LUKU 32 ⤠⤟ Pikkunubler

 Eksyneet ja kotinsa menettäneet varkaat istuivat katolla vaiti. Talvi lähestyi ja heillä oli jo nälkä. Kun kaupungin varastot hupenisivat, nälkä kävisi pahemmaksi. Kylmyydestä ei uskallettu edes puhua.

“Meidän on kai jatkettava”, Aran huokaisi. 

“Minne muka? Emme pääse rajan yli ja kuningas on perässämme”, totesi Gilbert. 

Katva vilkaisi häntä merkitsevästi. “Sinua he etsivät.”

“Katva!” Gran tiukkasi ponkaisten jaloilleen etäämmällä. 

“Mitä? Gilbertin takia he kaikki ovat kuolleet. Jos tarjoamme hänet kruunulle, saamme taas olla rauhassa”, Katva totesi osoittaen syyttävällä sormellaan Giliä. Gil ei voinut kuin kuunnella. Werren nojaili hänen kylkeensä vaiti. Hän ei ikinä ollut ollut taistelija. Aran puolestaan näytti valmiilta hyökkäämään Katvan kimppuun puolustaakseen ystäväänsä. 

“Me emme luovuta omaa väkeämme!” Gran jyrähti. Muutama muukin näytti olevan Katvan kannalla, mutta sentään Katva oli heistä ainoa, joka oli Nebuilin väkeä. 

“Etkö aio puolustaa itseäsi?” Aran katsoi Giliä anellen. Gil laski katseensa. Oli kulunut kuukausia eikä hän enää tiennyt, mitä tehdä. He olivat jumissa, ja se oli Gilin syytä. 

“Mitä tässä enää voi sanoa?” Gilin ääni oli ontto. Werren vilkaisi häntä jännittyneenä. Hän sulki silmänsä hetkeksi ja kääntyi sitten katsomaan Giliä silmiin. 

“Et saa luovuttaa nyt”, tämän aina niin pehmeä ääni oli lujaa kuin rauta. “Olemme päässeet tänne saakka. Emme eroa nyt.”

Gil hymähti ja kosketti Werrenin leukaa. “Meidän tiemme pysyvät yhdessä, ei huolta.”

“Voisitteko pysyä tilanteen tasalla?” Aran sihahti. Aikuiset olivat puhjenneet väittelemään. “Tässä on sun henkesi kyseessä, Gil.”

“Niin on, mutta niin on teidänkin”, Gil vain huokaisi. Kuningas ei luovuttaisi. 

Lopulliseen päätökseen päädyttiin yhteistuumin. Ei ollut mitään hyviä vaihtoehtoja. Heitä oli lähtenyt jo useita. Osa lähtijöistä oli vain ottanut tukea matkalla toisista alamaalaisista törmättyään joukkoon, toiset taas olivat alkuperäisiä nebuillaisia. 

Kun Gran julisti päätöksen, oli hiljaista. Kaikki siitä olivat sopineet, mutta oli outoa, että siitä todella tuli päätös. 

“Me lähdemme. Täällä olemme jo menettäneet kaksi, emmekä vain voi jäädä enää. Shailoinin varkaat eivät salli meidän jäävän. Jokainen on vapaa tekemään omat päätöksensä, mutta ymmärtäkää, että valintanne vaikuttavat siihen, kuinka näemme teidät, jos vielä tapaamme”, Granin ilmoitus riipaisi, koska kaikki tiesivät, ettei mikään enää sitonut heitä yhteen. Se myös tarkoitti Gilille jotain. Hänen henkensä oli nyt kaikkien käsissä. Hän pelkäsi, että hänet ajettaisiin pois, mutta niin ei käynyt. Gran nimittäin jäi hänen kanssaan. Useimmat jakautuivat omaan joukkoonsa. He hyvästelivät. Jopa Katva ja Gil hyvästelivät melko lämpimästi. Molemmat tiesivät, että jos he vielä tapaisivat, se ei olisi ystävyyden merkeissä. 

Aran ja Werren lähtivät Gilin kanssa. Useimmat Nebuilin varkaista jäivät, koska he tosiaan olivat yhä perhettä. Ne, jotka lähtivät, eivät enää yrittäneet palata. 

Gil kulki Aranin kanssa syrjään leiristä. Tuli paloi kuolleen kunniaksi. Aran nojasi puuhun. 

“Tämä tuntuu pahaenteiseltä”, hän totesi naurahtaen. Gil ei heti uskaltanut katsoa häntä silmiin. Aran ei pitäisi kuulemastaan. Sen Gil jo tiesi. 

“Aran”, hänen äänensä oli käheä. “Mä lähden.”

Aranin hymy hyytyi ja katse sumeni. Hän nielaisi tyhjää tuijottaessaan maata. “Mitä?”

“M-mun on pakko lähteä”, Gilin ääni oli ohut. “Liian monta on jo kuollut, eivätkä Nublerit jätä asiaa tähän. He eivät lopeta ennen kuin saavat mut. En aio antaa teidän kuolla. Te saatte aloittaa uuden elämän. Löydätte oman paikkanne ja asetutte asumaan. Voitte ajatella mun kuolleen-”

“Ei!” Aranin ääni särähti. “Olet veriveljeni, Gil! Tarvitsemme sua yhä! En aio antaa sun lähteä kuolemaasi.”

“Et voi muutakaan, koska olen jo päättänyt lähteä enkä aio ottaa sua mukaan. Sä ansaitset elää.” Aranin katse oli murtunut. Hänen silmänsä hehkuivat himmeästi. 

“Ei”, oli ainoa asia, mitä hän enää osasi sanoa. 

“En voi kertoa, minne olen menossa. Estäisit mua. Lupaan yrittää selviytyä, mutten lupaa selviäväni. Haluan kuitenkin sulta lupauksen: Elä. Haluan, että elät, vaikka mä olisin poissa”, Gil katsoi Arania niin kauan, että tämä nosti katseensa hänen silmiinsä. “Lupaa mulle.”

Kyynel vierähti Aranin poskelle. “Et voi tehdä näin mulle.”

“En voi muutakaan. En. Anna. Sun. Kuolla.”

Viimein Aran sulki silmänsä ja nyökkäsi. Hän ei voinut mitään kyynelilleen, eikä voinut Gilkään. “Lupaan elää. Lupaan antaa sun mennä.” 

Gil halasi häntä pitkään uskoen, että se olisi viimeinen kerta koskaan. 

Kun Gil astui Nublereiden eteen, kaikki oli eri tavalla kuin hän oli kuvitellut. Werren oli lähtenyt hänen mukaansa. Enää Gil ei ollut estänyt, koska hän oli aina toivonutkin, että Werren seuraisi häntä. Myöhemmin hän oli toivonut, että olisi päättänyt toisin. Jos hän olisi muuttanut mieltään, hän ei ehkä olisi vuotta myöhemmin joutunut pitelemään Werrenin ruumista käsivarsillaan. 

Oli ihme itsessään, ettei Giliä ollut heti napattu kuninkaalle vietäväksi. Toinen ihme oli se, että Gil oli löytänyt juuri sopivat jahtaajat juuri sinä päivänä. He olivat nimittäin ennenkin taistelleet Gilin kanssa, ja siinä hetkessä, kun tämä tarjosi heille kahtasataa kwatia ja pyysi saada liittyä heihin, he eivät epäröineet. Eivät nublerit olleet halunneet tappaa lasta, joka oli selviytynyt tänne saakka, vastustanut Arrilenin kruunua ja osasi nyt jo enemmän kuin monet muut. Hän oli parempi sijoituksena kuin luovutettuna kuninkaalle kertapalkkiosta. 

Ensimmäiset viikot, sitten kuukaudetkin olivat rankkoja. Werren oli mukana. Hän ei juuri työskennellyt, vaan auttoi sivusta. Gil oli jatkuvasti peloissaan. Monet yhä halusivat hänet hengiltä. Kuningaskin hengitti hänen niskaansa aina, kun hän erehtyi menemään liian lähelle tämän väkeä. 

Mutta Gil selvisi. 

Hän ja Werren olivat elossa vielä kuukausien jälkeen. Giliä kehuttiin loistavaksi jäljittäjäksi. Taistelijana häntä ei pidetty, mutta se oli ihan hyvä. Hänen käsissään oli jo tarpeeksi verta. 

Werren ei sopeutunut Nublereihin. Gil sopeutui vähän liiankin hyvin. Werren ei uskonut koskaan voivansa tappaa. Gil ei ollut uskonut koskaan päätyvänsä siihen. Hän häpesi palkkionmetsästäjän elämää. Se oli ristiriitainen työ. Heidät nähtiin sekä rikollisina pahantekijöinä että arvokkaina rahanansaitsijoina. Nublerit oli järjestäytynyt joukko, jossa keikkoja tarjottiin osaajien mukaan. Se oli myös alamaalaisten turvapaikka, minkä vuoksi Giliä ja Werren selvisivät. Nublerit eivät surmaisi omiaan, ja Gil ansaitsi paikkansa. 

Enää Gil ei tiennyt, oliko hän jättänyt väkensä pelastaakseen heidät vai pelastaakseen itsensä. 

Werren istui Gilin vierelle palkkionmetsästäjien juhlissa. Gil nojautui häneen huokaisten uupuneena. 

“En voi uskoa, että olemme täällä”, hän huokaisi käheällä äänellä. “Että olemme elossa.” Hän odotti Werreniltä lempeitä sanoja. Ehkä hän oli liiankin tottunut kuulemaan tältä aina kaiken toivomansa. 

“Mutta millä hinnalla?”

Werrenin ääni oli niin ontto. Kuin kaikki ilo olisi kaiverrettu hänestä. 

“Eihän tämä ollut koskaan, mitä halusimme, mutta olemme turvassa ja meillä on uusi porukka.”

“Turvassako? Etsit ihmisiä heidän töihinsä, jotta kukaan ei saisi syytä heittää sua kuninkaalle. Ja entä vanha porukkamme?” Werrenin ääni alkoi särkyä. Gil sävähti. 

Hän oli tavannut Aranin jokunen päivä sitten. Tämän raivostunut ja petetty ilme kummitteli yhä Gilin muistoissa. 

Hän oli ollut vahdissa paikalla, jota Nublerit oli laitettu suojelemaan yöksi, jona sinne oli arveltu murtauduttavan. Gil oli ensimmäisenä nähnyt tunkeilijan ja päättänyt hyökätä. 

Takaa-ajo oli yllättävän pitkä, kunnes Gil oli hyökännyt tunkeilijaa päin sivulta ja painanut tämän seinään. Pimeässä hehkuvien kultaisten silmien palo oli sammunut heti, kun Aran oli tunnistanut Gilin, ja Gilin ote oli hellittänyt. 

“Mitä hittoa, Gil?” Aran tönäisi hänet kauemmas ja tarkisti äkkiä ympäristön. Gil oli aivan hukassa, koska hän ei tiennyt, mitä tehdä. Hän oli pakahtua onnesta nähdessään Aranin, mutta häpeä poltti hänen rintaansa. 

“Mä… Olen töissä.”

Aran katsoi häntä päästä varpaisiin. Gilin olalla lepäsi leijonamerkki. 

“Näin päättelin”, Aran sylkäisi. “Voitkin varmaan selittää, miksi työskentelet heille.” Hän oli yllättävän rauhallinen. 

Gil avasi suunsa, eikä saanut sanaa suustaan. Kuinka hän voisi selittää sen? Hän oli saanut tilaisuuden. Hän oli nähnyt vaihtoehdon, jonka avulla selvitä. Hän sulki silmänsä ja astui kauemmas. 

“Olen elossa”, ei hän voinut muuta sanoa. 

Aranin katse kylmettyi. “Jaa”, hänen äänensä oli hyytävä, ja Gil tiesi, että se oli siinä. Kun Aran löi häntä aseellaan, Gil ei ollut yllättynyt, mutta oli toisaalta liian lamaantunut väistääkseen. 

“Etkö vain ammu mua?” hän sai henkäistyä tasatessaan hengitystään. Aran vain mulkaisi häntä. 

“En tietenkään. Aion kerätä väkeni ja lähteä elossa, ja säkin lähdet elossa. Jos näemme vielä, toivon, että olet jättänyt nuo, jotka tappoivat niin monta meistä”, hän puhui jo mennessään. 

“Et kävele pois!” Gil ärähti harppoen hänen peräänsä. Hän tarttui Aranin käsivarteen, ja tämä heilautti kyynärpäätään. Gil horjahti taakse ähkäisten. Aranin kylmä katse laskeutui häneen. 

“Älä enää palaa heidän luokseen. Jos jätät heidät tänään, saat palata kanssamme. Jos lähdet heidän kanssaan, et ole tervetullut takaisin.” Gilin sydämeen sattui nähdä Aranin tunteettomuuden läpi kajastava suru. Hän tiesi jo Gilin päättäneen.

“En voi lähteä, ja tiedät sen”, Gil huokaisi. Aran nyökkäsi, ja naamio laski hetkeksi. 

“Tiedän. Tämä on siis hyvästi.”

Juhlissa Gil hivuttautui aavistuksen kauemmaksi Werrenistä. 

“Vanha porukkammeko?” Gil toisti tämän sanat. “Emme ole mitään velkaa heille enää.”

“Siksikö olet jakanut tietosi kruunustakin? Koska et ole enää mitään velkaa hänelle?” Werren katsoi häntä silmiin. Gil tunsi jäätyvänsä hetkeksi. 

“En halua muistella häntä.”

Werrenin ilme lujeni. “Oletko niin valmis jättämään menneisyytesi, ettei sua haittaa, että ilmiannoit ystäväsi pikkusiskon Kulkijana ja annoit heidän jahdata häntä? Paljastit tietosi linnasta ja jätit Anastasian oman onnensa nojaan”, hän pudisteli päätään murretun näköisenä. “Gil, tuskin edes tunnistan sua enää.”

“Mitä tarkoitat?” Gil ei voinut kieltää mitään, mitä Werren sanoi. Sen hän oli tehnyt. Hän oli lunastanut asemansa Melin ja Anin kustannuksella. Mutta senhän ei ollut väliä, koska he eivät olleet mitään lapsia. Ei katuvarkaan ja prinsessan ystävyydellä ollut yhtikäs mitään väliä oikeassa elämässä. Ja kuningas oli syynä aivan kaikkeen. Kuningas ansaitsi kärsiä teoistaan. 

Werren hymyili surumielisesti. “Meidän on aika erota. Olet ylittänyt sen rajan, jota en ikinä aikonut ylittää.”

Maailma keikahti Gilin alla. “Ethän sä voi!” hän yritti hillitä äänensä. “Et voi lähteä, koska…”

“Koska he saattavat tappaa mut? Tiedän, mutta ei se ole varmaa”, Werren oli pelottavan rauhallinen. “Eivät he tapa väkeään, edes lähtijöitä.”

Gil harppasi jaloilleen. “Et voi tietää, mitä he päättävät, koska et ole koskaan varsinaisesti ollut heidän väkeään! Saatat olla hengissä vain siksi, että olet kanssani.”

Werren hymähti lämpimästi. “Usko pois, en ole huolissani itsestäni. Susta mä olen huolissani, jos päätät jäädä. Olen varma, että he päästävät meidät menemään. Monet ovat jo tykästyneet suhun, vaikka tietävät kuninkaan halunneen sut hengiltä.”

Gil katsoi häntä pitkään. Mietti asiaa. Kuvitteli vaihtoehtoja ja teki elämänsä ehkä huonoimman päätöksen. 

“Jään tänne.”

Nublerit oli hänen kotinsa. Jos hän lähtisi, hänellä ei olisi enää paikkaa. Täällä oli sellaisia, jotka pitivät hänestä. Hänen täytyi olla varpaillaan jatkuvasti, mutta Nublerit oli hänen turvapaikkansa. He olivat ehkä vaarallisia, mutta he eivät olleet pahoja. Heillä vain oli työnsä. 

“En aio lähteä täältä”, hän toisti, ja Werren nyökkäsi. Aivan kuten Aran, hänkin oli jo tiennyt. Jotenkin kaikki vain tiesivät, että Gil jäisi. Gil oli ainoa, joka ei ollut uskonut päättävänsä niin. 

“Siinä tapauksessa mä lähden yksin”, Werren kuiskasi ja hipaisi Gilin poskea. “Tulee ikävä sua, Gil.”

Seuraavaan aamuun mennessä Werren oli poissa. Silloin Gil ei ollut vielä tiennyt, että se oli viimeinen kerta, kun hän näki tämän elossa. 

Werrenin lähdettyä asiat muuttuivat. Gilin työnteko heikkeni. Nublereilla meni huonosti muutenkin. Gil oli koko ajan kuvitellut, että hän oli suojellut Werreniä, mutta se olikin ollut toisin päin. Werren oli se, jonka takia Gil oli selviytynyt mahdottomasta tilanteesta. 

Hän selvisi viikon, sitten toisenkin. Kolmannesta hän ei enää pysty muistamaan mitään. Hän ei edes ollut varma, mikä lopulta sai hänet lähtemään. Oliko se yksinäisyys tai se, ettei Nublerit yhtäkkiä enää tuntunutkaan turvalliselta? Joka tapauksessa lopulta hän lähti. Hän jätti lapun ja lähti yöllä. 

Hän vietti taas yhden viikon peläten, mutta häntä ei seurattu. Sinä viikkona hän pyöri erämaassa eksyneenä. Ei hän tiennyt lainkaan, mitä tehdä. Hän ei tiennyt lainkaan, missä Werren tai kukaan muukaan oli. Eikä kukaan varmasti halunnut nähdä häntä nyt. Sentään sen hän ymmärsi. 

Gil selviytyi, kunnes sitten ei enää selviytynytkään. Hän oli vähällä menettää henkensä petojen suuhun, jopa tippumalla kalliolta. Hän tunsi sekoavansa puhuttuaan itsekseen päiviä. Hän ei ollut koskaan ollut yhtä yksin. 

Viimein hän löysi merkin ja lähti jäljille. Aran oli liikkunut Shailoinin seudulla, ja se riitti Gilille. 

Eräänä päivänä, kun Gil oli norkoilluit Shailoinin itäpuolisten maanteiden ympäristössä, hänet oli väijytetty. 

“Aran, oletko se sinä?” Gil kysyi jonkun pidellessä häntä rintaansa vasten veitsi kaulalla. 

“Toivoisit vain sen olevan Aran”, vastasi ääni, jonka Gil kyllä tunsi, muttei aivan tunnistanut tätä. 

“No, olen etsinyt häntä”, Gil sai sanotuksi. Ote tiukentui. 

“Mitä? Jonkin keikan nimissäkö? Et tosiaankaan tapa Arania!”

“No, en tietenkään! Kuka edes olet?” Gil ärähti riuhtaisten otteessa. 

“Etkö oikeasti muista mua? Bakha tässä”, nuori mies naurahti kylmästi. Gil jännittyi. 

“Bakhako? Emme ole nähneet aikoihin!”

“Oikeasti, Gilbert? Nytkö leikit ystävää?” Nebuilin Bakha tiukensi otettaan. 

“Näimme viimeksi vuosi sitten! Kai mä nyt olen iloinen?” Gil puolustautui. Bakha nauroi happamasti. Gil potkaisi häntä polveen ja löi kyynärpäällä vatsaan. Bakha päästi hänet ja heivasi kauemmas. 

“Ainoa syy sille, että olet ehjä on se, että Aran ja Gran kielsivät vahingoittamasta sua”, hän murisi ja kohotti veistä. “Sinuna häipyisin nyt.”

Gil alkoi murtua. “Mutta en tiedä minne mennä! Lähdin Nublereista, enkä tiedä mitä tehdä!” 

Bakha kohotti vain leukaansa ja astui askeleen lähemmäs. Gil ei epäillyt hetkeäkään, etteikö Bakha vahingoittaisi häntä. 

“Kuulostaa aivan sinun ongelmaltasi, Gilbert. Aran kertoi antaneensa sulle mahdollisuuden, muttet lähtenyt hänen kanssaan. Joten nyt”, Bakha astui taas lähemmäksi. Gil oli nälkiintynyt ja heikkona. Häntä väsytti ja hän oli eksynyt. “Sä häivyt täältä, etkä enää palaa.”

Sen jälkeen Gil ei enää voinut muuta. Hän vain lähti. Hän meni Shailoiniin, koska ei tiennyt muutakaan. Hän ryhtyi taas varkaaksi, koska sen hän osasi. Sitä jatkui, kunnes hän mokasi. Hän ryösti väärän talon ja joutui pidätetyksi. Talon asukkaat päättivät maksaa takuut ja Gil löysi itsensä entistä suuremmista ongelmista. Amara ja kolme muuta salakuljettajaa suorastaan nauttivat siitä, että olivat saaneet Gilin nalkkiin. He rypivät kaikessa tiedossa, jonka saivat irti Gilistä. Gil ei uskaltanut lähteä. Hän työskenteli heille ikuisuuden. Kun hän uhkasi lähteä Nublereihin, jotka olisivat ehkä jopa saattaneet auttaa häntä, oli Amara tehnyt päätöksen. Hän oli ilmoittanut kuninkaalle Gilin olevan hengissä. Nublerit olivat siinä hetkessä asettaneet vaatimuksen: Gil ei saisi palata, koska sitten hänet luovutettaisiin kuninkaalle. 

Ja sitten oli Werren. 

Melkein Gil toivoi, että jos Werrenin kohtalo todella oli vääjäämätön, olisi hän edes ollut paikalla. 

Hän oli jäljittänyt Werreniä kuukauden. Se oli ollut haastavaa, koska hänellä ei ollut ollut vihjettäkään Werrenistä. Kun hän oli saanut kuulla, että nuori kulkuripoika oli päässyt töihin kahvilaan, hän oli tiennyt. Viikko siitä hän oli päässyt etsimään tämän. 

Kun hän astui kotoisaan kahvilaan Shailoinin keskustan seudulla, ei Werreniä näkynyt. Hän katseli hetken ympärilleen ja asteli tiskille. 

“Päivää, nuorukainen”, toivotti vanhus karhealla äänellä. 

“Öh… päivää. Ajattelin tulla tapaamaan ystävääni tänne, mutta hän ei taida olla täällä tänään.”

Kun miehen ilme valahti, Gil vain tiesi sen. Jo siinä hetkessä hän tajusi, että oli pilannut aivan kaiken. 

“H-hänen nimensä on Werren, ja…Emme ole nähneet kuukausiin”, Gilin ääni värisi. Vanhus nyökytteli ja sulki silmänsä. 

“Olen pahoillani”, synkkä ääni riitti kertomaan puoli tarinaa. “Hän kuoli muutama päivä sitten.”

Gil muistaa romahtaneensa lattialle. Vanhus, joka ei tiennyt lainkaan, kuka hän oli, halasi häntä ja kertoi sen olleen onnettomuus. Oli ollut ryöstö, joka oli mennyt pieleen. Werren oli saanut luodin olkaansa, ja siinä oli vain sattunut käymään huonosti. 

Se, kuka sen teki, ei kiinnostanut Giliä. Kyllä hän yritti sen selvittää, mutta loppujen lopuksi hän vain oli luovuttanut. Ei sen ollut väliä. Se ei ollut ollut mikään kosto tai suunniteltu hyökkäys. Se oli ollut silkka vahinko. Vain se, että Werren oli kuollut, merkitsi. 

Vanhus oli kertonut, että Werren oli ollut hyvä poika. Hän oli ollut ahkera ja kiltti, yrittänyt parhaansa kuin olisi ollut sen velkaa jollekin. 

Ehkä Werrenin kuolemakin oli vaikuttanut aivan kaikkeen. Ehkä sen takia Gil ei ollut enää uskaltanut muuttaa asioita. Hän oli vain sokeasti totellut Amaran porukkaa. Hän oli ryöstellyt ja uhkaillut. Hän oli vahingoittanut ihmisiä. Hän oli tehnyt kaiken, koska ei tiennyt mitä muutakaan tehdä. Ei hän muuta osannut. 

Miksi hän vihasi Nublereita? Ei hän tiennyt sitä itsekään. Hän uskoi sen johtuvan siitä, että oli helpompaa vihata heitä kuin häntä itseään. Nublerit olivat hänet ajaneet kaikkeen, mutta oikeasti hän oli tehnyt kaiken itse – ja kuningas.