LUKU 34 ⤠⤟ Kehä

 “Helvetin Aran!” Gil ärähti, kun Aran iski häntä silmän seudulle kyynärpäällään. 

“Suostuit tähän ihan itse, joten älä kitise!” Aran tiukkasi kiepsahtaessaan Gilin taakse. Gil kääntyi ja hypähti taakse ketterästi. Aran syöksähti häntä kohti ja löi palleaan. Hurraus kohosi kehässä ympärillä. Minun ei kai olisi kuulunut olla yllättynyt siitä, että jopa vanhemmat ryövärit olivat täysin mukana kannustamassa. Nuorten meuhkaaminen oli vain odotettavissa.

Nojailin puuhun kädet puuskassa. Minä menisin seuraavana. En minä osannut nyrkkitappelua, mutta halusin yrittää. Halusin todistaa ryöväreille, etten minä pelännyt. 

Mel hurrasi, kun Aran sai Gilin kaatumaan maahan. Gil pyörähti pystyyn ja soi puunoksalla istuvalle Melille tympeän katseen. Mel näytti kieltä takaisin. 

Gil antoi pari taitavaa iskua Aranille ja väisti potkunkin hienosti. Sitten Aran tarttui hänen käsivarteensa ja potkaisi polvellaan kylkeen. Gil haukkoi henkeä ja hoiperteli taaemmas. 

Aran vaihtoi painoa jalalta toiselle kädet rennosti nyrkissä. 

“No niin, vauhtia, vauhtia, Gil!” hän hoputti ärsyttääkseen. 

“Hyvä, Aran!” hurraus raikasi. 

“Näytä sille!”

Gil hyökkäsi kohti Arania ja Aran oli juuri huitaisemassa, kun Gil heittäytyikin maahan, pyörähti sukkelasti ympäri ja potkaisi Arania jalkaan. Henkäisin ihmeissäni, kun jotenkin Aran nappasi Gilin niskalenkkiin kaaduttuaan ja sai painettua tämän hallitusti maahan. 

“Mit- Aran!” hän ärähti riuhtaisten. Aran virnisti tyytyväisenä ja taputti Gilin olkaa. 

“Luovutahan jo. On täällä muitakin, jotka haluavat harjoitella.”

“Luulin, että tämä olisi hyväntuulista harjoittelua, eikä mun pieksemistäni”, Gil huohotti. 

Aran kohautti olkiaan. “Ei ole mun syytäni, että olet ruosteessa.”

Hän tiukensi otettaan, ja Gil viimein taputti Aranin jalkaa merkiksi antautumisesta. 

Kun Gil oli jalkeillaan ja Aran perääntyi kehästä, harpoin keskustaa kohti. Bakha oli menossa edeltä, mutta astuin tylysti hänen eteensä. 

“Nyt on mun vuoroni, kiitos.” 

En katsonut Bakhaa, mutta miltei tunsin hänen polttavan katseensa. 

Gil katsahti minuun ja perääntyi askeleen.

“En kuitenkaan ole yhtä hyvä kuin Aran”, totesin ja ojensin pistoolin Aranille. Gil vilkaisi pistoolia ja sitten taas minua. 

“Öh… Kiva, An, että luovut pistoolistani ensin”, hän totesi. “Kiva myös, että ylipäätään haluat olla mukana tässä.”

Astelin kehälle ja paransin asentoani. “Aran sitä ehdotti.” Gil vilkaisi tätä merkitsevästi, Aran kohautti olkiaan viattomana. 

“No niin, nyt taistellaan!” tiuskaisin. Tuntui typerältä seistä siinä vain puhumassa. 

Gil huokaisi ja asettui valmiuteen. 

“Joo, taistellaan- auh!” 

Pyöräytin nyrkkiäni kivusta sihahtaen ja potkaisin. Gil painoi iskun saanutta vatsaansa eikä ehtinyt väistää. Hän valahti suoraan maahan valittaen, ja väki ympärillä räjähti nauruun. 

Astelin kauemmas odottaen. Tämähän ei olisi tässä. “Mitä? Etkö usko, että osaan?” potkaisin maata. Gil haukkoi henkeä näyttäen miltei järkyttyneeltä iskusta. “Olit palkkionmetsästäjä ja teit mitä ikinä teitkään, joten käyttäydy sen mukaisesti, ja todista, että pystyt voittamaan edes mut!”

“En halua satuttaa sua”, Gil väänsi itsensä pystyyn ja hengitti syvään. 

Livahdin hänen ohitseen ja iskin olkapäälläni kylkiluihin. “En mäkään, mutta me nyt tehdään tämä!” 

“Saamasi pitää”, Gil huokaisi ja hyökkäsi. Lensin parkaisten selälleni ja pyörähdin kömpelösti maan poikki. Tietysti yleisössä naurettiin. 

Vääntäydyin jaloilleni ja tartuin Gilin jalkaan, kun hän oli potkaisemassa. Se sattui, mutta ainakin sain väännettyä Gilin ympäri ja horjuutettua häntä. Hän huitaisi jalallaan ja osui vatsaani. Gil kaatui, mutta oli jaloillaan siinä ajassa, kun minä vasta horjahtelin maahan. Potkaisin taas ja nousin haukkoen henkeä. Löin, Gil väisti, löin uudelleen, olin kaatua. Gil potkaisi, löin kyynärpäälläni ja sentään osuin. Gil väisti seuraavan. Minä väistin hänen iskunsa, mutta seuraavat kaksi osuivat. 

“Heitä se, An!” Aran huusi. Vilkaisin häntä perääntyessäni. 

“Miten ihmeessä?”

“Voisiko yleisö olla heittelemättä vinkkejä?” Gil huikkasi happamasti. Aran heilautti kättään. 

Potkaisin Giliä ja livahdin hänen taakseen. Kiskaisin hänet rintaani vasten, potkaisin lujaa jalallani, jolloin Gilin toinenkin jalka lipsahti tämän seistyä liian takakenossa. Päästin hänet valahtamaan maahan. Olin nähnyt Aranin tekevän saman aiemmin. 

“Hah!” hihkaisin, ja sitten jo löysinkin itseni maasta. Gil painoi käsivarttaan kaulallani ja nojasi lähemmäs. Yhtäkkiä minua alkoi hämmentää. Oliko Amara tehnyt samoin Notjassa? Ei… Hän oli painanut kirveensä kahvan kaulalleni ja yrittänyt tukahduttaa hengitykseni. Nyt Gil kuitenkin painoi minua maahan samalla tavalla. 

Purin hampaani yhteen ja yritin puskea Gilin pois. Hengitykseni tihentyi tahtomattani. En voinut olla näkemättä Amaraa siinä. Ei Gil yritä satuttaa, vakuutin itselleni. Ei tietenkään yritä. 

“An?” Gilin ote hellitti aavistuksen. “Oletko kunnossa?” 

Samassa käännähdin sivulle ja löin kyynärpäälläni. Gil ärähti ja horjahti. Pyörähdin hänen päälleen ja painoin maahan vatsalleen, kiskoin hänen kätensä selän taakse. 

“Opit tuon Amaralta, eikö?”

“No, ei siinä nyt järin paljon opittavaa ole…” Gil tuhahti. Väänsin hänen kättään tiukasti taakse niin, että hän sävähti kivusta. “...Mutta hän sen opetti, heiton ja kaiken- au, päästä jo!”

“Luovuta ensin”, kiristin otettani. 

“No, luovutan, luovutan! Jos et satu huomaamaan, pitelet molempia käsiäni!”

Nousin sulavasti jaloilleni ja katsahdin ryöväreihin. Näin tyytyväisiä katseita, suorastaan ylpeyttä, joka kupli myös omassa rinnassani. Aran hymyili vinosti ja nyökkäsi. 

Samassa potku osui nilkkaani ja tömähdin maahan. 

“Gil!” 

“Anteeksi vain, mutta päästit suojauksesi alas.”

“Sähän luovutit!”

“Uskoisitko jos Shaq sanoisi niin?”

“Gil, leikit on ohi. Olet pois pelistä, jos antaudut”, Aran huomautti. “Voisit toki ensi kerralla oikeasti yrittää.” 

“Pidän tauon nyt, Aran”, Gil vilkaisi ryöväriä tympeästi. Hän kiskoi minut jaloilleni ärsyttävän helposti ja nojautui puoleeni: “Nyt kun sait tehtyä asiasi selväksi, lopetat kai tämän typeryyden ennen kuin joku näistä pieksee sut.” Mulkaisin Giliä. 

“Ei, kun olen täällä taistelemassa.”

Gil huokaisi ja katsahti Araniin apua pyytääkseen. Aran vain pudisti päätään heilautten kättään muiden ryövärien puoleen. He näyttivät kärsimättömiltä, eikä tässä voitaisi alkaa korostamaan, etten pärjää heille. 

Joku astui kehään. Kun käännyin, halusin vain haudata pääni maahan. Gil ja Aran vaihtoivat katseita. Fiane, tyttö, jonka musta tukka oli leikattu huonosti ja otsatukka vahingossa vinoon, tanssahteli taisteluvalmiuteen. 

“Nyt onkin mun vuoroni prinsessan kanssa”, hän virnisti. Viittasin päälläni Gilin siirtymään syrjään. 

Peräännyin kehän toiseen laitaan rukoillen. Fianen koko olemus huokui voittoa. 

“Säkö?” sain kysyttyä. En voinut unohtaa, miten tyttö oli katsonut minua eilen. 

“Haluaisin tappaa vanhempasi. Voin ainakin piestä sut”, Fianen silmistä paistoi puhdasta murhanhimoa, ja kaduin jokaista valintaani sinä päivänä. Samaan aikaan minä halusin tapella. Kuinka hän kehtasi puhua näin minun kuulleni?

“Fiane”, Aran kuului tiukkaavan. Fiane pyöräytti silmiään. 

“Älä huoli nyt, säästän hänet pysyviltä vammoilta.”

Astuin eteen. “Tapellaan nyt sitten, kun haluat!” syljin. 

Fiane kohautti olkiaan ja hyökkäsi. Sukelsin alta ja löin kyynärpäälläni. 

“Hyvä, An! Näytä sille!” Mel hurrasi. 

Fiane tarttui minuun ja heitti ylitseen. Tömähdin mutaan kivuliaasti, väistin iskun ja hoipuin jaloilleni. Hän oli jo kimpussani enkä uskaltanut kuin perääntyä. Ja silti en halunnut luovuttaa. Ehkä olin vähän liian kunnianhimoinen. 

“An, vasemmalle, iske vasemmalle!” Aran huusi. 

“Älä kannusta kruunua!” valitettiin yleisössä ja Fianekin mulkaisi Arania. 

“Mä olen väkeäsi, ei tuo!” hän tiuskaisi. 

“Mutta sä pärjäätkin omillasi.”

Kiepsahdin Fianen taakse ja potkaisin tätä lantiolle vasemmalle. Hän parahti ja hoippui sivulle. Samassa hän potkaisi polveeni. Kipu särähti pitkin jalkaani. 

“Olet yllättävän hyvä, prinsessa”, Fiane virnisti ja väisti lyönnin. Seuraava osui hänen poskeensa ja minä sain lyönnin kaulaani niin, että henkeni salpautui hetkeksi. 

“Mut on opetettu miekkataistelemaan kruunulle työskennelleiden sotilaiden toimesta! En mä häviä sulle noin vain”, väistin, sukelsin Fianen eteen ja iskin tätä leukaan nyrkillä. Sain takaisin potkun rintaan ja rystysenikin olivat jo verillä

“Lyöt silti kuin prinsessa.”

Huitaisin niin lujaa kuin pystyin. Horjahdin ohi ja Fiane kamppasi minut.   

“Wau, olipa hieno temppu”, hän pilkkasi virne huulillaan. Hän hyökkäsi kimppuuni, mutta tällä kertaa en antanutkaan hänen noin vain voittaa. Löin käteni hänen olkapäihinsä ja potkaisin niin lujaa kuin pystyin heivatakseni hänet ylitseni. Fiane näytti niin hämmästyneeltä, että halusin nauraa. Hän lensi hyvän matkaa ja tömähti maahan niin vauhdilla, että pyörähti pari kierrosta ympäri. Yleisössä tuli hiljaista. Sitten kuuluikin jo hurrausta ja valitusta. 

Astelin keskemmälle kehää pyöräyttäen harteitani. “No niin, Fiane!”

Hän nousi ensin käsiensä varaan ja tuijotti maata. 

“Tuon saat maksaa.” Hänen palava katseensa käännähti minua kohti, ja tiesin olevani mennyttä.

Fiane ponkaisi jaloilleen pelottavan ketterästi ja oli jo kimpussani, kun vasta valmistauduin puolustautumaan. Minun onnistui väistää ja lyödä, mutta seuraava isku jo osuikin. 

Hän astui taakse irvistäen. “Jos hallitsijat ovat yhtä heikkoja kuin sä, voin tappaa heidät ihan helposti.”

Rinnassani leimahti ja löin. Löin uudelleen. Fiane iski takaisin. 

“He ovat vanhempiani!” karjaisin ja heilautin nyrkkiäni taas. Fiane huitaisi, muttei osunut. Väistin ja iskin. Minä osuin. Kiskaisin Fianen lähemmäksi ja potkaisin polvellani. 

“Vanhempasi tuhosivat kaiken!” Fianen ääni särähti. 

“Isäni tuhosi!” huusin takaisin. Tappelu alkoi muuttua silmittömäksi huitomiseksi. 

“Nyt menee yli… Taistelu ohi!” Aran kajautti. Me tuskin kuulimme. Heilautin Fianen kauemmas ja livahdin hänen taakseen hengähtääkseni.

Fiane pyörähti ympäri, väisti ja loikkasi taakse. Astuin sivulle ja huitaisin. Hän löi ja osuikin tällä kertaa, lujaa. Kosketin leukaani irvistäen ja horjahtelin taakse. Suljin silmäni vain pieneksi hetkeksi hillitäkseni kivun. Kun avasin silmäni, Fiane potkaisi, korkealle. Kengänkanta osui suoraan ohimolleni ja maailma keinahti ympäri. 

“Hemmetti, An!” 

Kipu säteili pitkin päätäni ja maailma kieppui allani. Vai oliko se sittenkin vain päässäni? Korvissa sirisi. 

“Fiane!”

Aran tönäisi Fianea. “Jossain menee raja etenkin kruununperillisen kanssa!” Hän kiepsahti katsomaan muita ryöväreitä. “Hiljaa!” Mekkala ympärillä muuttui huminaksi. 

Poskeeni sattui. Lämmin valui poskeani pitkin, ja se oli jo niin tuttu tunne, että tiesin heti, mitä se oli. Verta. Tietysti verta. Mitä muutakaan nykyään?

Katsoin sumenevaa maata ja ihmettelin. Kuinka ihmeessä olin päätynyt tänne? Olin maani kruununperillinen, mutta nyt makasin mudassa jossain ryövärien taistelukehässä. Eihän tämän näin pitänyt mennä. Ei kenenkään meidän ikinä kuulunut päätyä tänne. Ja silti, siinä hetkessä, kun minusta vuoti verta, en halunnut olla muualla. Tosin, ehkä se johtuikin vain iskusta päähän. 

“Vie An syrjään, nyt”, Aran kuului sanovan, ja Gil kiskoi minut jaloilleni. Halusin oksentaa. 

“Kerrothan Fianelle, että haluan kokeilla uudelleen myöhemmin?” mumisin jaksamatta kohdentaa katsettani. 

“No enkä kerro.”

                     

⇝⥈⇜

                                           

“Miksi halusit oikeastaan tapella?” Gil paineli kankaalla silmäkulmaani. Sävähdin kirvelyä. 

“En oikein tiedä”, myönsin hämilläni. 

Ohitsemme kulki muutama ryöväri. 

“Hei, hyvin taisteltu, prinsessa!” huikkasi nuori nainen, jonka ruskeisiin hiuksiin oli värjätty punaiset raidat. Kisha, uskoisin? 

Hymyilin sävähtäen poskeani. “Kiitos.”

“Voidaan huomenna taistella – ilman Fianea”, ehdotti punaiset hiuksensa lyhyiksi leikannut tyttö virnistäen. Hänen silmissään oli suden kiilto. Olin kai nähnyt hänet Fianen kanssa aiemmin. 

“Toki!”

Gil kohautti kulmiaan. “Oho, sait kai kavereita.”

Hymähdin ihmeissäni. Tosiaan. Olin saanut turpaani, mutta jotenkin väki katsoi minua nyt paremmin. “Kerään kai mieluummin liittolaisia kuin vihollisia.”

“Jaa, silti päätit lähteä tappelemaan.”

“Halusin harjoitella… Tai en tiedä, mitä halusin.”

“Kai sulla oli jokin todellinen syy lähteä mukaan, etkä vain halunnut muuten vain hakata mua?” Gil naurahti.

Katselin nyrkkejäni, jotka olivat revenneet verille. En voinut uskoa, että Gilin kanssa tappelu oli päästänyt minut pelkästään parilla ruhjeella, mutta Fiane oli päättänyt hakata minut. Toki Gil oli tehnyt parhaansa ollakseen vahingoittamatta minua. Fiane oli tehnyt kaikkensa satuttaakseen minua ilman, että Aran pistäisi peliä poikki. 

“Olen kyllästynyt siihen, että pakoilet vain”, katsahdin hänen silmiinsä. Hän käänsi heti katseensa. “Siitä saakka, kun tapasimme taas, olet vältellyt totuutta. Et voi väittää, etteikö se olisi ollut raskasta.”

Gil sulki silmänsä. “Anteeksi, An.”

“En mä sitä. Oikeastaan haluan, että vain myönnät menneisyytesi. Tai siis… Me ollaan maanpaossa. Karataan Verisudenpiiriltä”, katseemme kohtasivat taas, “joten nyt jos joskus on oikea hetki palkkionmetsästäjälle.”

Gil räpytteli silmiään ja hymyili lopulta. “Kiitos.”

Kohautin olkiani. “Me ollaan muututtu, eikä se ehkä ole huono asia.”