Luku 27 ⤠⤟ Hylätty

Kun kiskoin itseni hiekkatörmälle, päähäni sattui ja oli kylmä, mutta tärkeintä oli, että olin hengissä. Yskin vettä, kunnes uskalsin nousta käsieni varaan. Tiesin, että minun pitäisi liikkua heti. 

Näin pelkkää tiheää metsää ympärillä ja joki virtasi jyrkästi ylävirrassa. Olin jotenkin selvinnyt vesiputousta leikkivästä koskesta. Nyt minua ja ylävirtaa erotti niin jyrkkä kallio, etten voisi kiivetä sitä ylös. 

En tiedä, miten kauan olin kulkeutunut virrassa tukin päällä riippuen. En ollut edes yrittänyt päästä rantaan, koska vaikka olisinkin saanut itseni tarpeeksi lähelle, kallioseinät ja matalien kohtien murenevat törmät olisivat estäneet yrityksen kokonaan.  Koski oli heittänyt minut takaisin virtaan niin, että minun oli täytynyt selviytyä itse alas 

Rantaan oli pyyhkiytynyt myrskyn rojua. Ruumiita ei näkynyt, eikä sen puoleen ketään elävääkään. Vähän matkan päässä vedenrajassa oli tumma mytty, jonka tunnistin Gilin viitaksi.

Pakotin itseni kylmyydestä ja väsymyksestä välittämättä ryömimään viitan luo. Pudotin läpimärän repun selästäni vaivautumatta edes tarkistamaan tavaroita. Ruoka ainakin oli pilalla. Huovista ei olisi paljoakaan iloa illalla ja repun pohjaan kiinnitetty huopa oli kadonnut, mutta ainakin kaksi muuta oli turvassa repun sisällä.

Istuin täristen hiekalle ja kiskoin viitan syliini. Heittoveitset olivat paikoillaan kolmea lukuun ottamatta, myös luodit olivat yhä tallessa viitassa. Viitta painoi hirveästi karhunturkin imettyä itsensä täyteen vettä. 

Käteni osui lantiolleni ja samassa katseeni tippui alas. 

“Ei.” Sielutikari oli poissa. “Ei… Helvetin helvetti!” 

Kompuroin jaloilleni, katseeni poukkoili rannassa. Potkin oksia ja rantahiekkaa. Ei mitään. Raivostunut huuto karkasi kurkustani, vaikka minun olisi pitänyt olla hiljaa. 

Jäin seisomaan joelle neuvottomana. Voisin vaikka vannoa, että tikari oli ollut minulla vielä maatessani tukilla. Eihän se voinut olla uponnut joen pohjaan. Enhän minä voinut hävittää Sielutikaria kaiken jälkeen yhteen jokeen, johon olimme suoraan juosseet – jo toista kertaa!

Katsoin taivasta, joka näytti odottavan oikeaa hetkeä uudelle sateelle. Tuuli oli alkanut nousta. En tiennyt, missä olin, enkä tiennyt, missä Mel ja Gil olivat. Minun olisi ehkä pitänyt odottaa paikoillani, mutta se tuntui liian vaaralliselta. Eivät Mel ja Gilkään tienneet, missä minä olin. Siinä ajassa, kun he löytäisivät minut, myös Verisudenpiiri voisi löytää minut. 

Astelin pientä ympyrää kiroten. En tiedä, pelottiko minua eniten jättää Sielutikari, mikäli se olisi täällä jossain, vai pelkäsinkö eniten, etten löytäisi muita, jos lähtisin. Tiesin kuitenkin, että minun tosiaan oli liikuttava. 

Puristelin vaatteistani ja viitasta niin paljon vettä kuin sain ennen kuin kiedoin raskaan viitan ympärilleni ja ryhdyin kulkemaan kohti ylävirtaa. Kahlasin rauhallisen virran halki täristen. Ainakin päivä alkoi lämmetä aavistuksen, mutta taivas oli yhä tumma. En tiennyt yhtään, missä Mel ja Gil olivat, mutta heidän täytyi olla ylävirrassa. He saattoivat olla kuinka vain kaukana, enkä oikeastaan voinut olla varma, että he edes olisivat yhä joen läheisyydessä. Eivät he kuitenkaan voineet olla hukkuneet. Eivät voineet. 

Potkaisin varpaani johonkin pohjaan uponneeseen, joka oli kovaa, muttei se ollut kivi tai keppi. Potkaisin uudelleen, ja esine huojahti ympäri. Pistooli. Sen täytyi olla Gilin pistooli. Kaivoin sen sameasta vedestä, ravistelin enimmät vedet ja pyyhin sitä märkään paitaani. Uitettu se ainakin oli. Toivottavasti se toimisi taas kuivuttuaan. 

Tarkistin nopeasti rannan sen varalta, että muutakin tavaraa olisi lipunut alavirtaan. Potkin vettä toivoen, että vielä löytäisin Sielutikarin. Ei mitään. Eikä millään ollut oikeasti väliä nyt. Sielutikaria en haluaisi menettää, mutta kaikki muut tavarat olivat korvattavissa. Isjihoriin ei ollut enää pitkä matka. Ne muutamat päivät saisivat meidät toivomaan, että olisimme vain luovuttaneet, mutta se oli lyhyt tuska niihin lukuisiin jo kärsittyihin päiviin. 

Latasin pistoolin valmiiksi minkä tahansa varalta. En olisi kuolemassa vielä. En ennen kuin tietäisin, olivatko Gil ja Mel kunnossa. 

Kuljin kallionviertä aivan liian kauan. Jokikin katosi näkyvistä. Sen pauhu tosin ei katoaisi vielä pitkään aikaan. Jylhä kallio kohoili sammalpeitteisenä puiden latvoja kohti. Juuri nyt en voinut kuin kirota sitä. Minun oli päästävä ylös.

Tunsin olevani niin yksin. Tiesin vain, että metsässä oli verisusia. En tiennyt, missä minä olin tai missä muut olivat. Vaikka joki tuotti melua, oli niin hiljaista. Olin tottunut kuulemaan puhetta ja toisten askeleet. Nyt olin vain minä. 

Pyyhkäisin kasvojani purren hammasta. Teki mieli huutaa heidän nimiään, mutten uskaltanut. Teki mieli itkeä, koska olin niin epätoivoinen. Halusin romahtaa maahan ja jäädä siihen. Sielutikari oli vain kaikkien murheideni huippu, jonka ajatteleminen yritti saada minut purskahtamaan itkuun. 

Kuljin vain eteenpäin. 

Tiesin, että olin aivan surkea tässä. Siitä saakka, kun olin saanut Melin hengen harteilleni, olin vain ajanut meitä vaaroihin. Olimme pudonneet kahdesti jokeen. Jos näin vielä kävisi, joku ei astuisi enää rantaan. Mel oli päätynyt Shaqin väen käsiin jo kahdesti, kun minä olin päättänyt luottaa ympäristöön. Oli ennemmin tuuria kuin taitoa, että olimme selvinneet. 

Potkaisin sammaleista kiveä niin, että varpaaseen sattui ja jouduin sitten potkimaan kiven takaisin paikoilleen. 

“Olisivat laittaneet kenet tahansa muun tälle matkalle…” mutisin ja muistin. Carimin oli ollut määrä lähteä mukaamme. Katkera naurahdus pääsi suustani. Ei minuun tietenkään ollut luotettu yksin, mutta tänne minä olin päätynyt.

Viimein löysin halkeaman. Kallioon oli piirtynyt syvä ura, joka vei ylös saakka. Sen pohja kohosi jyrkästi, mutta se oli kiivettävissä. Lausuin pari kirousta ja rukousta ja punnersin itseni railoon. Otin tukea seinistä ja ryhdyin kulkemaan ylös. Jalkani lipsahti, painoin käteni seinään ja minun onnistui estää itseäni kaatumasta. Hengähdin ja jatkoin kiipeämistä. Märät kenkäni lipsahtelivat sateen kastamien kuolleiden lehtien ja neulasten sotkussa. Vilkaisin ylös. Kallio ei edes ollut niin korkea, mutta olin silti joutunut kiertämään aivan turhan kauan. Nyt yhtäkkiä se kuitenkin näytti suorastaan vuorelta, jonka huippua kurkottelin. 

Valahdin huterasti istumaan, kun nousu loiveni hetkeksi vain jatkuakseen niin jyrkkänä, ettei sitä voisi enää kävellä. Katsoin alas ja tiesin, että jos nyt kaatuisin, putoaisin takaisin pohjalle. Halkeama oli vielä mukavan tilava, mutta ylempänä se alkoi kaventua niin, että minun olisi käännyttävä sivuttain. En tiennyt lainkaan, kuinka pääsisin huipulle saakka. 

Siirsin repun eteen ja kiinnitin viitan sen olkaremmeihin. Painoin selkäni kallioon, vedin syvään henkeä ja nousin varovasti jalkojeni varaan. Katsoin taas ylös, ja se tuntui pahemmalta kuin alas katsominen. Gil olisi ollut tässä paljon parempi kuin minä. 

“Älä viitsi”, mutisin itselleni ja ryhdyin kiipeämään. Selkäni raapiutui rosoista seinää vasten. “Olet taistellut palkkionmetsästäjien, verisusien ja Verisudenpiirin johtajan kanssa ja selvinnyt. Tämä on kallio. Et ole täällä häviämässä kalliolle!” Jo säälittävän lyhyen matkan jälkeen kehoni alkoi anella armoa. “Et ole mikään lapsi enää! On jo korkea aika, että alat oikeasti pärjätä itsekin!” En antanut itseni luovuttaa. Tosin, en varmaan kävelisi pois täältä, jos luovuttaisin nyt. 

Tila alkoi kaventua ja minun oli käännettävä itseni pystympään. Kiipeämisestä tuli yhä vain haastavampaa. 

Pakotin itseni liikkumaan. Minä olin Kulkijan suojelija, Arrilenin kruununperillinen ja Verisudenpiirin vihollinen. Minut oli koulutettu suojelemaan siskoani, selviytymään mahdottomista tilanteista. En ehkä ollut hyvä missään, mutta osasin selvitä kiperistä tilanteista. Olin juuri selvinnyt myrskyn kuohuttamasta joesta, henkien tähden! 

Painoin jalkani seinämiin ja kurkotin käsilläni. Tartuin sormillani tukevaan syvennykseen ja potkin jaloillani. Kaiken jälkeen tämä oli vain kallio. Kaiken jälkeen koko myrsky oli luonnonvoimien muistutus siitä, että niillä on valtaa meihinkin. 

Koukistin toisen käteni, kyynärpääni kosketti sammalta. Jalkani lipsahti, parahdin, mutten pudonnut. 

Olen se, jonka kuningas uskoi taistelevan, kun kaikki murtuisi ympäriltä. Olen se, jonka kruunu lähetti matkaan tietäen, että minä jatkaisin ja suojelisin siskoani. Ja minähän olin jatkanut. Olin jatkanut, olin oppinut ja olin löytänyt paljon – ystäviä, taitoja, itseni. 

Pyörähdin kalliolle hengästyneenä. Katsoin harmaata taivasta ja nauroin. Minä nauroin, enkä edes tiedä miksi. Jännityksestäkö? Siitäkö, että olin elossa ja tässä? Vai olinko vain sekoamassa?

Ei sen syyllä ollut väliä. Minä vain nauroin ratketakseni, kunnes henki loppui. Katsoin taivasta ja lojuin siinä. Hymyilin heikosti. Minä en aikoisi antaa meidän kuolla. Minä aioin löytää Gilin ja Melin ja taistella, kunnes löytäisimme taas rauhan.

Minä en luovuttaisi. Minä aioin suojella kaikkia, mitä ikinä se vaatisikaan. 

Olin kulkenut ylävirtaan ikuisuuden, kunnes löysin tieni isohkoon kylään. En ollut löytänyt yhtikäs mitään, enkä tiennyt, kuinka kaukana oli se paikka, josta olimme tippuneet. En tiedä, olinko todella ajautunut näin kauas vai olinko jo ohittanut kohdan. Kaiken lisäksi vanhan tammen kohdalle päästyäni taivas oli päättänyt taas oksentaa niskaani. 

Sade ropisi maalle, pyyhkiytyi kattoränneiltä alas. Ihmisiä ei näkynyt kylässä. Pitkän vaihtoehtojen punnitsemisen jälkeen päätin astella laitamilla olevaan puotiin. Yksin liikkuminen tuntui hermostuttavalta. Olin todella yksin. Kaikki tuntui paljon uhkaavammalta kuin niinä Gilin ja Melin kanssa kuljettuina viikkoina. 

“Ööh… päivää”, tervehdin tökerösti puodin pitäjää. Minun oli varmistettava äkkiä katseellani, ettei paikalla ollut muita. Nainen nosti katseensa minuun yllättyneen näköisenä. Vaatteistani valui vettä lattialle. Hiukseni olivan liimaantuneet kasvoille ja ripseni toisiinsa. 

“Päivää”, hän vastasi mittaillen minua katseellaan. Tajusin puhuneeni arrilenia dyreian sijasta. 

“Onko täällä lähistöllä näkynyt ruskeatukkaista poikaa? Suunnilleen mun ikäiseni. Tai sitten pientä tyttöä punertavilla hiuksilla? Nuorempi”, kysäisin mahdollisimman tavanomaisen kuuloisena.

Nainen katsoi minua hetken oudosti ja vastasi: “Itse asiassa on” - saatoin hengähtää helpotuksesta - “Kävivät yhdessä täällä. Poika kyseli, onko rannasta löytynyt lähitunteina pistoolia, viittaa tai muuta rojua. Tyttö läimi häntä jatkuvasti” - jep, varmasti Gil ja Mel - “ja kuiski jotain arrileniksi. Lopulta he kysyivät vaaleatukkaisesta tytöstä. Sinuako he tarkoittivat?” 

“Joo, eksyimme toisistamme myrskyssä. Milloin he kävivät? Ja puhuivatko he yhtään, minne olivat menossa?”

“Noin tunti sitten. Olivat läpimärkiä, varmaan sateessa vaeltaneita kuten sinäkin, ja vaikutti siltä, että heillä olisi ollut kiire. Välttelivät katseita ja puhumista. Tyttökin katsoi koko ajan jalkoihinsa… Niin, ja pojan puheessa oli vahva aksentti. Arrilenilainen kaiketi”, nainen puhui mietteissään.

“No siis… sanoivatko he, minne olivat menossa?” toistin kärsimättömänä. 

Nainen tutki minua katseellaan mutristaen huuliaan. 

“Joelle he selvästi menivät, alavirtaan ilmeisesti – mutta olemmeko muuten tavanneet?” 

Lihakseni jännittyivät ja sydämeni jätti ainakin viisi lyöntiä välistä. Avasin suuni, mutta sanoja ei heti tullut. Hyvä alku peitetarinalle…

“E-en usko”, aloitin aivan liian epävarmana. Pakotin itseni piirtämään kasvoilleni rennon hymyn ja kohautin olkiani: “Ehkä satun vain muistuttamaan jotakuta. Kuulen sitä yllättävän usein. En ainakaan ennen ole käynyt tällä seudulla. Olen nimittäin kotoisin… Kerifasta.” Tökeröä selitystäni ei ainakaan auttanut se, etten ollut järjettömän hyvä dyreian kielessä.

“Kerifastako? Et kuulosta Dyreialaiselta”, nainen epäili. 

Minulle tuli äkisti todella kuuma ja toivoin vain keskustelun päättyvän. Enhän minä voisi nyt vain rynnätä ulos. Toisaalta Verisudenpiiri muutenkin kuulisi minun käyneen täällä, jos he kysyisivät. 

“Joo… No… En ole syntynyt Dyreiassa. Muutimme perheen kanssa Kerifaan jokunen vuosi sitten”, keksin nopeasti. Oli vain lähdettävä ennen kuin sanoisin mitään typerämpää. “Mutta niin, kiitoksia avusta. Mun on mentävä.” 

Harpoin ulos puodista yrittäen pysyä tyynenä ja ryntäsin metsään. Jos juoksisin, saattaisin löytää Gilin ja Melin. En voinut uskoa, että olimme jotenkin menneet ristiin, jos he tosiaan olivat lähteneet alajuoksulle.

Juoksin pitäen joen koko ajan silmissäni. Keuhkoni huusivat lisää happea ja useita viikkoja kestänyt väsymys painoi lihaksiani. Oli jo ihme itsessään, etten kaatunut. Olinhan jo päättänyt selvitä. 

Huomasin punaisen välähdyksen joen toisella puolella. Ei minun tarvinnut katsoa tietääkseni, mistä oli kyse. Kiristin tahtia syöksyäkseni läheisten kivenlohkareiden suojiin piiloon. Aie tekeytyi mahdottomaksi, kun takanani kajahti metsän vaientava rääkäisy, jonka oli oltava peräisin hornantulen palosta. 

Voiko näin oikeasti käydä? 

Kiihdytin entisestään kiroten puoliääneen. En tiennyt, enkä halunnutkaan tietää, mistä Helvetinerämaan pedot tulivat, miksi ne lähtivät omalta alueeltaan ja miksi ne olivat jatkuvasti perässäni. Halusin vain tietää, kuinka muka tappaisin sellaisen ilman Sielutikaria. 

Loikkasin joen yli kaatuneelle puunrungolle, kun peto oli liian lähellä. Horjahdin rajusti, mutta puunrunko pysyi sentään aloillaan. Liukastelin vaarallisesti keskemmälle runkoa joen esitellessä mahtiaan alapuolellani. Laantunut sade salli minun selvitä tasapainoilusta pystyssä.  

Peto astui rungolle aikeissa hyökätä, mutta tajusi, ettei pääsisi minuun käsiksi. Se asteli hetken rungon luona ja asettui sitten odottamaan. Hiljainen murina kohosi sen kurkusta. Siinä oli jotakin vielä kammottavampaa kuin villisuden murinassa. Tiesin, että se aikoi repiä minut riekaleiksi heti, kun astuisin tarpeeksi lähelle. 

Käännyin tukin toiseen päähän tietäen jo, että kaksi verisutta oli valmiina.

Shaq seisahtui rauhassa toiselle puolelle kohottaen leukaansa ikään kuin tervehdykseksi. Hän soi toisella puolella odottavalle pedolle katseen, jossa oli häivähdys pelkoa. Sentään hänkään ei ollut tarpeeksi hullu ollakseen pelkäämättä niitä. 

“Päivää, prinsessa”, Shaq virnisti. 

“Kuinka olet kaikkialla!” huudahdin tuskastuneena heilauttaen kättäni. Luulisi, että Shaqilla olisi tärkeää tekemistä Nebuilissa vallankaappauksen vuoksi, mutta täällä hän vain jahtasi meitä taas itse. En voinut uskoa, että arrilenilaiset uskoivat häneen, kun hän vaelteli Dyreian metsissä aaveiden perässä kaiken aikaa. Toisaalta isäni oli käyttänyt valtansa vähentämään demokratiaa ja nostattamaan Kulkijoiden suvun asemaa kuin olisimme jotakin pyhimyksiä. Rima parempaan hallintoon ei ollut korkealla. 

Shaq kohautti olkiaan. “Olen hyvä seuraamaan – ja väkeni jäljittää teitä jatkuvasti. Dahla-ystäväiseni hoitelee rakkaan kuningaskuntasi asioita parhaillaan.”

Olin kahden tulen välissä, eikä minulla ollut muuta pakokeinoa kuin veteen hyppääminen. Olinhan jo valmiiksi märkä tässä sateessa. Silti päätin odottaa, sillä joen kuohut eivät varmasti sallisi minun paeta niitä enää uudestaan.

“Mitä ajattelit tehdä? Toisella puolella sinua odottaa varma kuolema, mutta toisella, minun puolellani, saat elää”, Shaq puhui tutuksi tulleella rauhallisella ja hallitsevalla äänellä. 

“Vaikka mä jäisin eloon, kaikki, jotka valitset tappaa, kuolevat. Tiedät voivasi saada Melin saamalla mut”, murisin puristaen pistoolia viitan alla. “En aio antaa sinun saada Kulkijaa.” 

Olin pelottavan tietoinen siitä, että seisoin keskellä pyöreää puunrunkoa allani kuohuva joki ja kahden metrin päässä minusta oli toisella puolella hornantulen peto ja toisella megha liittolaisensa kanssa. Hiljainen sade laskeutui vaatteilleni. Keskitin kaiken tahdonvoimani ollakseni horjumatta. Se oli mahdoton tilanne.

“Sinulla on kolme vaihtoehtoa, joista kaikissa saatat kuolla – tai vain kahdessa, koska olen armollinen. Tuossa kohtaa on aika kova virtaus”, Shaq puhui ja katsahti jokeen. 

“Armollinen?” toistin hampaideni välistä. 

Shaq nyökkäsi ja toisti: “Armollinen.” En voinut uskoa, että hän kehtasi käyttää sitä sanaa itsestään. “Minut on kasvatettu surmaamaan petturit, epäonnistujat ja vastustajat. Olen tappanut tuskin vielä ketään”, Shaqin huulilla vilahti katkera hymy. “Ole iloinen, ettei isäni ole se, joka päätti lähteä Arrileniin.” 

En voinut kuin tuijottaa häntä. Tuntui kuin rinnassani olisi ollut jäätä. En kyennyt edes kuvitella sitä. En voinut kuvitella, että Shaqin edeltäjä olisi voinut olla tätä julmempi. Ei se kuitenkaan mitätöinyt hänen omia päätöksiään. Kuinka Shaq edes saattoi kuvitella, että hän olisi jotenkin hyvä?

Heräsin todellisuuteen, kun runko heilahti ja peto ärjäisi turhautuneena, kun en liikkunut. Horjahdin taas vaarallisesti ja otin tukea laihasta oksasta. 

Shaq kallisti päätään ystävällistä leikkivä hymy kasvoillaan. “Huomaatko, kumpi tässä todella on vihollisesi?” Purin hammasta epäröiden. Minulla tosiaan oli melko vähän vaihtoehtoja. 

Katsoin petoa, joka alkoi käydä kärsimättömäksi. Sen laihat jalat ottivat pitkiä harppauksia sen astellessa edestakaisin rannassa. Sen huomio näytti herpaantuvan jo. 

Puristin kosteaa pistoolia kädessäni. En tiennyt, miten märkä se sai olla toimiakseen vielä.

Päätin koetella henkeäni vielä kerran tänään. Kiepsahdin Shaqia kohti ja painoin liipaisinta. Ainakin se laukesi. En tiedä, osuiko se, mutta ainakin sain aikaa. 

Käännyin äkkiä petoa kohti. Se asettui valmiiksi syöksähtämään ja painoi päänsä uhkaavasti. 

Otin muutaman mukavan ketterän askeleen puun rungolla ja ammuin. Peto ei väistänyt, koska se oli liian keskittynyt loikkaamaan minua kohti. En aikonut väistää tai olisin jo vedessä. 

Ammuin yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi luotia, kunnes ne loppuivat. Viimeiset iskut annoin Gilin heittoveitsellä. Iskin sitä otsaan ja sivalsin kaulaan. Pedon jalka lipsahti rungolla. Sen irvistys valahti ja keho petti. Heti, kun olio valahti jokeen, pinkaisin juoksuun. Kaaduin rungolta sivulle, vain hädin tuskin rannalle. Olin jo jaloillani, kun vasta tajusin kaatuneeni. Maahan vuotanutta mustaa, tahmeaa verta oli tarttunut vaatteisiini. 

Vilkaisin taakseni ja näin, että Shaqin verisusi oli noussut puunrungolle. Shaq katsoi minua yllättyneesti pistooli kädessään. Hän ei tähdännyt, vaan katsoi ensin minua ja sitten vettä, jonne peto oli kadonnut. Hänen kulmansa painuivat aavistuksen kurttuun ja katseensa palasi minuun. 

Sitten minä jo juoksin. 

Shaq oli pitänyt minut elossa tähän saakka. Hän tähänkään mennessä ei ollut aikonut antaa minun kuolla. Hän ei saisi ymmärtää, että voisi ottaa minut sotilaakseen. 

Kaaduin ison kivenlohkareen taakse saniaisten sekaan. Odotin kauhulla, että verisudet löytäisivät minut ja matkani päättyisi siihen. 

En uskaltanut hengittää, kun kuulin askeleita. Ne lähestyivät piiloani. 

Nousin mahdollisimman hiljaa seisomaan tähdäten Gilin pistoolilla mihin tahansa suuntaan tietäen, ettei siinä ollut luoteja. Hyökkääjä ei sitä ehkä tietäisi.

Askeleet lähestyivät lähestymistään. Painoin selkäni kivenlohkareeseen valmiina hyökkäämään. 

Kaksi tulijaa astui näkökenttääni. Toinen älähti säikähtäneenä, toinen harppaisi minua kohti valmiina taistelemaan. 

“An?” Mel henkäisi, Gilin taisteluvalmis ilme valahti. Räpyttelin silmiäni ihmeissäni. He olivat uitettuja ja uupuneen näköisiä, mutta siinä he olivat. Pian minut kiedottiin halaukseen, ja olin vain iloinen, etten ollut ladannut asetta, tai olisi tullut rumaa jälkeä. 

“Sä… Sä olet hengissä”, kuulin Gilin kuiskauksen korvani juuressa. Mel ei pystynyt edes sanomaan mitään huojennukseltaan. Hetken aikaa me kaikki kolme seisoimme siinä toisiamme halaten. Tunsin täriseväni. He olivat täällä. Minä en ollut enää yksin. 

Astuin taakse saaden tuskin henkeä. 

“Shaq ja ainakin yksi verisusi on jossain tässä lähellä. Mennään nyt, niin voin selittää matkalla.”

“Sitten tarvitset varmaan tätä”, Mel ojensi mustan terän, ja huojennus oli kaataa minut. 

“Tekö löysitte sen?” kuiskasin. Pitelin Sielutikaria kädessäni. Voima löysi minut jälleen ja koti tuntui olevan satoja kilometrejä lähempänä. 

“Oli jäänyt jumiin rannan juuriin”, Gil selitti ja vilkaisi ympärilleen. “Tosiaan, pitää liikkua. Yritetään löytää turvallinen paikka ja käydään tavarat läpi ennen kuin jatketaan.” 

Heitin pistoolin ja luodit hänelle ja kiskoin Melin kylkeäni vasten. 

“Hyvä, että olet kunnossa”, sanoin hiljaa. Mel katsoi silmiini. 

“Gil pelasti mut. Sä se olit yksin”, hänen äänensä oli ohut. Painoin pääni hänen päätään vasten. 

“Älä huoli. En aikonut kuolla jokeen”, sanoin ennen kuin hänen tarvitsisi lausua ääneen pelänneensä minun kuolevan. 

“Ei olisi pitänyt säikähtää heitä niin paljon”, Gil huokaisi ja painoi päänsä käsiään vasten. “Muuten me ei olisi tiputtu alunalkaenkaan jokeen.” 

“Kukaan ei hukkunut, eikä mitään tärkeää kai kadonnut, joten kaikki on hyvin”, sanoin rauhallisena tarkkaillessani maastoa. Ei merkkiäkään verisusista.  

“Niin joo, tosiaan. Sehän auttaa” Gil totesi esittäen iloista, mutta viimeinen sana päättyi väsyneeseen mulkaisuun. Hän vilkaisi minua taas hymyillen. “Viitta muuten pukee sua – aion kyllä ottaa sen pian takaisin.”

“Toki.” 

Olimme jo käytännössä Isjihorissa, josta olisi vain viikon matka Kailesydiin, vaikkakin se aika venyisi vuoristoa kiertäessä. Olimme vaeltaneet jo viikkoja, mutten voinut sanoa tarkasti, koska kaikki oli ollut sekavaa Notjan jälkeen. Vallankaappauksesta oli kai kulunut jo kaksi kuukautta. En voinut uskoa sitä. En voinut uskoa, kuinka kauan olimme matkanneet ja paenneet. Olimme vain hyväksyneet sen jo ja sopeutuneet.