LUKU 23 ⤠⤟ Sorjankuja

Lojuin laatikkopinoa vasten. Pääni nuokkui vasten olkaani. Painoin hennosti kylkeäni vereen kastuneella kankaalla. Juhlien äänet olivat sumentuneet taustameluksi. En tiennyt, miten kauan olin ollut siinä. 

Nostin päätäni, kun kaksi hahmoa livahti aukiolle. Nousin pystyyn niin nopeasti kuin pystyin. 

“Mel!” parahdin ja nilkutin vastaan. Verta valui kyljestäni. 

“An?” Mel syöksyi luokseni ja halasi nopeasti. 

“An, istu alas jo!” Gil henkäisi. Hänen nenänvarressaan oli viiltohaava. 

Astuin kauemmas Melistä hengittäen raskaasti. Seisominenkin kävi voimille. 

“Mitä tapahtui?” siskoni henkäisi. 

“Ei sen väliä. Olet nyt turvassa, joten kaikki on hyvin”, kuiskasin ja horjahdin Giliä vasten. Tämä kirosi hiljaa ja raahasi minut istumaan. 

 “Näytähän jo sitä”, hän mutisi töniessään käsiäni tieltä. Nostin paitaani, kunnes verinen viilto paljastui. Mel henkäisi kauhuissaan. Gil lausui epävarman kirouksen. 

“Sä pelastit Melin…” kuiskasin. 

Hän vilkaisi minua nopeasti. “Tietysti. Mähän lupasin.”

“Kiitos”, nyyhkäisin. Gil yritti virnistää vinosti, muttei se näyttänyt aidolta. Pian hän nousi huokaisten. 

“Me ei voida lähteä liikkeelle tuon haavan kanssa, mutta on pakko”, hän huokaisi. “Täytyy käydä parantajalla.”

“Mitä? Mistä sä turvallisen parantajan muka löydät?” älähti Mel. Gil ojensi hänelle kartan. 

“Tiedänpä yhden. Etsi äkkiä ‘Sorjankuja’. Ei hän mikään dichare ole, mutta hän osaa työnsä ja pitää salaisuudet. Eikä sillä tosin taida väliä ollakaan, vaikka hän jollekin kertoisi. Me ollaan poissa jo ennen keskipäivää”, hän puhui nopeasti samalla kun raahasi minut taas jaloilleni. 

Melin katse pyyhki karttaa läpi. “Löytyi! Se ei ole kaukana.”

“Miksi sulla on Notjan kartta?” ihmettelin. Gil kohensi asentoani, ja minä annoin kaikkeni pysyäkseni jaloillani. 

“Löysinpähän vain.”

“Jaha”, tuhahdin tietäen kyllä, mitä löytäminen tarkoitti. 

“Nyt mennään”, Gil huokaisi. “Ei tässä voida enää viivytellä.”

Lojuin vasten seinää, kun Gil hakkasi matalan rakennuksen köynnöskasvien kehystämää punaista ovea. Sorjankujan sisäpiha oli hämärä ja kasvillisuuden peittämä. Tai oikeastaan en enää tiennyt, oliko missään oikeasti hämärää vai oliko katseeni vain niin sumea. 

Mel norkoili vierelläni silmäillen minua huolissaan. “Mitä jos hän ei ole kotona?”

“Kyllä hän on”, Gil murahti. “Täytyy olla.” Hän painoi otsansa oveen ja huokaisi, vilkaisi suuntaani. “Jos olisin tajunnut, että haava oli näin vakava, en olisi jättänyt sua yksin.”

“Pelastit Melin. Vain sillä on väliä”, henkäisin ja yritin suoristautua. Älähdys pakeni kurkustani. 

Gil astui kauemmas, kun lukko naksahti. Ovi avautui ensin raolleen. Vanhahko jo harmaantuva nainen kurkisti ovenraosta. Hänen katseensa kiinnittyi Giliin, ja ovi avautui kokonaan. 

“Razhna, ole kiltti ja auta. Hän on loukkaantunut, haava on syvä”, Gil puhui nopeasti ja kiskoi minut jaloilleni. “Olen Gilbert Terakov, muistatko? Werrenin ystävä, Nebuilista.”

Nainen astui heti sivuun nähdessään minut. “Äkkiä, sisälle”, hän loi Giliin silmäyksen ja hymyili ystävällisesti. “Mukava nähdä pitkästä aikaa. Mitä Werrenille kuuluu?” Gil vilkaisi häntä nopeasti kammetessaan minut portaista sisälle. 

“Öö… Puhutaan siitä myöhemmin”, hän mutisi. 

Kun astuin hämärään eteiseen, maailma pyörähti ympäri. 

“En voi uskoa, että isä haluaa yhä meidän harjoittelevan, kun se ei ole hyödyttänyt yhtikäs ketään!” valitin ääneen. Theora tönäisi minua leikkisästi. 

“No hei, ainakin saatte Melin kanssa osoittaa taas, miten väärässä Kaspian on oikeastaan aivan kaikesta.” Hän oli ehkä ainoa linnassa liikkuva – ehkä koko Arrilenin ainoa – joka uskalsi kutsua isääni etunimeltä. 

“Niin, totta”, nauroin. 

“Varovasti, Dumanka”, sanoi Carim kulkiessaan ohitsemme. Theo virnisti. Joskus ihmettelimme kaikki, minkälaista väkeä linnaan päästettiinkään töihin. Theo oli ehkä kaikista vähiten vakuuttava vartija. Olin tosin jo useasti haukkunut isälle vartiostoni ja samalla ilmoittanut, että Theo ja Carim olivat ehkä ainoita vartijoita, joiden käsiin antaisin henkeni. Isä puolestaan epäili Theoa vahvasti tämän asenneongelman vuoksi, mutta Carim oli ilmoittanut tämän todella olevan lupaava sotilas. Ehkä se oli ainoa syy sille, että Theo sai jäädä. 

“Älä viitsi, Amareth! Ihan kuin et ajattelisi samoin!” Theo huikkasi. Carim heilautti kättään. 

“Säästä puheesi työajan ulkopuolelle ja saat pitää työsi prinsessan vartijana.”

“Uhkauksiin vai… Kiva”, Theo mutisi leikkisästi ja nojautui puoleeni. Jäänsiniset silmät kiiltelivät hilpeästi. 

“Mitä jos jäisinkin salakuuntelemaan teitä tänään?”

Vilkaisin häntä ja nyppäsin höyhenen hänen vaaleista hiuksistaan. 

“Kuinka keräät aina roskia itseesi?” ihmettelin ja puhalsin höyhenen ilmaan. 

Theo katseli höyhenen menoa. “Jaa, en oikeastaan tiedä.” Tavallaan vihasin hänen asennettaan. Toisaalta se paransi päiviäni enemmän kuin mikään. 

“Aiempaan kysymykseesi: älä erehdy edes yrittämään, koska lentäisit pihalle ennen kuin tajuaisitkaan.”

“Odotahan vaan, teen sen sitten, kun saan tarpeeksi rahaa asettuakseni jonnekin keskustan seudulle vaikka leipuriksi”, Theo pyörähti ympäri rennosti. Haarniska kalahti seinään hänen kompuroidessaan.

“Ole kiltti, Theo. Odota muutama vuosi, niin voidaan yhdessä haistattaa pitkät isälle ja häipyä”, huokaisin. “Voinhan mä olla prinsessa muultakin kuin Nebuilista käsin.”

“Toki. Karataan merille kai”, Theo heitti virnistäen. 

“Merirosvoiksiko?” nauroin.  

“Joo, oltaisiin merten hurjimpia merirosvoja!” Theo huudahti. Hän loikkasi käytävään asetetun lipaston päältä. Lasimalja oli pudota lattialle. 

“Voisitko mitenkään olla saamatta potkuja?” 

“En lupaa mitään”, virnisti Theo jättäessään minut kirjaston ovelle. “Onnea!”

“Sitä tarvitaan aina”, mutisin astuessani sisään. 

Isä kääntyi heti nähdessään minut hyllyjen välissä. 

“Anastasia! Kuinka kauan sinulla voi kestää saapua, jos kutsun sinut nopeasti kirjastoon?”

En jaksanut enää madella hänen edessään. “Milloin viimeksi asiasi on ollut kiireistä, kuningas?” Isän reaktio siihen, että kutsuin häntä kuninkaaksi toi minulle mielihyvää. Hän näytti siltä kuin häneen olisi sattunut, mutta toisaalta hän näytti vain raivostuneelta. 

“Isi haluaa meidän harjoittelevan yhdessä taas”, kertoi Mel. 

“Taasko? Eihän me mitään muutakaan nykyään tehdä!” tiuskaisin suoden tuomitsevan katseeni isälle. Tämä katsoi minua pitkään. 

“Tiedät tarinan. Suojelijan ja Kulkijan voimat ovat sidoksissa ja veresi magia tehostaa Kulkijan magiaa”, hän järkeili. 

“En voi uskoa, että siskoni on harvinaisen lahjakas Kulkija sen nimissä, että ilmensi voimiaan lähestulkoon taaperona, mutta hän ei pärjää ilman Suojelijaansa, jollaista ei ole ollut suurella osalla Kulkijoista!” polkaisin jalkaani. Mel vilkaisi isää kysyvänä. Isä katsoi minua tuimasti. 

“Harvat lapset ovat useinkaan taitaneet Kulkijan väkevää magiaa kunnolla.”

“Tiedän sen”, tuhahdin. “Mutta en aio vielä myydä henkeäni Melin magian vuoksi – sitä paitsi magia saa mut voimaan hirveästi!”

“Sinähän elät Melisen vuoksi!” isä ärähti. Katsahdin häneen suorastaan järkyttyneenä. Mel liikahti epämukavasti. 

“Tiedäthän, miksen kutsu sua enää isäksi?” hymyilin suorastaan vahingoniloisesti. Isä siristi silmiään. 

“Olet tyttäreni, ja sinun täytyy totella minua.”

Kohotin leukaani. “Eli mun pitää kuolla siskoni vuoksi, koska sanot niin. Niinkö?”

Isän ilme pehmeni äkisti. “En halua sinun kuolevan.” 

Se oikeastaan yllätti minut. 

“Haluan sinun taistelevan Melisen vuoksi kaikella sillä, mitä pystyt antamaan. Haluan, että taistelet kuolemaa vastaan viimeiseen asti, mutta sinun on varauduttava siihen mahdollisuuteen, että se voi todella koitua kohtaloksesi.” Se oli ehkä ystävällisin asia, mitä isä oli sanonut minulle ikuisuuteen. Sentään hän ei käyttänyt aivan koko elämääni vakuuttamaan, että minun on pakko kuolla. En tosin vieläkään ymmärrä, kuinka minun pitäisi selviytyä ja suojella Meliä kuolematta.

“Kiva, että haluat sittenkin pitää molemmat tyttäresi”, mutisin katkerasti. 

“Meidänhän piti harjoitella!” Mel päätti huomauttaa keskeyttääkseen meidät. Isä jätti minut ja kääntyi Melin puoleen. 

“Tosiaan. Ja Anastasiahan lopettaa tuon lapsellisen kitinänsä.” 

Inhosin aina sitä tunnetta, kun aika hidastui. Ei Mel mitään muutakaan osannut. Ilma kihisi aina ihollani. Se tuntui kamalalta.

Isä oli pudottanut kolikon, joka ei vieläkään koskettanut lattiaa. Se lähestyi maata kieppuen hiljalleen. Kun ilma tuntui paksummalta, luulin hetken, etten voisi hengittää. Toisaalta taika virtasi minunkin suoniani pitkin, sykähteli sydämeni tahdissa. Se toi voimaa, joka tosin revittiin kehostani heti, kun taika lakkasi taas. 

Kolikko kilahti lattialle, ja minä romahdin tuolille huokaisten. Mel istui pöydälle viereeni nojaten käsiinsä. 

“Tämänkö vuoksi olen mukana?” tuhahdin. “Tukemassa Melin taikaa?”

Isä katsoi minua tyynenä. “Kyllä, Anastasia, juuri siksi.”

“Hei, An”, Gil sanoi pehmeästi, kun heräsin. Murahdin kivusta kohottautuessani hieman pystympään. Gil kosketti kättäni. “Varovasti. Tikit ovat vahvat, mutta ei oteta riskiä siitä, että ne pettäisivät.”

“Missä Mel on?” kysyin karhealla äänellä. 

“Simahti tuossa jonkin aikaa sitten”, Gil kertoi nyökäten taakseen. “Nukkuu nojatuolilla.”

Pyyhkäisin kasvojani ja raahauduin istumaan Gilin varoituksesta huolimatta. Kipu tuntui kyljessäni. “Pitää jatkaa. Jos se nainen löytää meidät, olemme mennyttä.” Gil laittoi kätensä olalleni. 

“Älä. Meillä on vielä aikaa, ja sun on toivuttava, jotta pystyt kävelemään. Eikä Amara pääse nyt vielä perään. Ammuin häntä. En kuolettavasti, mutta ammuinpahan kuitenkin”, hän selitti hiljaa. Katsoin häntä mietteliäänä. 

“Amarako…?” kysyin hiljaa. Gil katsahti muualle nyökäten. 

“Joo, kävi ilmi taistellessa.”

Nyökyttelin miettien nimeä. Sen minä muistaisin. Minä muistaisin hänet, jos tapaisimme taas. 

“An?” Mel mumisi. Hän ryntäsi vuoteen luo ja oli halaamassa, mutta ei sitten uskaltanutkaan. 

“Hei, Melmel”, kuiskasin. Mel istahti lattialle vierelleni

“Sattuuko?”

“Ei oikeastaan”, totesin yllättyneenä ja katsahdin sitten ympärilleni. Huone oli hämärä. Kaksi pientä ikkunaa eivät valaisseet hurjasti. Seinälle oli kiinnitetty taljoja ja helminauhoja. Hyllyköllä oli koruja ja lasipulloja. 

“Kauanko olin tajuton? Ja missä me ollaan?”  

“Ehkä tunnin. Razhna sai sut aika nopeasti parsittua. Hän käytti lumouskorua haavaan, joten sen pitäisi parantua nopeasti. Saat tosin levätä vielä hetkisen – kipulääkkeenkin nimissä kehottaisin sua yhä pysymään siinä, koska jalkasi tuskin kantavat”, Gil kertoi. Haava hänen nenällään oli teipattu ja paljas kyynärvarsikin sidottu. “Werren tunsi Razhnan, kun oltiin Arrilenissa. Olin sattunut kuulemaan Razhnan muuttaneen Notjaan Sorjankujalle. Kävi siis aikamoinen tuuri.”

Näpräsin peiton reunaa. “Gil, missä Werren on nyt?” 

Gil sulki silmänsä hetkeksi. Mel vilkaisi häntä puraisten poskeaan ja rypistäen kulmiaan. Sitten Gil katsahti taas minuun. 

“An, Werren kuoli viime vuonna Shailoinissa.”

“Ai”, en tiennyt mitä muuta sanoa. Werren oli ollut iloinen ja hyväsydäminen Nebuilissa elämisen kurjuudesta huolimatta. Hänen jos jonkun olisi pitänyt selvitä parempaan elämään. 

“Ei se mitään”, Gil huokaisi. “Se oli onnettomuus.” Mel vilkaisi häntä vakavana. Gil vilkaisi takaisin. 

“Voinko kysyä, mitä tapahtui?” kysyin hiljaa. Gil käänsi katseensa pyyhkäisten kasvojaan ja huokaisi.  

“An, me juuri saatiin sut parsittua kokoon ilmiselvästä verenhukasta. En vain voi nyt puhua Werrenistä. Lupaan kertoa myöhemmin.”

Pyyhkäisin kasvojani tuntien itseni typeräksi. “Anteeksi, ei olisi pitänyt edes kysyä.”

Gil kosketti kättäni. “Hei, An. Nyt on kaikista tärkeintä, että toivut nopeasti.”

Huokaisten painoin pääni tyynyyn. “Kiitos, Gil. Kiitos, että pelastit Melin.”

Gil hymyili lämpimästi. “Olemme nyt tiimi, An.”

Mel vilkaisi häntä ja hymyili minulle. Mel hymyili jollekin Gilin sanomalle. Hymy oli surullinen, mutta oli jo ihme itsessään, ettei Mel edes mulkaissut häntä. 

Nyökyttelin itselleni. Se tuntui oikeastaan hyvältä ajatukselta. Olimme tiimi. Me kolme olimme tässä yhdessä. Me olimme täällä pitämässä toisemme ja Gáldenin turvassa. 

“Niin. Niin olemme.”

⇝⥈⇜

Seisahduin hengästyneenä rinteessä ja käännyin kohti Notjaa. Aurinko valaisi sitä kauniisti, enkä voinut uskoa, että näin kaunista päivää edeltävänä yönä olisin voinut kuolla ja Mel olisi saattanut päätyä Verisudenpiirin käsiin. 

“Pärjäätkö, An?” Gil kysäisi pysähdyttyään. Huoli paistoi hänen silmistään. 

“Joo, halusin vain jäädä katsomaan”, huohotin. Kylkeeni sattui, mutta pärjäsin sen kanssa. Razhna oli antanut varalle yhden lumouskorun, mikäli kävisi vielä huonosti. Vanha rafgra oli aamulla istunut Gilin kanssa vaiti ja sytyttänyt pienen tulen. Niin tavattiin tehdä jonkun kuoltua. Razhna oli todennut, että vaikka Werrenin henki oli jatkanut jo eteenpäin, ikinä ei ollut liian myöhäistä muistaa kuolleita. Olin ajatellut Carimia ja Haroldia. Minun olisi pitänyt sytyttää tuli heidän vuokseen. Olisi pitänyt jo aikaa sitten, mutten ollut tehnyt niin. 

“Niinä iltoina, kun olemme sytyttäneet nuotion, olisin voinut sytyttää tikun heille”, olin pohtinut aamulla. Razhna oli katsellut liekkiä sormillaan levollisen näköisenä. 

“Nuotiokin tavallaan on liekki. Olet jo polttanut tulta sen vuoksi, että olet elossa. Olet palanut heidän vuokseen.” Ne sanat olivat lämmittäneet minua ja olin taas miettinyt Carimin sanoja. En todella ollut antanut hänen uhrauksensa mennä hukkaan. Me olimme jo täällä. Me olimme yhä elossa. 

Melkin pysähtyi ja katsahti kaupunkiin. 

“Kolme viikkoa Isjihoriin, eikö?”

“Niin”, Gil huokaisi jopa haikeasti. “Kolme viikkoa maastossa. Sitten pääsemme Vuorten kaupunkiin.”

“Solkerfhän on vielä päivän matkan päässä Isjihorista”, ihmettelin. “Ei se mikään Vuorten kaupunki voi olla.” Gil kohautti olkiaan. 

“Olen kuullut tarinoita. Näettepähän sitten.”

“Mistä tiedämme, ettei Amara ole odottamassa meitä siellä?” Mel uskalsi kysyä. 

“Ei tiedetäkään, mutta Isjihor on suuri kaupunki”, Gil katsoi Notjaa tyynenä. “Ja kun me tapaamme, aion tähdätä kunnolla.”