ikävällä tavalla. “Niin, eikä se ole mun ongelmani, jos te ette saa kaikkia tietämiäni tietoja”, huomautin salaa jopa vahingoniloisena asiasta. Saatoin kiristää heitä mieleni mukaan. 

Nuori ruskeahiuksinen mies virnisti hieman. “Ivera, sinähän voit pitää huolta tästä lemmikistäsi”, hän käänsi katseensa Iveraan, joka alkoi näyttää kiukkuiselta. 

“Tai me voimme pitää häntä vankina vielä pidempään”, iso mies ehdotti. 

“Joo, olinhan mä aiemminkin tosi hyvässä turvassa siellä”, sanoin kuivasti. 

“Tai sitten me tapetaan sut sittenkin”, vaaleahiuksinen ehdotti. Vastasin uhmakkaaseen katseeseen tappavan tyynesti.

“Eshe, olemme lainvalvojia, emme teloittajia”, ruskea- ja kultasilmäinen nainen puhui ensi kertaa karhealla äänellä vilkaisten nuorempaa ryhmänjohtajaa. 

“Meillä on teloittaja huoneessa kanssamme!” ruskeahiuksinen puuskahti. “Ei tässä ole varaa miettiä moraaleja.”

“Joten mitä? Tapammeko kouluikäisen nuoren tuosta noin vain?” tumma nainen haastoi varsin tyynesti. 

“Okei, okei, hän tulee asumaan luokseni ja mä suojelen häntä siellä ja hän kertoo meille kaiken tarvitsemamme”, Ivera pisti nopeasti väliin korottaen ääntään ennen kuin armishgut ehtivät puhjeta riitelemään. Mulkaisin häntä ikävästi, mutta hän ei ollut moksiskaan. En tosiaankaan haluaisi olla Iveran kanssa enempää tekemisissä, tosin muut vaihtoehdot olivat vielä vähemmän houkuttelevia. 

“Eikä todellakaan tule! Ivera, mäkin asun siellä!” tiukkasi harmaanruskeahiuksinen. Ivera katsoi häntä haastavasti ja virnisti. 

“Silloin talossa on kaksi Kaartin jäsentä suojelemassa sekä yksi entinen”, hän huomautti. “Eikä isäkään mikään surkea ole aseiden kanssa.” Harmaahiuksinen näytti miltei tyrmistyneeltä, eikä keskustelun jatkokaan ollut hänen mieleensä. 

“Itse asiassa tuo on aika hyvä ajatus”, Werna totesi. “Vaihdan varmaan muutaman sanan Jianin kanssa ennen kuin vakiinnutamme tämän järjestelyn”, hän katsoi minua arvioiden, “Voitte samalla valvoa tätä uutta apulaistamme, ettei hän ole kenellekään vaaraksi.” Huokaisin raskaasti tietoisena siitä, ettei minun mielipiteelläni olisi merkitystä täällä, kuten ei koskaan ollut ollut missään muuallakaan. Huomasin saavani ruskeatukkaiselta mieheltä alentavan katseen. 

“Selvä, yksi asia hoidettu. Nyt meidän täytyy saada tietää, missä ne rotat piileksivät”, lihaksikas mies sanoi. 

Etsin uudestaan katseellani piilopaikan ja näytin sitä sormellani. 

“Tuo rakennus tuossa. Tuolla kapealla kujalla on matala ovi. Sieltä pääsee sisälle piilopaikkaan”, selitin. “Muita reittejä ei ole, mutta uskokaa, heillä on silmät kaikkialla ja he tietävät, kun olette tulossa.”

“Mistä tiedämme, että puhut totta?” ruskeahiuksinen epäili. 

Nostin katseeni häneen. “Tietysti puhun. Mulla ei ole enää mitään syytä suojella heitä”, sanoin sen täysin vilpittömänä, enkä kuullut enää vastaväitteitä, vaikkakin katseet kertoivat enemmän kuin sanat. “Yrittäkää löytää joukon johtaja, Schan. Se ruma mies, joka ei osaa leikata partaansa ja kantaa mukanaan aseita enemmän kuin hampaita. Laiha, mutta lihaksikas, pistää varmaan silmään.” Kuvaus näytti huvittavan Iveraa. 

“Öh… Taidanpa antaa paremman kuvauksen sitten kun suunnitellaan koko tehtävä”, hän ehdotti, ruskeahiuksinen mies hymähti paljonpuhuvasti ja Werna nyökkäsi kiitollisena. 

Silmäilin karttaa. Katseeni osui erään pohjoispuolen rakennuksen kattoon. 

“Onko sen naisen ruumista vielä löytynyt?” mutisin.

“Mitä?” joku tiukkasi. Havahduin ja nostin katseeni. Ivera veti suunsa viivaksi muiden tarkkaillessa minua epäillen. 

Roteva mies nojasi taakse tuolillaan. “Voimmeko luottaa häneen, jos hän on murhannut ihmisiä? Siis luottaa häneen niin, että päästäisimme hänet elämään muun väen keskelle.”

“Niin, tai päästää sen asumaan kotiini”, harmaanruskeahiuksinen murisi suoden Iveralle katseen.

“Jos emme voi luottaa häneen, heitämme hänet vain oman väkensä surmattavaksi”, Ivera sanoi kylmän rauhallisena. Mulkaisin häntä taas, hän vilkaisi minua syrjäkarein ja väläytti hampaitaan virneeseen. “Sitä paitsi tietysti mä valvon häntä, kuten Werna käski.”

Kaartin johtajat väittelivät hyvän aikaa, ja minä seurasin vain sivusta, kunnes Ivera kyllästyi ja ilmoitti lopettavansa tältä päivältä, ellei mitään tärkeää nousisi esille. Hän nosti minut pystympään ja viittasi oven suuntaan. 

“Me lähdetään nyt. Sä saat myöhemmin kertoa lisää asioistasi, mutta nyt näytät liian paljon siltä, että pyörryt kohta”, hän totesi minulle ja talutti minut oven suuntaan vilkaisten vielä pöydän ääressä olevia tutkimattomalla ilmeellä. 

Linkutin Iveran kanssa käytävään hämilläni siitä, että olin tässä. Hän todella veisi minut kotiinsa asumaan. Huokaisin raskaasti tuntien myös turhauttavaa avuttomuutta. Nyt en ikinä pääsisi Iverasta eroon. En ainakaan niin pitkään aikaan, kuin minun olisi pysyttävä Verwasissa. Heti kun pystyisin, jättäisin tämän kaupungin taakseni. Ei Schan minua maailman ääriin seuraisi, joten ennemmin tai myöhemmin hän jättäisi minut rauhaan.