LUKU 22 ⤠⤟ Pelastaja

Gilbert juoksi katua pitkin. Hän tarvitsi vain yhden merkin Melisestä ja pääsisi taas jäljille. Oli hän ennenkin jäljittänyt väkeä. Silloin tosin tarkoitus ei ollut ollut pelastaa heitä. 

Hän ei vielä ollut päättänyt, kuinka toimisi löytäessään Melin. Taisteluun hän joutuisi, mutta kenen tai keiden kanssa? Tämä olikin paljon haastavampaa kuin hän oli ajatellut luvatessaan Anille pelastavansa Melin. 

Gil puristi punaista sulkanaamiota kädessään. Hän ei tiennyt lainkaan, miksi oli ottanut sen kujalta, jolle Anin verijäljet olivat hänet vieneet. 

Hän oli pysähtynyt nostettuaan naamion ja vilkaissut jonnekin taakseen. Hän oli jättänyt Anin piiloon varastoaukiolle. Tämä oli liian huonossa kunnossa otettavaksi mukaan, mutta mitä jos joku löytäisi hänet? 

“Hän pärjää…” Gil oli vakuuttanut itselleen. Anille ei enää saanut tapahtua mitään. Hän oli kärsinyt jo tarpeeksi. Gil oli tuhahtanut itselleen tietäen, että hän oli osasyy siihen. 

Hän oli ravistanut päätään ja pakottanut itsensä taas liikkeelle. An pärjää kyllä, hän on vahva. Mel on nyt se, joka tarvitsee apua. 

Nyt Gil etsi hyökkääjää pelkän arvauksen varassa, kun Anin ilmiselvät jäljet eivät enää auttaneet. Hän seurasi pieniä jälkiä: laahausjälkiä, veritahroja, omituisia kengänjälkiä. Harmi vain, että verijäljet olivat loppuneet jo hetki sitten, eikä Gil enää tiennyt, seurasiko hän samoja jälkiä. Nyt hän saattoi ihan hyvin etsiä jotakuta aivan satunnaista notjalaista, joka olisi juonut pari tuoppia liikaa. 

Gil kirosi hampaidensa välistä. Hän oli luvannut Anille pelastavansa Melin. Hän ei voinut epäonnistua. Tässähän oli pelissä paljon muutakin kuin vain Mel itse. 

Hän pakotti itsensä hidastamaan ja etsimään uusia selviä jälkiä. Ainakin näin Inesolenin aikaan kadut olivat autioita. 

Kimallus maassa pysäytti Gilin. Hän kumartui nopeasti noukkimaan pienenpienen asian maasta. Vihreä samettinen timantti. Hän puristi sen nyrkkiinsä ja painoi rintaansa vasten. An oli maininnut vihreän naamion. Helpotus sykähteli hänen rinnassaan. “Henkien kiitos.”

Toinenkin vihreä palanen lojui maassa. Nyt Gil jatkoi matkaa tietäen olevansa oikealla reitillä. 

Gil hiipi varjoisaa kahden rakennuksen väliin jäävää käytävää pitkin. Taivas oli alkanut jo kirkastua, mutta kadut olivat yhä pimeitä. Oli viileää. Gil pelkäsi Anin puolesta. Tämän oli varmasti kylmä. “Pitikin jättää hänet”, mutisi Gil, vaikka hän tiesi, ettei muitakaan vaihtoehtoja ollut. 

Hän kulki viimeiset askeleet kulmalle ja odotti kurkistamatta kadulle. Hän kuunteli askeleita ja tiesi, että oli valmis. Tulija kulki katua pitkin, mukana kompuroi toinen, pienempi. 

Kun he olivat aivan kulmalla, Gil hyökkäsi. Hän oli aikeissa heittää veitsen heti, mutta jäätyikin puolimatkassa. 

Voimakas arpien koristama haltijanainen katsahti häneen miltei ilahtuneena. Hän oli ehtinyt töytäistä Melin seinää kohti ja piteli nyt veistä kohdistettuna tämän kurkulle. Hän itse ei edes vaivautunut katsomaan Meliä, vaan seisoi kohti Giliä. Mel uskalsi vain vilkaista Giliä. Hänen suutaan peitti kangas ja kädet oli sidottu selän taakse. Tytön silmät olivat kauhusta suuret. 

Nainen, virnisti, Gil kirosi. Tietysti Shaq oli palannut talolle Shailoinissa. 

“Vai niin, että se tosiaan olit sinä, pikkunubler, joka petti Verisudenpiirin ja vieläpä kieltäytyi kutsusta liittyä.”

Gil asettui taisteluvalmiuteen. “Amara. Vai että sinä sitten päätit tukea piiriä.” Melin katse oli kiepsahtanut häneen. Tämän tyrmistynyt katse kertoi tarpeeksi. Gilin oli turha odottaa tästä kaveria ennen kuin olisi selittänyt kaiken. 

“Voi, älä viitsi. Ihan kuin sinä et olisi tehnyt jo samaa”, Amara puhui kepeästi. Virne käväisi hänen huulillaan ja hän siristi silmiään: “Mutta Gilbert – yritit ilmeisesti karata meiltä.”

Gil esti itseään perääntymästä. “Autoin ystäviä. Jos yhä kerjäät velkoja, mulla on nyt rahaa maksaa ne. Sitten teidemme ei tarvitse ristetä enää, jos vain vielä luovuttaisit Melisen.”

Amara katsoi pitkään Giliä ja hymähti. Sitten hän jo nauroi. 

“Voi, Gilbert, etkö sinä tajua? Ei siinä ikinä ollut kyse rahasta. Eikä oikeastaan enää pitkään aikaan velasta lainkaan. Luulenpa, että maksoit ne jo aikaa sitten.”

Gilistä tuntui kuin maailma olisi heilahtanut hänen allaan, ja hän alkoi ymmärtää. 

“Emme me muuta halunneet kuin pienen taitavan nublerin, joka ei osannut muuta kuin kuunnella, koska pelkäsi niin jotain, jolla ei ollut enää mitään merkitystä. Gilbert, kulta, kai sinä tiedät, ettei mikään pidätellyt sinua enää katoamasta? Et oikeastaan enää ollut velkaa työskenneltyäsi meille lähes kaksi vuotta.”

Gilin kädet puristuivat nyrkkiin. Hän yritti ymmärtää, mitä oli tehnyt. Hän ei ollut enää velkaa. Eikö hän oikeasti ollut edes itse ymmärtänyt sitä, että velat oli todellisuudessa maksettu? Loppujen lopuksi hän oli itse valinnut jäädä.  

“Tiedät aivan yhtä hyvin kuin mäkin, ettei mulla ollut mitään paikkaa, minne mennä”, hän sai sanotuksi, kuin se oikeuttaisi kaiken. Ei hän ollut tiennyt, mitä muutakaan tehdä kuin kuunnella Amaraa ja muita. Heidän avullaan hän oli saanut katon päänsä päälle ja rahaa elääkseen. Pelko ei ollut ollut ainoa asia, joka häntä oli hidastanut. Jos hän olisi lähtenyt, hänelle ei olisi jäänyt mitään. Nyt hänellä oli ollut jotain säälittävää ja kurjaa, mutta se oli ollut silti jotain.

“Voi, tiedän kyllä, ettet olisi saanut uutta kattoa pääsi päälle, mutta olisit voinut palata nublereihin häntä koipien välissä tai lähteä tien päälle. Sinä valitsit jäädä.”

Amara vilkaisi tyytyväisesti Meliseä, joka tuijotti Giliä petettynä. Nyt Gilille valkeni, että Amara vain halusi kääntää Melin häntä vastaan. 

“Te eväsitte nublereihin palaamisen multa!” hän henkäisi. 

“Mitä?” Amara räpäytti silmiään, “Etkö muka voinut palata porukkaan, joka halusi pääsi kuninkaan käskystä sen jälkeen, kun vahingossa paljastin sinut?”

Gil sai tarpeekseen. Tässä oli tärkeämpääkin tekemistä. Amara vain pelasi aikaa. Gil tiesi kyllä jo oman tarinansa ja omat virheensä. 

“Ole hiljaa ja taistellaan!” hän sylkäisi vetäen veitsen vyöltään. Amara kohotti toista kulmaansa ja heilautti kirvestään. 

“Kuvitteletko jotenkin voittavasi minut näin? Et ikinä ennenkään ole pärjännyt minulle, eikä sinulla ole nyt mitään muuta kuin nuo säälittävät teräsi.”

“Usko pois, tiedän kyllä, mitä teen”, Gil sanoi virnistäen. Se oli enimmäkseen bluffia. 

“Näytähän sitten, pikkunubler. Hyökkää”, Amara yllytti. 

“En aio hyökätä ensin, ja tiedät sen. En sinun kanssasi, koska käytät kuitenkin niitä käärmeentemppujasi”, Gilbert totesi. Hän tarkisti kyynärpäällään äkkiä, että pistooli oli oikealla paikalla. Se oli ladattu, ja Gilbert oli valmis käyttämään sitä. 

Yhtäkkiä Amara syöksyi eteenpäin. Gil hypähti matalaksi kirveen terän tieltä ja sukelsi Amaran ohitse. Hän ei jäänyt antamaan iskua, vaan ponkaisi pystyyn juuri ennen kuin kirves heilahti uudelleen. 

“Olet siis nopeakin nykyään”, Amara totesi ja hyökkäsi uudelleen. Gil loikkasi tieltä ja heitti veitsen, Amara väisti sen sukkelasti. 

“Sitä se puolitoista viikkoa maastossa teettää”, hän kohautti olkiaan valmiina uuteen heittoon. Pistoolia hän ei ihan vielä käyttäisi. Hän tarvitsi yhden tarkan osuman ja olisi jo voittanut. 

Amara hyökkäsi. Kirveen terä heilahti Gilin päätä kohti. Hän laskeutui matalaksi ja iski veitsellä. Amara sävähti, mutta ei edes horjahtanut. Gil kiskaisi terän Amaran jalasta ja väisti hätäisesti ennen kirveen osumaa. Hän kierähti jaloilleen ketterästi ja ryhtyi kaartamaan kehää hitaasti. Hänen oli päästävä Amaran ja Melin väliin ennen kuin uskaltaisi ampua yhtikäs mitään. Veitsenheittokin oli tarpeeksi riskialtista. 

“Tosiaan, olet nopeampi”, Amara tuhahti taas. Gil väisti kasvoihinsa kohdistetun iskun vain hädin tuskin. 

“Ehken vain aiemmin uskaltanut vastustaa sua niin kovasti”, Gil heitti ja syöksähti taakse. 

“Tiedät kyllä, etten usko tuota.”

“Ehkä, mutta sen sanominen parantaa mieltäni – ja varmasti sunkin, kun en ole vajaassa kahdessa viikossa yhtäkkiä kehittynyt sua parem- Auh!” Gil kaatui tielle. Nenänvarteen oli piirtynyt haava, josta kihosi nyt verta. “Hemmetti.”

Hän potkaisi molemmin jaloin ennen kuin Amara ehti hyökätä. Potku osui polviin ja oli tarpeeksi tarjoamaan Gilille pari ylimääräistä sekuntia. Hän livahti äkkiä lähemmäs Meliä ja heitti veitsen. Amara väisti, mutta terä hipaisi hänen olkaansa. 

“Yritäppä puhua ja keskittyä yhtä aikaa, että tämä pysyy mielenkiintoisena”, Amara lausui ja syöksähti Giliä kohti. Terä heilahti vaarallisen läheltä Gilin reittä. Hän heitti veitsen ja perääntyi askeleen, heitti heti perään toisenkin ja sitten kolmannenkin. Amara yritti, mutta ei saanut väistettyä jokaista. Yksi upposi hänen oikeaan olkaansa. Hän sihahti kivusta ja katsahti Giliin hymähtäen. Hän riiputti kirvestä kädessään. 

“Hyvää työtä, pikkunubler.” Gil heitti uuden, harppasi taakse. Verta tihkui Amaran käsivarresta. Tämä heilautti kirveen vasempaan käteensä valmiina. 

“Hyvää yötä, Amara”, Gil iski takaisin kuivasti ja kiskaisi pistoolin esille. Hän tähtäsi ja ampui. Violetti välähdys leimahti luodin ympärillä sen ampaistessa liikkeelle. Amara ei ehtinyt väistää, kun luoti jo upposi tämän käsivarteen. Gil ei osannut sanoa, oliko ampunut ohi vai osunut tahallaan vain haavoittaakseen. 

Amara horjahti sivulle, ja kivun huuto pakeni hänen kurkustaan. Lumorautainen luoti söi haltijan lihaa ja poltti hänen vertaan. 

“Kävipä tuuri, että satuin käymään kaupoilla ennen kuin sotkeuduit asioihimme”, Gil lausui vieden tunteet kasvoiltaan. Amaran kasvot vääntyivät tuskasta. “Älä huoli, et sinä siihen kuole, mutta jollet nyt luovuta, et lähde tältä paikalta”, hän kohotti pistoolin ja tähtäsi. Ei hän halunnut ampua, muttei hän perääntyisi nyt. 

“Päätät siis kokeilla vielä taitojasi, niinkö?” Amara sihisi ja otti askeleen. Gil vei sormensa liipaisimelle. Hänen ilmeensä ei värähtänytkään. 

“Tiedä, että tuossa luodissa on sama lumous kuin huurreterissä. Kannattaisi häipyä repimään se irti ennen kuin menetät kätesi.” 

Amaran katse kävi Gilin ja Melin välillä. Gil seisoi Melin edessä järkähtämättä. Hän pyyhkäisi nenältään verta hihaansa, mutta tähtäys ei horjunut. 

“No, salakuljettaja?” Gil sihisi kohottaen leukaansa tyytyväisesti. 

“Paska”, Amara sähähti ja astui taakse. Hän suoristautui aavistuksen. Ammuttu käsi riippui sivulla. Kohta lumous alkaisi jäädyttää sitä. 

Amara kiskaisi heittoveitsen käsivarrestaan ja heitti sen Giliä kohti. Tämä väisti astumalla sivulle ja salli veitsensä vain riipaista kättään. Voron ilmekään ei värähtänyt. 

Amara kääntyi lähteäkseen. “Näemme vielä, Gilbert. Ja sieltä sinä en enää kävele pois.” 

“Usko pois, Amara, olen valmis, enkä vältä enää ampumista silloin”, Gil huusi takaisin. Amara katosi varjoihin. 

Kun askeleet loittonivat, Gil saattoi hengähtää. Hän asetti aseen vyölleen tärisevin käsin ja kääntyi auttamaan Meliä. Hänen jalkansa pettivät. 

Mel katsoi häntä suurin silmin kuin ei olisi uskonut tapahtumia. Gil auttoi äkkiä kankaan tämän suulta ja riensi vapauttamaan tämän käsiä. Hän huomasi todella tärisevänsä, eikä voinut uskoa tehneensä tätä ennenkin. 

“Gil?” Melin ääni oli ohut. Gilbert hoippui jaloilleen ja perääntyi askeleen. 

“Joo?”

Mel kääntyi ja syöksähti halaamaan Giliä. Gil hämmästyi eleestä, mutta kietoi sitten kätensä tytön ympärille. Hän tiesi, että tämä olisi ainoa kerta, kun Mel halaisi häntä. 

“Sä kai riennät kertomaan Anille, mitä kuulit”, Gil arveli. Hän oli valmis siihen. Mel nojasi päätään häneen epävarmana. 

“En.”

“Mitä?” 

Mel astui kauemmas katsahtaen Gilin silmiin. “Sä pelastit mut, Gil”, hän sanoi vilpittömästi. “Anin ei tarvitse tietää vielä.”

Gil ei voinut uskoa korviaan. 

“Mutta.”

Sitä Gil oli vähän odottanutkin. Mel katsoi Giliä tavalla, joka sai tämän hetkeksi ihmettelemään, kuinka Mel oli todellisuudessa vain yksitoistavuotias prinsessa. 

“Saat luvan selittää mulle kaiken ensin”, hän määräsi. 

Gil vilkaisi kadulle ja kosketti Melin olkaa ohjatakseen tämän liikkeelle. An oli yhä vaarassa. 

“Kerron kaiken matkalla. An on haavoittunut, ja meidän pitää päästä hänen luokseen.”

Mel värähti, ja lähti heti liikkeelle. “Kuinka saatoit sitten jättää hänet?”

“Lähdin pelastamaan sua, Mel. An vaati sitä.”

“No… Kiitos. Haluan yhä kuulla kaiken ennen kuin luotan suhun.”

“Kerron kyllä, lupaan sen.”