LUKU 31 ⤠⤟ Totuus

Seisoin luolan rinteen päällä katsellen leiriä. Aran istui vierelläni rennosti jalka koukistettuna. Gil katseli vierelläni samaa maisemaa. 

“Saatte jäädä tänne kuinka vain pitkäksi aikaa. Verisudenpiiri ei tule löytämään teitä täältä, lupaan sen”, Aran vannoi. 

“Niin olemme luulleet aiemminkin”, huomautin synkeästi. 

“Usko pois, meillä on väkeä ympäri metsää ja viestinviejä Isjihorissa. Jos Verisudenpiiristä näkyy merkkiäkään, saamme ilmoituksen ja pääsette ajoissa pakoon.”

“Enpä tiedä…”

“An, säkin tarvitset lepoa”, Gil huomautti. “Ja jos se ei ole sopiva syy sulle, anna edes mun ja Melin levätä. Mel tarvitsee tätä.”

“Niin, siskosi kikatti iltamyöhään Rimun kanssa”, Aran säesti katsoen minua merkitsevästi. Mietin iltaista keskusteluamme. Melin oli saatava elää hetken. 

Huokaisin viimein. “Me jäädään joksikin aikaa.”

“Viikko kuulostaisi hyvältä, eikö? Mukavan tasainen luku”, Aran virnisti. Gil hymyili vinosti kuin anellen. 

“Katsotaan”, lausuin hitaasti.

“Saatte jäädä niin pitkäksi aikaa kuin on tarvis. Saisitte viimein syödäksenne kunnolla”, Aran puhui ja osoitti luolan suulla olevia tynnyreitä. “Olemme saaneet ryöstettyä mehua ja vähän muita juomia. Metsästyspartio lähti aamulla, ja Ryuka vannoi, että he palaisivat vasta saatuaan ardunpeuran, joten odottakaahan vain. Syömme herroiksi tänä iltana – jos he siis suvaitsevat palata tämän päivän aikana.”

“En ole syönyt ardua aikoihin”, Gil henkäisi. Vilkaisin häntä tympääntyneenä. 

“En ole syönyt kunnolla aikoihin.”

Aran taputti jalkaani leikkisästi. “Älä huoli, et tunne nälkää pitkään aikaan saatuasi Rimun lihakeittoa”, hänen silmänsä kiiluivat niin, että tiesin tässä olevan jokin juju. 

“Mitä, onko tämä kuten sun yrttipaistisi?” Gil nauroi. Aranin virne leveni. 

“Et säkään oksentanut kuin kaksi päivää.” Pojat repesivät nauruun. Pelkästään heidän naurunsa sai minutkin nauramaan. Lämpö levisi kehooni. Istahdin Aranin vierelle, ja Gil lysähti sijoilleen.

Suljin silmäni. Aurinko paistoi lämpimästi. Helle lähestyi, ja oli ehkä hyvä, että pitäisimme pienen tauon vaeltamisesta. 

“Olemmeko oikeasti turvassa täällä?” uskalsin kysyä. Eilinen riitely oli tuntunut aamulla pelkältä unelta hyväntuulisten ryöväreiden pyörittyä leirissä, mutta epävarmuus kaihersi minua. Aran hiljeni hetkeksi. 

“Olette. Kyllä olette”, hänen äänensä oli niin varma, että lähes uskoin hänen pystyvän hallita sitä täydellisesti. 

“Miten? Meidät on nyt löydetty kaikkialta ja olemme hyvin lähellä kaupunkia.”

“Vien teidät kierrokselle Aurinkometsään tässä joku päivä. “Aurinko” on tosin melko huono nimitys, sillä metsä on niin tiheä, että sen läpi on lähes mahdotonta päästä, jos ei tunne paikkaa”, Aran kertoi. “Älkääkä muuten missään nimessä lähtekö leiristä yksin. Olemme ansoittaeet koko leirin ympäristön, jottei kukaan pääse liian lähelle. Meillä on tarkkailijoita ympäri metsää ja kaupungissakin, eikä yksikään palkkionmetsästäjä – köh, nubler – tai verisusi pääse tietämättämme edes seudulle. Käydään huomenna kierroksella niin voin esitellä myös piilopaikat. Olemme tehneet ja löytäneet väijymis- ja piiloutumispaikkoja täältä hätätilanteiden varalle.”

Katsoin leiriä ihmeissäni. He olivat todella rakentaneet kodin tänne. 

“Kuinka kauan olette asuneet täällä?” 

Aran kohautti olkiaan. “Tulimme vuosi sitten. Jossain vaiheessa koittaa aikamme vaihtaa paikkaa, mutta toistaiseksi tämä on toiminut. Kaarti tietää meidän olevan jossain täällä, mutta eivät ole koskaan päässeet pitkälle etsimisessä. Ryöstelemme tarkoin valittuja kohteita ja vähäisillä uhriluvuilla, joten he eivät vielä ole olleet järin kiinnostuneita meistä.”

“Vähäisillä uhriluvuillako? Uhreja on siis tullut?” kysyin nopeasti. Aran katsoi minua vakavana. 

“Muistatko, mitä puhuimme? Emme me koskaan halunneet näin käyvän”, hänen äänensä oli synkkä. Gil käänsi katseensa. “Vältämme kuolemia. Ei kukaan ansaitse kuolla meidän ryöstelymme vuoksi. Onnettomuuksia ja välttämättömyyksiä on sattunut.”

En minä voinut häntä tuomita. Kaiken jälkeen ymmärsin tämän. Se tuntui kamalalta. Toisaalta olin aina sallinut julmien tekojen tapahtua ympärilläni. Isä oli tuominnut väkeä kuolemaan linnassa, jossa olin asunut. Nimbuan muurien edustalla oli hirtetty väkeä pitkin elämääni. Kuinka olin vain katsellut sitä sivusta? 

Suljin silmäni hetkeksi. Oli miltei pahempi, että olin näin helposti alkanut luottamaan ryöväriin, joka oli vielä eilen illalla ollut täysin valmis tappamaan meidät. Toisaalta olin jatkuvasti valmiudessa. Tikari oli vyölläni, Gilin pistooli paitani alla hänen jätettyään sen lojumaan. Minä olisin valmis, jos joku ilmenisi vihollisekseni. 

Huomioni kääntyi Giliin, kun muistin. Aran oli sanonut hänen liittyneen Nublereihin. Gil oli salannut yhä jotain. Huokaisin ja nousin istumaan. 

“Gil, mä luotan suhun, mutten voi uskoa mihinkään, mitä sanot, jos et kerro, millaista historiaa sulla on Nublereiden kanssa.” Sepä oli ristiriitainen lause.

Gil katsahti minuun nopeasti kasvoillaan pelon tapaista. 

“En haluaisi muistella sitä.”

“Gil”, sanoin lujasti. Aranin katse kävi välillämme ja pysähtyi Giliin ilmeettömänä. “Jos tässä olisi kyse jostakin muusta, voisin antaa olla, mutta kun tässä on kyse aivan kaikesta. Nublereita on perässämme, osa heistä tekee yhteistyötä Verisudenpiirin kanssa ja isäni on palkannut heitä. Sä olet hyvittänyt jo sen, mitä teit meille, mutta et voi salata historiaasi sen jälkeen, mitä Aran on sanonut.”

Aran rypisti kulmiaan Gilille. “Mitä sä teitkään?”

“Luovutti mut ja Melin piirille”, vastasin. Gil käänsi katseensa häpeissään ja Aranin katse kylmettyi. 

“Jaa. Eli niin sitten. En toki voi syyttää sua haluttuani tappaa heidät eilen, mutta ei tuo ainakaan luottamusta herätä”, hän puhui sarkastinen sävy äänessään ja nousi venytellen. “Oman hautasi olet kaivanut, veliseni, joten omillasi olet. Kannattaisi varmaankin selittää ennen kuin mä päätän hoitaa sen puolestasi. Annan teille rauhaa.”

“Kiitos, Aran”, katsahdin häneen väsyneenä. Aran hymyili lämpimästi ja asteli ketterästi alas kalliolta. Gil painoi päänsä rinteeseen. 

“Kyllähän mä aioin sulle kertoa, kun Melkin tietää jo, mutten vielä tiennyt sanoja, ja kun Arankin on täällä, ja muita-”

“Melkö tietää?” En tiennyt mitä ajatella. Kuinka muka Gil oli kertonut Melille ensin? Miten hän oli ensin luottanut Meliin? Ja missä ihmeen välissä hän muka oli kertonut?

Gil sulki silmänsä. “Asuin Amaran ja parin muun alamaailman henkilön kanssa Shailoinissa.”

“Amaran?” epävarmuus pyyhkäisi ylitseni. Olin kuvitellut pystyväni jo oikeasti luottamaan Giliin, mutta ei se näin nopeasti korjautunutkaan. “Senkö saman naisen, joka hyökkäsi kimppuuni, oli vähällä tappaa mut ja kaappasi Melin?”

Gil nousi istumaan. Hänen katseensa tavoitti minut ja näin puhdasta katumusta. 

“Niin. Amara huijasi mut velkakierteeseen jätettyäni Nublerit. Shaq kai palasi talolle, jossa asuimme ja palkkasi Amaran peräämme. Amara paljasti taustani Melille taistellessamme. Mel päätti itse, ettei sun tarvinnut vielä tietää, kunhan kerroin hänelle.”

“Gil, Mel on yksitoista. Ei hänen sanallaan ole sellaista painoa.”

Gilin ilme oli haudanvakava. “Hänellä on paljon enemmän valtaa ja hän tietää paljon enemmän kuin tiedätkään. Hän on syy sille, että säkin olet elossa yhä.”

Nakkasin niskojani. “Olkoon vain Kulkija, mutta hänestä ei ole ollut vielä mitään varsinaista hyötyä! Eikä kuulukaan olla, koska hän on yksitoista.”

Gil kosketti olkaani. “An, istu alas niin kerron tarinani, kuten halusit. Ei me nyt olla täällä puhumassa Melistä. Sanonpahan vain, että hän tarvitsee suojelua, muttei hän ole yhtä typerä kuin tunnut kuvittelevan.”

Huokaisin tympääntyneenä. En voinut uskoa, että Gil puhui Melistä kuin tämä olisi kuningatar. Nyt se ei kuitenkaan ollut päällimmäinen huoleni, sillä nyt katsoessani Giliä näin palkkionmetsästäjän. Hän oli ollut aivan liian hyvä jäljittämään näinä viikkoina. Tietysti oli, koska hän oli työskennellyt Nublereille. 

Istuin Gilin vierelle ja painoin pääni polviini. “Okei, Gil. Haluan kuulla koko tarinasi.”