LUKU 25 ⤠⤟ Tulentaika

Ripustin päällysvaatteeni narulle, jonka olimme virittäneet luolaan. Myrsky pauhasi ulkona ja sade piiskasi notkoa luolan ulkopuolella. Olimme yrittäneet vaivoin pystyttää teltan ulos metsään, kunnes se oli meinannut lentää tuulen matkaan ja olimme luovuttaneet. Sitten olimme löytäneet tämän luolan ja päättäneet asettua sinne. 

Salama halkaisi taivaan, ja säpsähdin jyrähdystä. 

“Saatko tulen palamaan?” vilkaisin Gilin puoleen. Himmeä liekki teki kaikkensa palaakseen, muttei oikein pystynyt kirkastumaan. Mel makoili luolan perukoille viritetyn teltan alla kankailla katsellen Gilin työtä. 

“Enköhän. Puut ovat kosteita, mutta menettelevät”, hän mutisi. 

“On kylmä”, Mel ilmoitti enimmäkseen kiusakseen. 

“Riisuithan jo märät vaatteet?” varmistin. Katsahdin myrskyn pimeyteen. Tuuli puhalsi viistosti luolaa kohti niin, että olimme melko hyvin turvassa sateelta ja tuulelta. 

“Tietysti, en mä tyhmä ole”, Mel tuhahti. 

“An, osaatko mitään tuliloitsua?” Gil huokaisi turhautuneesti. Astelin lähemmäs kituvaa tulta. Vilkaisin luolan pimeisiin nurkkiin. Saavuttuamme luolaan Mel oli vaatinut minua käymään kaikki nurkat läpi hänen roikkuessaan käsivarressani. Totta puhuen kierros oli rauhoittanut minua ja Giliäkin. 

Katselin tulta ja keskityin siihen. Tunsin luonnonmagian nytkähtelevän tulessa ja kallistuvan laiskasti kättäni kohti. Minun oli kiskottava se lähemmäs ja kiedottava se sormiini itse. 

“En ole oikeastaan käyttänyt muuta tulentaikaa kuin valoloitsua”, myönsin mietteliäänä. Epäliekki huokui kyllä aavistuksen lämpöä, muttei siitä ollut varsinaista apua. “Tiedän toisenkin loitsun”, lisäsin epävarmasti. Shamaani oli opettanut ifla-loitsun, mutta se oli haastava. Se vaati valmiin tulen tai lumotun tulipohjan. Nuotio riitti, mutten uskonut, että sekään palaisi enää puiden loppuessa. 

“Ifla”, lausuin keskittyen tulentaikaan sormissani. Lämpö leimahti sormillani, mutta liekkiä ei vielä näkynyt. Kokeilin uudelleen. Lämpö voimistui jälleen. Kolmannella yrittämällä, johon keskitin kaiken tahdonvoimani, lämpö jäi loimottamaan iholleni. 

Kohotin kättäni ja katselin sitä ihmeissäni. Pienet liekit paloivat sormenpäissäni. 

“Jahaa”, Gil kuulosti yllättyneeltä. 

Liekit alkoivat hiipua jo. “En oikeastaan tiedä, miten tämä toimii.” 

“An, kätesi palaa”, Mel huikkasi. Vilkaisin hänen puoleensa. 

“Kiitos, Mel.”

Vein käteni kituvan nuotion luokse ja puhalsin hennosti. Liekit kallistuivat nuotiota kohti ja tarttuivat tuleen. Tuli leimahti hetkeksi ja himmeni sitten taas. Soin Gilille itsestäänselvän katseen. 

“Ole hyvä.”

Gil huokaisi ja pyöräytti silmiään. “Kiitos. Olipa turhaa…” hän lähti noutamaan luolan suulle heittämiämme märkiä risuja. 

Katsahdin häneen nopeasti. Kiukku leimahti rinnassani. “No anteeksi vain, mutta mä tässä olen ainoa, joka osaa käyttää yhtään minkäänlaista magiaa!”

“Hei! Vedätkö muka mutkin tähän?” Mel tiuskaisi. 

“No kyllä! Olet harjoitellut nyt Notjasta lähdöstä asti, etkä osaa yhtikäs mitään!” 

“Mitä- Etkö sä ymmärrä, etten mä pysty siihen!”

“An, en mä sitä niin tarkoittanut”, Gil sanoi hiljaa ja heitti kosteita oksia tuleen. “Turhaan sä Melille hiillyt muutenkaan.” Tuli voimistui, ja Gilin ilme kirkastui. Katsahdin siihen itsekin yllättyneenä. “Näetkö nyt? Kaikki onnistuu kyllä.”

Katsahdin Meliin pahoillani. “Sori, Mel. Ei ollut tarkoitus huutaa sulle.”

Mel kohottautui istumaan ja asteli luoksemme. 

“An, sä voit aina valittaa, etten osaa mitään taikaa itse, mutta mäpä yritän korjata asiaa. Toistelen sulle, että tarvitsen sua siihen, mutta sä vain et kuuntele!” hän katsoi minua leiskuvin silmin. Olin näkevinäni katseessa pelkoa. “Sun on keskityttävä, jotta me saadaan Kulkijan magia toimimaan. Ei auta, että sä vain laitat mut istumaan ja meditoimaan iltaisin ja oletat mun pystyvän siihen, vaikka magiani ei toimi ilman sua… Sua tässä tarvitaan.”

Katsoin häntä hämmentyneenä. Pohdin vaihdettuja sanoja. 

“Luulisi, että sä pystyisit jo harjoittelemaan itseksesi, kun et ole enää pikkulapsi”, sain sanottua. Gil katsoi Meliä kiinnostuneesti. 

Mel vilkaisi häntä ja kohautti olkiaan minulle. “Kulkijan magia on aina arvaamatonta. Shamaani sanoi niin. Jotkut ovat ennenkin tarvinneet jonkin, jonka kautta kanavoida magiaa… Ja, öh… Sä olet se, jonka kautta kanavoin sitä”, hän takelteli ja katsahti taas Giliin, joka kallisti päätään pienesti. 

Hän huokaisi ja asteli luolan suuta kohti. 

“Pitää käydä pissillä. Gil, tuletko vartioimaan?”

Gil rypisti kulmiaan ihmeissään. 

“Mitä? Miksi Gil?” ihmettelin. Mel vilkaisi suuntaani. 

“Koska Gil osaa oikeasti ampua.”

“Enhän mä voi ampua sateessa kun ruuti on märkää”, Gil huomautti. 

“No heitätpähän veistä sitten.”

“Eihän tuolla myrskyssä liiku yhtikäs ketään hullua muutenkaan”, huomautin. Mel soi Gilille yllättävän vaikutusvaltaisen katseen. 

“Tule nyt.”

Heilautin kättäni. “Mä jään vartioimaan kai sitten tulta.”

Gil vilkaisi suuntaani lähtiessään hämmentyneesti määrätietoisen Melin perään. “Kiitos. Katson, jos löydän sopivaa puuta niin saadaan tuli palamaan yön yli.”

“Toki”, mutisin ja viskasin kostean oksan tuleen. Ainakin herätetty tulentaika kelpuutti myös märemmät puut. 

Mel ja Gil katosivat välittömästi sadeverhon taakse pimeyteen. Näin vain häivähdyksen kahdesta hahmosta, kun salama välähti taas ja jyrähdys vavisutti maata. 

Muistin, kuinka Mel oli kammoksunut ukkosta vielä, kun alkukevään myrsky oli riehunut Nebuilin yllä. Hän oli vaatinut saada nukkua huoneessani, käpertynyt vilttiin ja halunnut jutella kanssani lyhdyn valossa iltamyöhään. Ei hän tosin yölläkään ollut nukkunut. Silloin oli yksi salama jopa osunut torniini, mutta kuninkaan vartioston salamoita ohjaavat rafgrat olivat oikaisseet sen. Tämä myrsky ei ollut sen kevyempi, mutta siinä Mel vain lähti ulos myrskyyn kuin ei mitään. 

Suljin silmäni ja keskityin tuleen. Kotona minulla oli ollut rafgrojen takoma lumouskoru, jonka tehtävänä oli auttaa keräämään luonnonmagiaa. Nyt en pystynyt tekemään mitään muuta ihmistaikaa kuin mitä olin jo opetellut ja joka oli tuttua omille käsilleni ja verelleni. Valoloitsukin oli paljon haastavampi ja heikompi näin ilman korua, enkä millään voisi kutsua mitään muuta magiaa kuin tulentaikaa. 

Nostin tikariani. Sen kanssa tunsin magiaa, mutta se oli erilaista magiaa kuin luonnonmagia. Siinä oli jotakin hienompaa ja väkevämpää. Terä heijasteli heikosti kasvojani. 

Mikä siinä saattoi olla niin ihmeellistä? Se näytti hyvin tavanomaiselta: kyynärvarteni mittainen kaunis, suora terä ja kovin vaatimaton kahva, jossa oli hyvä kädensija. Kaksi väistimen virkaa hoitavaa kaarta oli tehty epäsymmetrisiksi ja epämääräisten S-kirjainten mallisiksi. Se näytti mustaa väriään lukuun ottamatta täysin normaalilta, viimeistelemättömältä ja jopa halvalta tikarilta.

Tavoittelin Sielutikarin taikaa. Shaq oli kertonut, että siinä oli magiaa, ja minäkin tunsin sen. Sen verran minä tiesin. 

Tikarin magia ei estellyt lainkaan toisin kuin tulentaika. Kun kurkotin sitä kohti, se kurkotti takaisin. Voima kietoutui sormiini, kihelmöi ihollani. 

“Hmh…” tuhahdin ihmeissäni. Taika purkautui sormistani ja palasi tikariin. En tietenkään voinut pidätellä sitä kauaa, kun en ollut taikova. 

“Sielutikari”, mietiskelin puoliääneen. Musta sielukivi kiilteli tulen valossa. Sen kerrottiin olevan Helvetinerämaan metallia, jollaista vielä joskus muinoin oli saatu louhittua. Olin kuullut tarinoita entisaikojen rohkeista louhijoista, jotka olivat uskaltautuneet Helvetinerämaan rajamaille Semrazin kaivoksille louhimaan mustaa voimakasta metallia. Varsinaiselta Helvetinerämaan aavikolta kukaan ei tiedettävästi ole palannut, ja Semrazin kaivoksiltakin petojen kerrotaan hakeneen työläisiä. 

“Kirottu terä sinä olet”, mutisin viistäen sormeani terää pitkin. Mietin sitä petoa, joka oli väistänyt terää. Se oli pelännyt sitä. “Kirottu, mutta ainoa, joka meitä voi pitää hengissä niiltä olioilta.”

Vilkaisin luolan suulle. Giliä ja Meliä ei näkynyt vieläkään. 

Istuin leirinuotion edessä. Olin muodostanut kädelleni epäliekin valaisemaan paremmin ja heittelin sitä kädeltä toiselle. Gil ja Mel olivat suvainneet palata aivan turhan pitkän tarpeidentekoretken jälkeen. Gil oli tuonut polttopuita. Hän oli katsahtanut minuun saapuessaan aivan eri tavalla kuin ennen. Oli kuin hän olisi pelännyt. Mel oli mulkaissut häntä ja siirtynyt telttakankaan suojiin nukkumaan. En ollut vaivautunut edes kysymään, mitä oli tapahtunut, koska jotenkin vain tiesin, ettei heillä ollut aikomustakaan selittää. 

Gil veisti kepistä ohutta kaarta, josta tulisi Melin oma jousi. Silmäni painuivat jo umpeen, mutten halunnut mennä nukkumaan. En voinut mennä. Minun piti vartioida, viis siitä, kuinka monta kertaa Gil sanoi vartioivansa tämän yön. Tiesimme, ettei kukaan tai mikään etsisi meitä tässä säässä, muttemme voineet antaa olla. 

Säpsähdin taas hereille kuullessani sihahduksen. Kämmenelläni oleva epäliekki melkein sammui. “Ulieght.” Sammuva valo jätti meidät vain nuotion valoon.  

“Sunkin pitää nukkua”, mumisin Gilille haukotuksen lomassa. Hän kääntyi katsomaan minua kuin ei olisi kuullut sanojani. Hetken päästä hän nyökkäsi. 

“Joo, kohta. Mene sä ensin”, hän vastasi väsyneenä. “Teen tämän ensin loppuun ja varmistan, että on varmasti turvallista.” En oikeasti uskonut häntä, mutta olin liian väsynyt väittämään vastaan, joten nousin siirtyäkseni telttakankaan suojiin. 

“An, hei”, Gil sanoi hiljaa. Käännyin häntä kohti. Hän katsoi minua syrjäkarein hakien sanoja. “Ethän kuole? Et saa kuolla, An.”

Katsoin häntä surullisesti. “Jos tämä menee kuten on luvattu, mä en selviä hengissä.”

Gil sulki silmänsä epäröiden. “Olet liian merkittävä kuolemaan. Kuulit sen itsekin. Mel tarvitsee sua.”

“Hän tarvitsee, kunnes kuolo minut korjaa.”

“Älä sano noin”, Gil katsoi silmiini. “Lupaa vain, ettet kuole.”

Katsoin takaisin yrittäen pitää itseni koossa. “Olen antanut jo tarpeeksi lupauksia. Tuota lupausta en anna, koska en voi pitää sitä.”

“Siinä tapauksessa mä teen kaikkeni suojellakseni sua.”

“Keskity mieluummin Kulkijaan”, naurahdin kolkosti. Gil ei edes hymyillyt. 

“Tietysti.”

Nyökkäsin hänelle vain. “Yritä säkin nukkua.” 

Myrsky pauhasi ulkona, kun käperryin viltteihin Melin viereen. Ukkonen jyrähti taas. Sade hakkasi maata. Gil istui nuotion äärellä.