LUKU 29 ⤠⤟ Teidän korkeutenne

 “Neljätoista kwatia.”

“Neljätoista? Sehän on päivän palkka yli kymmenkertaisena!” Gil kuulosti suorastaan kauhistuneelta. Pyöräytin silmiäni huokaisten. Tarkoitus oli hoitaa ostokset nopeasti, jotta pääsisimme turvassa pois. 

“Ei voi mitään. Tottahan siihen rahaa kuluu, kun tulee ostamaan vuoriketun turkista tehtyjä takkeja”, myyjä tuhahti välinpitämättömänä. 

“Mutta me tarvitaan kolme lämmintä takkia!” Gil vastusteli ja mutisi hiljaa: “Ja vuoriketun nahka on myös luodinkestävää… Mikä varmaan selittää hinnankin.” Hän heilautti kättään ärtyneesti. “Etkö voisi alentaa hintaa edes vähäsen?” 

Myyjä nakkasi niskojaan. “Anteeksi, nuori herra? En tosiaankaan!”

Katsoin parhaaksi mennä väliin ennen kuin myyjä tai Gil menettäisi hermonsa. Nyt ei ollut varaa nostattaa mekkalaa. 

Astelin Gilin taakse, laskin käteni hänen olalleen ja nojauduin hänen korvansa juureen. 

“Älä viitsi nyt. Meillä on rahaa riittämin ja olisi kiva päästä eroon turhasta painosta”, kuiskasin, vaikka tiesin, ettei myyjä todennäköisesti ymmärtänyt arrilenia. Rahat olivat yksi niistä asioista, jotka eivät missään nimessä saisi kadota matkalla, mutta toisaalta ne painoivat hirveästi.

“Joo, mutta mieti nyt. Neljätoista kwatia. Neljätoista perkuleen kwatia yhdestä takista!” Gil sihisi. Huokaisin, kaivoin rahat Gilin rahapussista ja löin tiskiin. 

“Shtvoi”, tuhahdin dyreiaksi ole hyvä, otin takit ja patistin Gilin ulos kaupasta kääriessäni samalla omaa takkiani reppuun. 

Lähtisimme Isjihorista heti, kun olisimme saaneet viimeisetkin varusteet Solkerfin ylittämiseen. Palelisimme vuoriketun turkeista ja kesästä huolimatta ja ruoka ei varmasti riittäisi koko vuoriston ylittämiseen, mutta ei kai sen väliä ollut, kun olimme muutenkin selvinneet viimeiset päivät ilman valmista ruokaa ja märillä varusteilla. Gilin me kuolemme -puheesta huolimatta olimme päättäneet sittenkin ylittää vuoriston, koska sen kiertämiseen kuluisi liikaa aikaa, mikäli selviäisimme hengissä ylityksestä. Edes Verisudenpiiri ei seuraisi meitä sinne. Edes Shaqin joukko ei olisi niin typerä, mutta me ilmeisesti olimme.

Heti ulkona tartuin Gilin niskaan kuin läksyttääkseni pahaista koiraa. Hän älähti kivusta ja väisti kauemmaksi. 

“Tee vielä kerrankin tuollainen kohtaus, niin mä tapan sut itse!” sähisin hampaideni välistä. Väki tarkkaili meitä. Hupun päähänsä kiskonut kaupunkilainen kulki ohitsemme vilkaisten suuntaamme. Olin melko varma, että hän pyöräytti silmiään. 

“Mieti nyt! Tämähän on rahastusta! Neljäkymmentäkaksi kwatia kolmesta takista”, Gil sihisi takaisin. 

“Mutta onko sillä väliä? Meillähän on rahaa”, Mel puuttui keskusteluun. Hänen katseensa vaelteli ihmisjoukossa. Kolme Dyreian Kaartin armishgua kulki ohitsemme tietämättä lainkaan, keitä olimme. 

“Jos me vaikutetaan joltain rikkailta hienostelijoilta, ihmiset alkavat epäilemään”, Gil selitti kehtaamatta suoraan myöntää toimineensa väärin. “Monella katulapsella ei edes ole neljääkymmentä kwatia saatika niin paljoa rahaa, että he voisivat ostaa jotain takkeja sillä hinnalla keskellä kesää.”

“Eikä moni katulapsi täällä puhu arrilenia”, Mel huomautti.

“Siksi meidän pitääkin lähteä täältä”, sihahdin vilkaisten ympärilleni. Huppuun kasvonsa kätkenyt haltija läheisen kapakan seinustalla selvästi kuunteli keskusteluamme. Hän piti katseensa maassa, mutta jännittynyt häntä kertoi, että hän keskittyi kuulemaan. Kyseessä saattoi olla sama, joka oli juuri kulkenut ohitsemme. 

Nojauduin lähemmäs Giliä ja Meliä. “Mennään, nyt. Meitä saatetaan kuunnella”, kuiskasin niin hiljaa kuin suinkin pystyin. 

“Täytyy käydä vielä ruokaostoksilla”, Gil pisti väliin. 

“Lähdetään heti sen jälkeen kaupungista.”

“Etkö halunnut käydä kirjastossa?” Mel kysäisi. “Puhuit siitä eilen niin paljon.”

“Kyllä, mutta olisi pitänyt tajuta, että se on liian vaarallista. Nyt tärkeintä ei ole lukea, vaan liikkua”, kumarruin heidän puoleensa ja nyökkäsin haltijan suuntaan. “Luulisin, että tuo on seurannut meitä jo jonkin aikaa. Eikä hän taida olla ainoa.” Olin jo aiemmin havainnut väen tarkkailevan, mutten ollut ajatellut siitä mitään. Nyt olin melko varma, että meitä tosiaan seurattiin. 

Kun Mel vilkaisi taakseen, kiepautin hänet nopeasti ympäri. 

“Älä katso! On parempi, ettei hän tajua meidän huomanneen hänet”, sähähdin. Gil komensi meidät nyökäytyksellä kulkemaan tavallisesti. 

“Verisudenpiiri varmaan. Eksytetään heidät viimeistään keskimmäisen kehän työväen seudulla ja matkataan nopeasti ulkokaupungin läpi ennen kuin he tajuavat meidän lähtevän Isjihorista”, hän puhui niin hiljaa kuin pystyi. 

“Ulkokaupunkihan on silkkaa maaseutua”, tuhahdin. Muurin ulkopuolinen seutu oli Nebuilin ympäristön tapaan asuttua, mutta hyvin avaraa. 

“No niin, siksi menemmekin nopeasti sen läpi, koska meidät on helppo löytää sieltä”, Gil kuulosti kärsimättömältä. 

“Entä uloin kehä? Se on ulkokaupungin ja keskikehän välissä”, Mel kysyi.

“No kuljemme sen läpi nopeasti.”

“Eli ratkaisusi on, että kuljemme nopeasti?” arvasin. 

“En tiedä teistä, mutta mä en aio taistella keskellä kaupunkia. Luulenpa kuitenkin, etteivät verisudet vältä sitä.” Hän saattoi olla oikeassa. Piirillä oli liikaa itsevarmuutta välttääkseen taistelua kaupungissa.

“Illalla Solkerfille siis”, huokaisin ja vilkaisin taakse. Tarkkailija oli jäänyt nojailemaan seinään, kun me jo katosimme risteykseen. Olinko sittenkin vain kuvitellut?

Olimme juuri poikkeamassa Isjihorista lähteneeltä ratsupolulta, kun edeltä mennyt Gil älähti ja horjahti polkua reunustavalla rinteellä. Kiskaisin Melin taakseni ja käteni hakeutui Sielutikarin kahvalle. 

Gil valui ja vieri rinteen alas kiroten. 

“Juoskaa.”

Huipulta näkyviin astui kaksi huppupäistä hahmoa, joilla oli terät käsissään. 

Kirosin puoliääneen ja ehdin juuri kiepsahtaa ympäri viedäkseni Melin turvaan, kun vierelleni ääneti hiipinyt hyökkääjä harppaisi minua kohti ja löi veitsen kahvalla päähän kivuliaan lujaa. 

“Mel-!” ähkäisin romahtaessani maahan. Silmissäni tanssi tähtiä. Saatoin nähdä, kuinka kolmas hyökkääjä syöksyi juuri pakoon sännänneen Melin perään ja nappasi tämän vaivatta kiinni. 

Mel kiljui, puri ja potki, minä huusin ja yritin iskeä hyökkääjää puukolla jalkaan. Gil yritti haparoida pystyyn ja taistella kahta vastaan, mutta hänen heti alussa päähän saamansa isku oli jo sinetöinyt taistelun. 

Tunsin teräni osuvan hyökkääjän jalkaan, ja tämä parahti kivusta. Yritin tehdä viillon, mutta silloin säkki vedettiin päähäni ja uusi lyönti sai minut menettämään tajuni. 

⇝⥈⇜

“Senkin ruojat! Missä me ollaan? Gil, Mel?” huusin riuhtoen selkäni taakse johonkin tolppaan sidottuja käsiäni. Kasvoni oli peitetty, enkä voinut nähdä kuin himmeää valoa, jota tihkui kankaan väleistä. Päähäni sattui iskuista. 

“Me ollaan tässä”, Gilin ääni kuului. Henkäisin helpotuksesta ja pakotin itseni rauhoittumaan edes hieman. 

“Kaikki hyvin?”

“Joo”, Mel kuului sanovan. 

“En voi uskoa, että Verisudenpiiri nappasi meidät tällä lailla!” Gil henkäisi. “Olin niin varma, että eksytimme heidät!”

“Enpä usko, että kyse on verisusista. Ei ainakaan vielä”, huomautin. 

“Mistä tiedät?”

“Ei ole heidän tapaistaan olla näin sulavia ja salamyhkäisiä. En tosin tiedä, onko kyse palkkionmetsästäjistä, jotka ovat vasta toimittamassa meidät piirille.”

“Voi, kuinka helpottavaa…”

Hiljenin kuullessani tömähdyksen, kuin joku olisi hypännyt metsämaalle. Rennot, aavistuksen ontuvat askeleet talsivat luokseni, ja joku kumartui eteeni. 

“Te siis todella olette niitä Shaq Nahrakieranin jahtaamia. Prinsessat ja joku kolmas merkityksetön.”

Yllätyin tajutessani, ettei puhuja voinut olla järin paljon minua vanhempi. Kangashuppu kiskaistiin päästäni. Räpyttelin silmiäni ilta-auringon valossa. 

Ympärillä oli räsyisten telttojen ja risumajojen muodostama leiri. Laatikoita ja tynnyreitä lojui siellä täällä. Kolme hevosta oli sidottu puuhun oikealla silmäkulmassani pimeän luolan viereen. Nostin katseeni kaappaajaan. 

Hänen täytyi olla ikäiseni. Hän oli ryövärin tavoin pukeutunut poika, jonka tummilta kasvoilta hehkuvat keltaiset silmät tarkkailivat minua avoimen arvostelevasti. Ylähuulen vasemman puolen halkaisi arpi ja otsassa oli toinen arpi, joka peittyi osittain mustien hiusten alle. Jokin tämän olemuksessa oli oudolla tavalla tuttua. 

Hänen paksuilla taistelijan säärystimillään suojatuista jaloistaan oikeassa oli verta ja juuri säärystimen laidan alla näytti olevan haava. Hän oli se, jota olin iskenyt veitselläni. 

Rypistin kulmiani hämmentyneenä. Taustalla norkoili aikuinen taisteluasuinen ryövärinainen sekä Meliä varmaankin hieman vanhempi tyttö, joka oli niin ikään pukeutunut taistelijan tavoin nahkapanssareihin ja sulavat liikeradat salliviin asuihin. 

“Iltaa, teidän korkeutenne”, tuskinpa olin koskaan kuullut kenenkään sanovan sitä yhtä ironisesti. Poika nojaili polviinsa kyykyssä ja kohotti leukaansa. 

Puraisin huultani harkiten. En lainkaan tiennyt, kuinka edetä tässä. 

“Keitä olette?” päädyin tiukkaamaan. Poika hymyili varsin tyytyväisenä ja nojautui edemmäs. Katsoin takaisin uhmakkaasti. 

“Joitain, jotka ovat ehkä parhaita henkilöitä kaappaamaan teidät – teidän osaltanne”, hän virnisti omahyväisesti, “Koska me tapamme teidät nopeasti.”

Vereni tuntui hyytyvän. 

Gil riuhtaisi pylvään toisella puolella vihaisesti. “Mitä jos tulet sanomaan tuon suoraan päin naamaani!” 

Poika vilkaisi Gilin suuntaan naurahtaen ja nousi jaloilleen. Hän otti veitsen käteensä, pyöräytti sitä varmistaen, että minä näin sen ja asteli ohitseni tolpan toiselle puolelle. 

“Hei! Odota! Älä satuta häntä!” hätäännyin yrittäen kääntyä, mutten aivan onnistunut siinä. 

Kuulin repäisevän äänen, Gilin ärähtelevän ja rahisevia askeleita. Ryöväri raahasi Gilin näkökenttääni silminnähden tyytyväisenä. Gil riuhtoi raivokkaasti. Mel rimpuili omalla paikallaan lausuen muutaman kirosanan, jotka oli eittämättä oppinut minulta ja Gililtä. 

“Hiidenkersa!” sylkäisi Gil, kun ryöväri töytäisi hänet kauemmas. 

“Pyydän, älä vahingoita häntä!” henkäisin. “Me voidaan tehdä jonkinlainen sopimus.” 

Poika vilkaisi minua hymähtäen kylmästi ja kiskaisi Gililtä hupun pois osoittaessaan veistä tämän kaulaa kohti. Tämä räpytteli silmiään katseensa poukkoillessa kiireesti ympäriinsä. 

Sitten hänen katseensa jäätyi ryöväriin, ja taisteluvalmiuden jännittyneisyys haihtui. 

Ryöväri rypisti kulmiaan hämmentyneenä. Veitsi laski aavistuksen. 

“Aran?” Gil henkäisi, ja nyt minäkin tajusin sen. Aran oli yksi Nebuilin varkaista. Yksi niistä, joiden kanssa Gil oli asunut Nebuilissa. 

Ja tuo poika oli Aran. 

Aran ei näyttänyt lämpiävän, mutta hän nosti kättään. “Vapauttakaa prinsessat.”

“Mut-”ryövärityttö aloitti. 

“Rimu, nyt!” Aran tuskin vilkaisikaan häntä kohti. Tyttö tuli äkkiä avaamaan köytemme. Harppaisin jaloilleni ja komensin Melin luokseni ennen kuin tämä ehti karata ryöväritytön kimppuun. 

Aran katsoi Giliä tuimasti. 

“Etkö tunnista mua? Se olen mä, Gil!” Gil henkäisi hymyillen epävarmasti. Aran kohotti leukaansa. 

“Tottahan mä muistan. Gil, varas, joka hylkäsi meidät hädän hetkellä. Se, joka kääntyi Nublereiden puolelle ja joka tuli sitten itkemään apua meiltä, kun päättikin jättää heidät vastoinkäymisten edessä. Niin ja se, joka on kai yhä mukana Shailoinin varkaiden porukassa.”

Katsahdin Giliin. Tämä oli kaunistellut asiaa melkoisesti. 

Gil näytti miltei punastuvan. 

Aran hymyili pahansuovasti. “Mitä kuuluu Werrenille? Hän oli kai ainoa, joka viitsi seurata sua petettyäsi meidät.”

Gil jännittyi purren hammasta. 

“Vai jättikö Werrenkin sut?”

Vilkaisin Giliä kankeasti. Tämän ilme alkoi jäätyä. 

“Ai, eikö edes hän halunnut jäädä kaiken jälkeen?”

“Werren on kuollut!” Gilin ääni särähti. 

Aran hiljeni siihen paikkaan ja laski katseensa lamaantuneena. Hetken aikaa hiljaisuus vallitsi ympärillämme. Aran siirtyi Gilin taakse ja vapautti tämän kädet vaiti. 

“Kaikki siis lopulta kuitenkin kostautui”, hän mutisi. Gil vilkaisi häntä. 

“Olen pahoillani siitä kaikesta. Mutta tiedäthän sä, että jokaisen meidän oli tehtävä omat päätöksemme”, Gil puhui hiljaa. Aran nyökkäsi. 

“Tiedän. Monet meistä lähtivät. Mutta sä lähdit vihollistemme puolelle.”

“Kun kuningas ajoi meidät Nebuilista, se vuosi tien päällä oli rankka meille kaikille”, Gil yritti. Hieraisin kättäni hermostuneesti kuullessani sen. 

Aran tuhahti happamasti viitaten suuntaani. 

“Ja silti sä liikut hänen tyttäriensä kanssa.”

“He eivät liity tähän mitenkään”, Gil tiukkasi. 

“Eivätkö? Me aiottiin tappaa heidät. Mä enää odotan, että sä keksit hyvän perustelun heidän säästämiselleen.”

Gil vilkaisi äkkiä puoleemme. “Koska he saattavat olla ainoita, jotka voivat vielä korjata asiat Gáldenissa. Koska he ovat Kulkija ja Arrilenin kruununperillinen, tuleva hallitsija.”

Aran räpäytti silmiään ja hänen ryhtinsä muuttui hänen sulatellessaan Gilin sanoja.

“Siinä tapauksessa meidän kannattaakin myydä heidät Verisudenpiirille sittenkin.”

Astuin äkkiä lähemmäksi Meliä ja mulkaisin Giliä, jonka silmistä paistoi hätääntyneisyys. 

Aran kohotti leukaansa yhä vaikutusvaltaisena. Jännite oli käsinkosketeltavaa.

Lopulta ryövärityttö puhkesi puhumaan: “Aran, älä viitsi. Sä teit jo päätöksesi, enkä usko, että heillä on aikaa hukattavaksi peleillesi.”

Katsahdin Araniin hämmentyneesti, Gil puolestaan toiveikkaana. Aran vilkaisi Rimun puoleen ensin vakavana, mutta sitten hänen naamionsa murtui rentoon naurahdukseen.

“Et voi olla tosissasi”, mutisi Mel toistaen minunkin ajatukseni. Gil vaikutti ilahtuneelta. 

Aran ojensi kätensä ja Gil tarttui siihen, ja he painoivat otsansa vastakkain. 

“Olette nyt meidän suojelumme alla, kunnes jatkatte matkaanne”, Aran lausui. 

“Kiitos”, henkäisi Gil. 

Aran tiukensi otettaan. “Mutta jos teet enää mitään meitä vastaan, olkoon se viimeinen virheesi.” Gil vannoi uskollisuutensa hiljaa. 

Kun he astuivat kauemmas toisistaan, Aran kääntyi minun ja Melin puoleen, asteli lähemmäs ja kumarsi. 

“Pahoitteluni huonosta ensivaikutelmasta – tai miten sen nyt ottaa näin vuosien jälkeen”, hän puhui tietynlainen virne kasvoillaan. “Joka tapauksessa, tervetuloa leiriimme. Siirrytään luolan turviin, niin pääsette valkean äärelle lämmittelemään, syömään ja kuulemaan, mitä meillä on kerrottavanamme.”

Nyökkäsin hakien arvokkuuttani. “Kiitos vieraanvaraisuudestanne, mutten aio solmia minkäänlaisia ystävyyssuhteita ennen kuin olemme saaneet tavaramme takaisin.” Aran virnisti. Tunsin ihanaa kotoisuuden tunnetta muistellessani sitä hymyilevää ja viekasta poikaa, jonka olin tavannut pari kertaa Gilin vietyä minut Nebuilin varkaiden piilopaikkaan vierailulle. Aran ei varsinaisesti ollut muuttunut. 

“Aivan, tosiaan. Tulkaa mukaan, säilömme parhaat saaliit luolaan”, hän lähti johtamaan meitä kohti varjoisaa luolaa. Rimu ja taustalla valvonut nainen lähtivät mukana. Ulkona erotin muita ryöväreitä tarkkailemasta. He puhkesivat mutisemaan keskenään, kun meidät oli vapautettu, mutta varsinaisia vastalauseita ei kuulunut. 

Aran kulki edellä sävähdellen välillä nilkan haavaa. 

“Iskit muuten melko syvälle”, hän kertoi nojautuen puoleeni. Katsoin verta tämän nilkassa. 

“Anteeksi.” Minusta tuntui typerältä sanoa se ääneen. 

Aran kohautti olkiaan. “Ei se mitään. Olen hukkaveri, haavani paranevat nopeasti.” En osannut kuin nyökätä ja siirryin Gilin lähelle. 

“Mitä mieltä olet tästä?” kysyin niin hiljaa kuin suinkin pystyin. 

“Aran on ehkä viimeinen ihminen, joka oikeasti kääntyisi Verisudenpiirin puolelle. Ja jos hän aikoo tehdä jotakin pahaa, hän tekee sen mulle. Lisäksi, jos sä epäilet jonkun luotettavuutta, sen pitäisi olla mä”, hän kohautti sitten olkiaan, “hän muuten kuulee meidät.” Aran tyrskähti ja vilkaisi puoleemme olkansa ylitse. 

“Fiksua, Gil.”

“Mä en silti luota häneen”, Mel sanoi melkolailla tavalliseen ääneen, koska Aran tosiaankin kuitenkin kuuli meitä. Hän ei tosin ollut kuulevinaan.

“Ei luoteta kehenkään, mutta otetaan vastaan tarjottua apua”, vastasin tyynenä.