LUKU 21 ⤠⤟ Hylkäätkö minut?

Tönin tieni väen lävitse etsien mitään merkkiä Melistä. Kirosin ääneen. Kuinka hän saattoi sännätä pois noin vain? Kuinka minä saatoin jättää hänet valvomatta hetkeksikään? 

“Henkien tähden, missä hän on?” henkäisin puoliääneen. Sydämeni kiihdytti laukkaan. 

Kiirehdin lähimmän kojun luokse. “Oletko nähnyt punertavahiuksista tyttöä? Tämän pituinen, juoksi juuri jonnekin.”

“Joku tästä juoksi juuri ohi. Tuonne päin”, markkinoitsija viittasi syrjempään vievälle tielle, jolla oli lyhtyjä, muttei kojuja. Lausuin nopeat kiitokset ja kirosin sitten. Kunhan löytäisin hänet, hän saisi kuulla kunniansa.

Juoksin tielle, joka kääntyi torin suuntaiseksi ja yhdistyi siihen kapeiden kujien kautta. Jatkoin juoksemista. Haravoin tietä katseellani. Ei ketään eikä mitään. '

Hidastin vauhtia nähdäkseni paremmin sivukujille. 

Heti, kun astuin hämärälle sisäpihalle kääntyvälle kujalle, kuulin hiekan rasahduksen takaani. Harppaisin eteenpäin tehden tilaa minun ja tulijan väliin kääntyessäni ympäri. Rautatanko iskeytyi kasvoihini, ja lennähdin kadulle parahtaen. Naamio lensi kadulle. Kipu raastoi kasvojani, nenästäni roiskahti verta.

Pyörähdin selälleni, ja kohtasin lähemmäs harppovan haltijanaisen. Hänellä oli kädessään kirveen tapainen ase, jonka toisessa päässä oli voimakas terä ja toisessa kirveen terän tapaan muotoiltu rautainen kaarre väistimenä ja ilmiselvänä taisteluvälineenä. Katse naisen silmissä oli vaarallinen kuin lohikäärmeellä, joka janosi verta, mutta hillitsi itsensä tietäen paremmin.

“Kuka olet?” äyskäisin. Voimakas, arpinen nainen virnisti. Hän ei ollut pukeutunut nublereiden tapaan, mutta hänellä ei myöskään ollut punamustaa viittaa. Vyöllä tosin näkyi merkkejä. 

“Pikkusiskosi ei ehtinyt kysellä tuollaisia.”

Kauhu valahti kehooni ja ponkaisin pystympään. Hän löi minua uudelleen kahvalla, ja nyt en yrittänytkään nousta. Nenästäni valui verta huulelleni. Poskellani taisi olla haava. Kipu säteili kasvojani pitkin. 

“Mitä teit hänelle?”

“Voi, ei tässä ole kyse siitä, mitä minä olen hänelle tehnyt – heivasin vain hänet säilöön tässä nopeasti – vaan siitä, mitä se Nahrakieranien penska tekee hänelle”, hän polvistui nopeasti ylleni ja iski aseensa kahvan kaulalleni. Vetäisin henkeä kauhuissani ja yritin kurotella lyömään häntä. 

“Päästä mut, nyt!” ärisin tarttuen kirveen kahvaan. 

“Älä edes yritä, prinsessa. Kuulin, että osaat miekkailla, mutta tämähän ei ole miekkailua nähnytkään”, nainen pilkkasi ja painoi lujempaa. Kahva rutisti kaulaani kivuliaasti. 

Katseeni pyyhki ympäristöä kuumeisesti. Yritin keksiä mitä tahansa. Minun oli löydettävä Gil. Juuri nyt minun oli vain löydettävä Gil. Minun oli päästävä pois tästä, ja sitten voisin juosta. 

“Mitä sinä yrität? Luuletko voivasi tehdä mitään? Hävisit jo, ja sinun on myönnettävä se”, nainen ivasi. Henki alkoi paeta keuhkoistani. Kipu rutisti kaulaani. En päässyt käsiksi omaan tikariini, joka oli päättänyt kääntyä kivuliaasti alleni. 

Sumeneva katseeni kiinnittyi naisen vyölle, ja toimin nopeasti. Hän ei ehtinyt tajuta, mitä tein, kun nappasin vyöltä pistoolin ja huitaisin sillä paremman puutteessa. Sysäsin kaikin voimin hänet päältäni ja hoipuin pystyyn puristaen pistoolia kädessäni. Haukoin henkeä ja peräännyin. Valitettavasti olin umpikujassa. 

Nainen pyyhkäisi verta vuotavaa silmäkulmaansa ja nauroi pahaenteisesti. “Etkö parempaan pysty? Taistele nyt sitten. Ja tiedä, että tuo pistooli ei ole ladattu.”

Vilkaisin asetta, joka riippui kädessäni ja kokeilin liipaisinta. No, enhän muutenkaan osannut ampua.

Viskasin pistoolin naista päin. Hän väisti nopealla askeleella sivulle. 

Vedin tikarin käteeni horjahdellen pari askelta. Sydämeni hakkasi, eikä se edes johtunut pelkästään adrenaliinista vaan myös siitä, että sydämeni yritti kuumeisesti tuoda lisää happea kehooni. 

“Antaa tulla, prinsessa”, nainen kehräsi ja heilautti kirvestään rennosti. 

“Aion paeta, tiedäthän”, sylkäisin. Veristä kuolaa, näköjään. “En aio jäädä taistelemaan kanssasi.” 

“Voi, tiedän sen. Mutta ei huolta, en anna vaihtoehtoja.”

“Niin arvelinkin”, astuin sivulle, ja jalkani petti. Tömähdin vasten seinää. Hengitin syvään. En horjuisi enää. Nyt taistelisin tieni pakoon. Minun täytyi vain päästä lähimmästä kujasta torille ja olisin turvassa. Helppo homma. Puraisin huultani. Mikään ei ollut helppoa. Minun oli löydettävä Mel. Olin vannonut suojelevani häntä. Olin vannonut antavani henkeni hänen vuokseen. Katsahdin naiseen, joka odotti karmivan rentona. 

Sitten hyökkäsin, koska en voinut muutakaan. Oli päästävä pois, hänen ohitseen. 

Kun tajusin, ettei hän väistänyt, oli jo myöhäistä. Olin sivaltamassa tikarilla, kun otin viimeisen harppauksen. Hän tarttui olkaani ja kiskaisi minut lähemmäs. 

“Akh-” äänne katkesi yhtä nopeasti kuin alkoikin, ja minä horjahdin taakse. Hengitykseni tihentyi entisestään. 

Nainen astui kauemmas rennosti ja laittoi veitsen pois. “Kannattaa ehkä sittenkin antautua, prinsessa. En halua tappaa sinua – eikä Nahrakieranien penskakaan olisi kovin tyytyväinen, jos tekisin niin.”

Katsoin häntä painaen kylkeäni. Verta valui sormieni välistä, enkä tiennyt, miten syvälle terä oli osunut. Enhän minä tiennyt yhtikäs mitään haavoista! 

“Missä siskoni on?” kysyin puristaen tikaria. 

“Vien sinut hänen luokseen, jos antaudut”, hän kehtasi vastata. 

“Usko pois, annan henkeni siskolleni”, lausuin. 

“Se saattaa tulla ajankohtaiseksi piakkoin”, nainen viittasi kylkeeni. Haukkasin henkeä ottaessani askeleen. 

Hyökkäsin kohti. Kirveen kahva heilahti minua kohti. Ei hän sentään halunnut tappaa minua kirveellä. 

Sukelsin viime hetkellä matalaksi ja syöksähdin hänen ohitseen. Kahva kolahti selkääni. Olisin tosin muutenkin romahtanut maahan. Pyörähdin kivuliaan kuperkeikan ympäri ja räpiköin jaloilleni. Käsi tarttui tukkaani ja kiskaisi. Kaaduin taakse ja huitaisin tikarilla. Se osui, mutta pelkkään panssariin. 

Pyörähdin jaloilleni horjahtaen oikealle ja kohotin tikarin. Vilkaisin vaivihkaa taakse. Olin nyt oikealla puolella kujaa. 

Nainen astui lähemmäs. Peruutin taakse. Puristin tikaria. Hän hyökkäsi kohti, minä syöksyin liikkeelle. 

Kiepsahdin ympäri ja pinkaisin juoksuun. Verta tihkui liotetuista sormistani. Haavaan sattui, mutta adrenaliini toi minulle voimaa. Sydämeni hakkasi, korvissani humisi. 

Käännyin kulmalta, ja paino iskeytyi selkääni. Iskeydyimme maahan, ja kyynärpää iski takaraivooni. Iskin tikarilla. Nainen väisti, mutta kuulin tämän sihahtavan kivusta. Riuhdoin itseni ympäri valmiina kamppailemaan. Kirveen kahva painui taas kaulalleni. Tartuin siihen paniikissa ja vilkaisin kujan päähän. Tori oli aivan siinä. Minun pitäisi vain juosta enää ihan vähäsen, ja joku näkisi minut. Ihan vähäsen. 

Työnsin kaikin voimin. Minun täytyi vain päästä vielä kerran jaloilleni. 

“Luovuttaisit jo, prinsessa!” nainen sylkäisi nojaten minuun painollaan. Käteni tärisivät. Tietysti tärisivät. Kyljessäni oli ammottava haava, eikä minua ollut tehty tällaiseen kamppailuun. 

“Turpa kiinni!” sylkäisin potkaisten polvellani. Ei siitä ollut mitään apua. Mutta minähän en tähän kuolisi. Enkä sen puoleen häviäisi. En, ennen kuin Mel olisi turvassa. Potkaisin uudelleen, puskin kirvestä kaikin voimin. Sitten tunsin sen. Uutta voimaa virtasi kehooni. Ihoani kihelmöi. 

Työnsin taas, ja tunsin tällä kertaa, että kirves nousi. Huuto karkasi kurkustani. 

Sysäsin naisen päältäni ja räpiköin pystyyn. Syöksyin juoksuun. Häneltä meni uskomattoman kauan nousta. 

Juoksin askel kerrallaan. Tori häämötti edessä. Enää vähäsen. Enää vähäsen, että astuisin valoon. Kipu virtasi kehossani. Voima alkoi laantua. Askeleet perässäni kiihtyivät. 

Käsi tarttui paitani selkämykseen. Kompuroin, mutten hidastanut. Astuin valoon, ja rautatanko iskeytyi selkääni. Huusin ääneen. Romahdin kadulle liukuen kivuliaasti kivetyksellä. Odotin taas uutta hyökkäystä, mutta sitä ei tullutkaan. 

Mekkala ympärilläni yltyi. Joku juoksi luokseni. Perässä tuli lisää väkeä. 

“Verta!” kuului huudahdus. 

Räpiköin äkkiä käsieni varaan nähdäkseni kujalle. Nainen katsoi minua leuka koholla. Hän irvisti turhautuneena. Hän oli hävinnyt minut. Sitten hän virnisti minulle, ja tiesin, että minä tässä olin hävinnyt. 

“Mel”, henkäisin puoliääneen ja yritin nousta. Valahdin takaisin maahan. 

“Älä liiku, olet loukkaantunut”, kuului ääni. “Sinut on vietävä sairaalaan.”

“Ei”, henkäisin haukkoen henkeä. “Hän vei siskoni! Etkö ymmärrä? Hän kaappasi siskoni!” 

“Sinusta tulee verta”, sanoi joku ja yritti kiskoa minut jaloilleni. “Hälytämme Kaartin pelastamaan siskosi.” En kyennyt nousta. Tuijotin naista, joka katosi varjoihin. Ei tässä näin voinut käydä. 

“En tarvitse apua!” tiuskaisin väen pyöriessä ympärilläni. “Siskoni tässä tarvitsee apua!” Tönäisin jonkun kauemmas. Halusin nousta ja juosta perään, mutta en kyennyt tekemään sitä. Kuinka voisin jättää Melin? Tuskin tunsinkaan haavaa kylkiluillani. Kasvoni olivat veressä. 

Joku juoksi paikalle liukuen polvilleen viereeni. 

“An, rauhoitu! Mitä tapahtuu?” Gil puhui nopeasti. Käännyin katsomaan häntä, ja syöksyin kietomaan käteni hänen ympärilleen. Olin turvassa. Minä olin turvassa. 

“Hänet vietiin, Gil!” henkäisin. Gil jännittyi, ja halasi minua sitten.

“Me haetaan hänet kohta. Lupaan sen”, hän henkäisi. “Mutta nyt meidän on siirryttävä.” Hän selitti äkkiä väelle huolehtivansa minusta itse, kiskoi minut jaloilleni ja antoi nojata itseään vasten, kun jätimme huolestuneet ihmiset taaksemme. Nilkutin hänen vierellään yrittäen tasata hengitystäni. Käytännössä koko kehooni sattui. 

Romahdin istumaan syrjempään varastopaikalle, joka oli kuitenkin turvallisen lähellä toria. 

“Hoidetaan tuo haavasi, ja saat selittää tarkasti, mitä tapahtui”, Gil puhui nopeasti ryhtyessään kaivamaan reppua. 

Verta valui pelottavan vuolaasti kyljestäni. Selkänikin tuntui runnotulta. Gil käski minun painaa haavaa kankaalla sillä välin, kun hän keksisi, miten sen voisi sitoa hyvin. Selitin hänelle katkonaisesti, miten Mel oli rynnännyt pois kuullessaan puheeni perheestämme. Sain tuskin henkeäkään. Yritin kertoa, että nainen oli ilmeisesti napannut Melin ja jättänyt hänet johonkin aivan lähistölle. Onnistuin selittämään sen ymmärrettävästi vasta kolmannella yrityksellä. Hoin sitä, että Mel oli Kulkija, että hänen selviytymisensä oli kaikista tärkein. Minunhan olisi jo pitänyt olla pelastamassa siskoani. 

“Okei”, Gil tasasi hengitystään. Hän nytkähteli paikallaan ja puri kynsiään. Hän lausui hiljaisen kirosanan. “Pärjäätkö sä yksin?”

Säpsähdin jo valmiiksi peloissani. “Mitä? Hylkäätkö mut nyt?” 

“En!” Gil kiirehti sanomaan. “Mä pelastan Melin, yksin. Sä et voi nyt lähteä liikkeelle ja emme voi odottaa kauaa, tai Mel on oikeasti poissa, ymmärrätkö?”

Tuijotin häntä. Hänkö oikeasti aikoi tehdä sen, meidän vuoksemme? 

Räpyttelin silmiäni ja vilkaisin haavaa. “Mene. Nopeasti. Pärjään kyllä.”

Gil ryhtyi heti keräämään varusteita repusta. “Palaan ennen kuin aurinko yltää kattojen ylitse, lupaan sen.”

Katsoin häntä kuin pelastajaani. Hän tuntui Gililtä. 

Hän lähti jo kulkemaan pois, mutta vilkaisi vielä olkansa yli. Hänen katseessaan oli aitoa lämpöä. “An, lupaan, että tuon hänet takaisin.”