LUKU 20 ⤠⤟ Inesolen

Viimeiset päivät olivat menneet hiljaisuudessa. Me vain vaelsimme aamusta iltaan yhä vain pitenevien päivien valossa ja nukuimme yhä lyhyemmät yöt. Pysähdyimme vain kun oli pakko. Mitään riskejä ei enää otettaisi. Edes Neshasta lähdön jälkeen alkanut kolmen päivän kaatosade ei ollut hidastanut meitä. 

Gilin läsnäolo tuntui kumman lohdulliselta, vaikka olin vaihtanut vain harvoja pakollisia sanoja hänen kanssaan sitten leirinuotion jälkeen. En kestänyt kuulla enempää hänen itsesääliään ja aneluitaan, koska jopa hän tiesi, ettei se auttanut yhtään ketään. Tuntui silti hyvältä, että hän oli läsnä. Ehkei se edes niinkään johtunut siitä, että se oli hän, vaan koska seurassamme liikkui joku, joka osasi suunnistaa täydellisesti, lukea karttaa, laittaa ruokaa nuotiolla ja pitää meidät piilossa.

En silti olisi vaihtanut häntä toiseen. 

Kun olimme kiivenneet kuin jättiläisen portaat muodostavaa kalliota, Gil oli tarjonnut kättään auttaakseen minut ylös. Olin suonut hänelle melko selkeän mulkaisun ja mieluummin kiskonut itseni ylös kurkottelemalla otetta läheisestä nuoresta puusta. Gil oli perääntynyt heilauttaen käsiään. 

“Milloin alat luottamaan muhun taas?” hän oli suorastaan parahtanut. 

“En tiedä, Gil!” Kiskoin itseni ensin polvilleni ja punnersin sitten jaloilleni tukeutuen pieneen puuhun. “Ehkä sitten, kun tiedän, ettet aio luopua musta rahaa vastaan! Tai omaa henkeäsi.”

“Enhän mä tekisi niin…”

“Enää. Mutta teit jo kerran, ja se riittää. En voi enää olla miettimättä, milloin käännät taas takkisi ja lähdet Verisudenpiirin matkaan.” 

Se oli ollut ehkä pisin keskustelumme lähes viikon ajalta, ja siihen se oli jäänyt. Nyt emme olleet puhuneet päiviin oikeastaan mitään. 

Verisudenpiiri oli ollut taas huolestuttavan hiljainen. Gil oli väittänyt, että se johtui siitä, että olimme erämaassa. Ei se kuitenkaan ollut ennenkään heitä hidastanut. Joka ilta, kun pystytimme telttaa, minun oli silmäiltävä ympäröivää metsää sen varalle, että erottaisin pienintäkään liikettä – pienintäkään merkkiä siitä, että joku tarkkailisi meitä. Teltta toi turvaa, vaikkei se varsinaisesti edes ollut kiinteä tila. Tuntui, ettemme olleet aivan yhtä haavoittuvaisia teltassa kuin taivasalla. 

Päivien kuluessa vaihdoin yhä enemmän sanoja Gilin kanssa. 

En minä voinut vieläkään katsoa häntä muistamatta, kuinka hän oli niin kylmästi antanut minun kaatua mökin lattialle, kuinka hän oli vakuuttanut, että raha oli tärkeämpää kuin henkeni. En voinut olla miettimättä, miten todennäköisesti hän hankkisi taas rahaa meidän kustannuksellamme.

Ja silti aloin taas katsomaan häntä kuin ihmistä.

Olimme päässeet pois Etelä-Dyreian rajan seudun nummilta Notjan kaupungin eteläpuolen ikilehtoihin. Hopeisten niittyjen tapaan ikilehtojen suuret lehtipuut kimaltelivat kuin täysikuu. Useimmat puut säilyttävät hopeapintaiset lehtensä jopa talvella, mistä tulee metsien nimikin. 

Maisema oli salvata hengitykseni. Siinä oli jotain satumaista. Siniset ja vaaleankeltaiset ja -punaiset kukat kiipesivät köynnöksinä valtavien puiden runkoja pitkin. Sammal peitti kiviä ja kallioita. Latvustossa liikkui lintuja, jotka visersivät hyväntuulisesti. Aurinko siivilöityi lehtien välitse pilkuiksi maalle, joka oli aamukasteesta kimaltanut entistäkin kirkkaammin.

 Näimme muutaman ardun, jotka loikkivat ylös rinnettä huomattuaan meidät. Jossain mieleni perukoilla olin toivonut niiden lähestyvän meitä kuten Verijärven ardut vuosia sitten. 

Ikilehdot veivät meidät ylämaastoon, jonka kielekkeiltä tuntui näkyvän koko maailma. Päätin jopa kiivetä valtavaan hopeiseen puuhun osin näytösluontoisesti. Kiipesin niin kauan, että löysin oksan, joka todella näytti minulle koko maan. Metsät kumpuilivat hopeisina ja vihreinä jonnekin kauas häviävään taivaanrantaan, jossa ne sitten vaihtuivat nummiksi ja jopa järviksi.

Dyreia todella oli kaunis. Siinä oli jotakin erityistä, jota en ollut nähnyt Arrilenissa. Silti ikävöin kotia. 

Katselin kirkasta aurinkoa myöhään illalla. Se painui kohti taivaanrantaa, muttei jaksanut kiirehtiä. Hengitin syvään imeäkseni itseeni alkukesän tuoksua. Aurinko lämmitti rinnettä. Lehdet havisivat hennossa, lämpimässä tuulessa. Oli tosiaan kesä. 

Viimeiset kesät olin viettänyt Nebuilin muurien sisässä enimmäkseen opiskellen. Eihän minulla muuta tekemistä ollutkaan, kun Gilkin oli ollut poissa, samoin Theo, ja Amabela ei voinut viedä minua mihinkään. Olin ikävöinyt kesiä Kastemetsän mökillä, kuten lapsena. Olin ikävöinyt tunnetta siitä, että pystyin todella hengittämään kesää. 

“Yöttömän yön viikko on varmaan jo alkanut”, arvelin. Mel makasi kukkakedolla pitkän päivän päätteeksi ja puhalteli voikukan haituvia. Siinä oli jotakin surullista. 

Gil astui vierelleni hymyillen. “Muistatko, kuinka varastelimme vartijoiden kojun herkkuja torijuhlassa?” 

Nauroin makeasti. “Joo! Kuinka isä suuttuikaan, kun sai tietää sen olleen mä!” Nopeasti se hetken ilo taas kääntyi ja tunsin jopa syyllisyyttä. Kuinka kehtasin nauraa niin? Me olimme täällä, enkä voinut edes tietää, mitä vanhemmilleni oli tapahtunut. 

Gil katsahti minuun, ja hymy hiipui. “Kaikki järjestyy aina lopulta, eikö?”

Vilkaisin häntä vain jaksamatta aina piikitellä hänen teoistaan. “Ei ehkä tällä kertaa.”

⇝⥈⇜

Notjan tori oli täynnä ihmisiä, torikojuja ja koristeita. En miltei edes muistanut, milloin viimeksi olin nähnyt näin paljon väkeä. 

“Inesolen on kai sitten nyt”, totesin. Kolme pientä lasta juoksi ohitsemme nauraen perässään pieni pannoitettu vuorikettu. Ruuan tuoksu leijaili ilmassa ja sai vatsani kurnimaan.

“Ilmeisesti”, Gil vahvisti, ja virneeksi kääntyvä hymy kareili hänen huulillaan. Ehkä hän taas muisteli meidän kesäjuhliamme. Samana vuonna, kun olimme ryöstäneet kuninkaan vartioston kojun herkkuja, olimme päätyneet mittelöimään muutaman nebuillaislapsen kanssa. Se olisi voinut mennä osaltamme paremminkin. Carim oli päättänyt tulla väliin Gilin purtua toisen lapsen reittä ja ajaa toiset lapset tiehensä. Ajaminen on tosin väärä sana, sillä hänen täytyi vain saapua paikalle, ja lapset olivat jo tiessään. Carim oli luvannut tappelun pysyvän meidän välisenämme, ja sitten hän oli hankkinut meille nekkutikut ihan vain ollakseen parempi vanhempi kuin isäni. Myöhemmin hän oli jopa kehdannut osoittaa minulle tappelussa tekemäni virheet ja korjata ne. 

Punaiset lyhdyt hehkuivat kojujen ja talojen väliin pujotetuissa nauhoissa. Inesolenia, yöttömän yön juhlaa vietetään nimen omaan siksi, ettei aurinko laske, mutta illan hämärä antoi kauniille punaisille lyhdyille merkityksen. Erisävyiset valo- ja varjopilkut lankesivat väen ylle. Puheensorina humisi torilla, kuului naurua. Kaikki olivat iloisia. Ja miksi he eivät olisi olleet? Oli kesä. Oli lämmintä ja valoisaa, vaikka yö lähestyi. 

Mel tarrasi käteeni. “Voidaanko jäädä hetkeksi?” 

Katselin toria lämpöä rinnassani. Mel vaikutti innostuneelta. Hän vaikutti yhtikäs miltään ensi kertaa ikuisuuteen. Olin turhaan yrittänyt saada hänet nauramaan kuluneen viikon aikana, mutta ei hän halunnut edes puhua. Enkä voinut syyttää häntä. En minäkään jaksanut oikeasti hymyillä. Olin vain koko ajan vakuuttanut itseni siitä, että kaikki olisi hyvin, jos vain pääsisimme Kailesydiin. 

Tauko olisi hyväksi meille kaikille. 

Huokaisin hyväntuulisesti. “Joo. Meidän on kuitenkin kerättävä varusteita.” Ihan kuin en olisi itsekin halunnut jäädä. Mel hypähti iloisesti ja lähti kiikuttamaan minua kohti läheistä kojua, jossa jaettiin herkkuja ja hienoja koristeita. 

“Juhlikaa te vain, niin mä voin käydä kaupoilla”, Gil ehdotti. Katsahdin häneen epävarmasti. En halunnut päästää häntä silmistäni. Mitä jos hän kertoisi meistä jollekin? Puraisin huultani ja kirosin itseni. Eihän Gil olisi enää täällä, jos aikoisi antaa meidät uudelleen Verisudenpiirille. 

Lopulta nyökkäsin. “Joo, tehdään niin. Nähdäänkö keskiyöllä suihkulähteellä?” Gil nyökkäsi, ja tiemme erosivat.

⇝⥈⇜

“Voidaanko hankkia tuollainen? Kiltti!” Mel kinusi nähdessään kojulla naamioita. Olisin varmasti muuten kieltäytynyt, mutta silmille asetettavat koristeelliset naamiot olivat nyt ehkä paras idea ikinä. 

“Hyvää yötöntä yötä”, toivotin kojun pitäjälle. Tämä oli melko nuori nainen, jolla oli naamioidensa tapaan koristeellinen kirjailtu asu. Hänen hiuksissaan oli sulkia ja kasvoillaan piirrettyjä kultaisia viiruja. Haltijan hännän suomuja oli värjätty niin, että ne kimaltelivat lyhtyjen valossa. 

“Yötöntä yötä!” hän toivotti takaisin. “Kukin naamio maksaa kolme kwatia.”

Hymyilin ja otin kaksi naamiota; punaisen, johon oli kiinnitetty sulkia vähän kuin pöllön naamaan sekä toisen, jonka vihreään samettipintaan oli painettu lehtikuvioita ja senkin otsaan oli kiinnitetty kolme pitkää vihreänsävyistä sulkaa. 

“Otamme nämä, kiitos”, kerroin kaivaen kuusi kwatia kukkarostani. Gil oli päättänyt jakaa löytöpalkkion kwatit keskenämme kuulemma, koska jos joku ryöstettäisiin, emme menettäisi kaikkea. Suurin osa rahoista oli silti hänen reppunsa pohjalla. 

“Kiitos, kiitos”, nainen hymyili. Hänen kultaiset silmänsä, joiden pupilli oli kapea kuin kissalla, hehkuivat hämärässä. 

“Kiitos!” Mel huikkasi sovittaen vihreää maskia kasvoilleen. Hän katsahti minuun ja alkoi nauraa iloisesti. Hymyilin jo pelkästään sille, että hän nauroi. 

“Näytät aivan pöllöltä!”

“Hu-huu vain sullekin”, naurahdin kumartaen näyttävästi. Juoksin Melin kannoilla väen joukossa kohti aluetta, jolla tori avautui laajemmaksi. Minua hymyilytti, eikä sille ollut mitään varsinaista syytä. 

Ohitsemme kulki äiti ja isä, joiden välissä pieni tytär hyppeli pidellen vanhempiensa käsistä. Hymyni hyytyi. En tiedä, kumpaa ikävöin enemmän; vanhempiani, jotka olimme jättäneet taaksemme Nebuiliin vai vanhempia, jotka minulla oli ollut ollessani lapsi. Melkin katsahti heihin, ja suru palasi. 

“Kun Shaq surmataan, haluan olla paikalla.”

Kiepsahdin katsomaan Meliä. “Mitä sanoit?”

Mel katsahti minuun. “Haluan nähdä hänen kuolevan kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut.”

Yritin käsittää hänen sanansa. Mistä hän oli keksinyt sellaista? Kukaan ei edes ollut sanonut, että Shaq kuolisi. Se varmaan olisi hänen kohtalonsa, mutta emme me olleet puhuneet siitä. Tavallaan halusin, että hän kuolisi, mutta osa minusta halusi hänen jäävän henkiin ja kärsivän teoistaan. 

“Mistä keksit tuollaista?” henkäisin astuen hänen kanssaan syrjempään. 

“Kyllähän hän kuolee. Pahikset kuolevat aina”, Mel sanoi kuin se olisi itsestäänselvää. 

Pudistelin päätäni järkyttyneenä. “Ei tämä ole mitään satua!”

“Mutta niinhän tapahtuu rikollisillekin. Isä tappoi heidätkin.”

Tunsin tuskallisen piston sydämessäni. Oliko hän kuullut minut ja Gilin, kun tämä oli kertonut Nebuilista? En voinut sanoa mitään heti. En voinut väittää, että hän olisi väärässä, koska tarkalleen ottaen hän ei ollut. He olivat olleet rikollisia, he kaikki. En voinut alkaa selittää Melille, että Gilin väki oli ollut hyviä rikollisia. Sekään ei pitänyt paikkaansa. Nebuilin varkaissa oli ollut sellaisia, jotka olivat tappaneet. Siellä oli myös sellaisia, jotka olisivat mielellään kaapanneet minut ja keränneet lunnaita. Siksi Gil oli hyvin harvoin päästänyt minua käymään. 

“Älä määritä mitään isän tekojen perusteella”, kuiskasin. “Hän ei tee aina oikeita päätöksiä, etkä voi kuvitella enää, että kaikki hänen tekonsa olisivat olleet oikeita. Ja Mel”, jäin miettimään sanojani, “Saat vihata Shaqia. Saat haluta hänen kuolevan, mutta älä unohda, ettei kenenkään kuolema ole ilon aihe.” En itsekään uskonut sitä, mutten aikonut päästää irti äidin opetuksesta. Kenenkään kuolema ei olisi turha eikä kuolema olisi koskaan mikään ratkaisu. 

Mel ei katsonut minua. “Tiedät itsekin, että hän ansaitsee sen.”

Vilkaisin häntä nopeasti. En minä vain voinut myöntää sitä hänelle. Mel ei ymmärtäisi. 

“Se ei tarkoita, että siitä pitäisi nauttia.” 

Katsahdin suurtorin aukiolle, jolla tanssi kaksi muodonmuuttajaa. Tartuin Melin käteen pakottaen itseni hymyilemään. “Tule.”

Heivasin Melin suuren puulaatikon päälle lyhtypylvään viereen. Punaisten lyhtyjen nauha kulki pylvään kautta. Kiipesin Melin vierelle seuraamaan näytöstä. 

Monikasvot tanssivat kehää muuttaen muotoaan vähän väliä. Siinä oli jotakin erittäin kaunista. Olin nähnyt meghojen näytöksiä juhlissa, mutta muodonmuuttajien esityksessä oli jotain erityistä. Ihmiset ympärillä hurrasivat ihastuksissaan. Monikasvokaksikko loikki toisiaan ympäri vaihtaen välillä suuntaa ja puolia. Se muistutti tavallansa taistelua. 

Kaksi mustaa sutta loikkasi täydellisessä rytmissä ilmaan ja muuttui yhtä aikaa linnuiksi, joiden höyhenistä lensi kipinöitä. Hurraus yltyi. Mel seurasi esitystä haltioissaan. Hymyilin pienesti. Ainakin sain hänet harhautumaan. 

Linnut kieppuivat kohti taivasta. Kipinät satelivat alas. Kohotin kättäni ja nappasin kipinän, jonka lämpö hiipui iholleni. Tanssijat kaatuivat jyrkästi poispäin toisistaan. Yhtäkkiä linnut olivatkin kaksi pientä lohikäärmettä, jotka pudottautuivat hurjasti maata kohti. Hiljaisuus laskeutui heidän lähestyessään maata. Mel kurottautui eteenpäin nähdäkseen paremmin. 

Juuri ennen kuin turmansyöksyssä kieppuvat lohikäärmeet olivat tavoittamassa maan, he avasivat siipensä ja kiitivät kehää sulavasti maata viistäen, kunnes laskeutuivat sievästi astellen. Hurraus yltyi taas, ja ryhdyin taputtamaan muiden kanssa. Lohikäärmeet kumarsivat mustat siivet ylpeästi kohotettuina ja muuttuivat ihmisiksi. Riimutettuihin asuihin pukeutunut pari kohotti kätensä yhdessä ja kumarsi useasti. 

Räpyttelin silmiäni haltioissani. Kipinät leijailivat yhä kaksikon ympärillä. Heidän ruskeissa hiuksissaan oli kultaisia raitoja ja kasvoillaan näyttävät kajaalit. Lumotut tanssiasut oli tehty sopeutumaan muodonmuutokseen, ja kullatut riimut antoivat asuille aivan omanlaisensa kosketuksen. 

Mel nousi seisomaan tukeutuen tolppaan ja kehtasi huutaa hurrauksen. Vilkaisin häntä aikeissa käskeä hänet alas, mutta sallin hänen iloita hetken. Hänellä oli naamio yllään ja hänen asunsa ei millään paljastaisi häntä. Kuten Gil oli jo todennut, jos Verisudenpiirin väki oli tarpeeksi lähellä nähdäkseen meidät, he olisivat jo tunnistaneet meidät. 

“Hankitaanko nyt ruokaa?” kysyin, kun Mel hypähti alas laatikolta. 

“Joo, ja sitten haluan nähdä lisää esityksiä.”

⇝⥈⇜

Katselin sivusta, kun Mel tanssi muutaman muun lapsen kanssa. Olin epäröinyt pitkään, mutta sallinut sitten kuitenkin hänen menevän. Hän oli aivan lähellä, eikä kukaan noin vain pääsisi nappaamaan häntä näin satojen ihmisten keskeltä. 

Vierelläni seinään nojaili vanhempi tyttö, jonka olin tulkinnut olevan yhden lapsen isosisko näiden puheista. Kaksikko ei tosin millään tavalla näyttänyt toisiltaan. Tyttö oli vaalea ja sinisilmäinen ja poika puolestaan tummempi niin iholtaan kuin hiuksiltaankin, jotka olivat tytön löyhästi lainehtivia hiuksia vastoin kiharat. Lisäksi pojan otsassa oli tummia suomuja kuten merenväkisillä yleensä, mutta tyttö ei merenväkeä ollut. 

Olimme vaihtaneet pari hyväntuulista sanaa ja hän oli kehunut asevyötäni, mikä itsessään oli mielenkiintoinen kommentti. Tummasta kirjaillusta nahasta taiteiltu vyö saattoi myös olla ainoa asia ulkonäössäni, jota saattoi kehua. 

Minusta tuntui vähän nöyryyttävältä seistä hänen vieressään likaisena matkalaisena kuluneissa vaatteissa sillä välin, kun hänellä oli hieno mekko ja kauniisti kammatut hiukset. Hänen toista silmäänsä peitti sininen kasvonaamiota muistuttava silmälappu. Vaaleanruskeissa hiuksissa kulki lähes sysimusta raita. 

“Tuletteko Arrilenista? Sulla on hauska aksentti”, tyttö uteli hyväntuulisesti. Vilkaisin häntä nopeasti. En tiennyt, uskaltaisinko myöntää sitä. Ei tässä ollut varaa tehdä virheitä. Toisaalta, olin huomannut muitakin arrilenilaisia juhlissa. Notja oli Kailesydiin vievän valtakunnantien varrella, joten useat matkaajat kävivät sen kautta. 

“Joo, tullaan Varysjan seudulta”, valehtelin. Se oli ensimmäinen kaupunki, joka tuli mieleeni. 

“Varysjastako? Olen aina halunnut käydä Amirkanmaalla!” hän innostui. Jaha, hitto. “Millaista siellä on?”

Mietin kuumeisesti jotain, joka pitäisi paikkaansa. “Rakastan järviä Varysjan ympärillä. Ja metsiä. Amirkanmaan lehdot ovat häkellyttävän kauniita.” Se sentään piti paikkaansa. Tufkan seudun lehdot olivat olleet pysähdyttävä näky. “Ikilehdot tosin ovat vieläkin hienompia.”

Tyttö tarttui harhautukseen. “Oletko päässyt käymään siellä? Voi, rakastan Notjan eteläpuolta! Ikilehdot ovat etenkin talvella henkeäsalpaavia, kun monissa puissa on lehdetkin! Ja kesällä tuntuu kuin olisi astunut talveen.”

En voinut kuin myötäillä. 

“Käymme perheen kanssa Kuumetsässä vähintään vuosittain. Siellä ikilehdot ovat kaikista hienoimpina, ja Kuuvuorelta voi nähdä oikeasti maailman ääriin. En malta odottaa, että pääsen joskus Pohjois-Dyreiaan, jossa ikilehtoja on hehtaareittain! On kuin kävelisi ikuisessa talvessa jopa päiviä”, kertoi notjalainen ja nyökkäsi sitten minulle. “Olen muuten Miqa”, hän kohautti olkiaan, “vaikkemme tosin varmaan enää näe tämän jälkeen. On kuitenkin kiva aina tutustua matkalaisiin.”

Nyökkäsin päätäni, ja sanat takertuivat kurkkuuni. En ollut koskaan miettinyt mitään salanimeä. 

“Theora”, sain sanotuksi, ja kirosin itseäni heti. Tuntui typerältä käyttää kadonneen ystäväni nimeä. Tosin, jos Theo saisi kuulla, hän vain nauraisi ratketakseen. 

Miqa katsahti minuun kohottaen kulmiaan pienesti ajatuksen käväistessä hänen mielessään. Hymy piirtyi hänen huulilleen. Panin merkille pienen arven hänen poskessaan. Hän ojensi kätensä, ja tartuin siihen. “Mukavaa tutustua, Theora.”

“Kuule, on mukavaa jutella pitkästä aikaa jonkun toisen samanikäisen kanssa normaalisti vieläpä näin kaupungissa”, kerroin, kuin Giliä ei olisi ollutkaan. 

“Niin, on varmaan yksinäistä matkata viikkoja ihan kahdestaan siskosi kanssa”, Miqa arveli. “En voisi kuvitellakaan sellaista. On tosin varmaan mahtavaa päästä matkaan ilman vanhempia.”

Säpsähdin ja kiepsahdin häntä kohti. “Luuletko muka todella?” 

Miqan ilme valahti. “Ai… Anteeksi”, hän laski katseensa. “Ovatko he… Kuolleet?”

Pyyhkäisin silmiäni. “Ei ollut tarkoitus tiuskia”, sanoin hiljaa vilkaisten häntä. “Ei, eivät ole, mutta olemme erossa toistaiseksi.” Olisipa se ollut niin yksinkertaista. 

“Ai”, Miqa liikutteli jalkojaan vaivaantuneesti. “Anteeksi”, hän toisti. 

“Ei tarvitse. Kaikki hyvin”, huokaisin ja pyyhkäisin taas silmääni naamion alta. Tietysti silmäni yrittivät itkeä nyt. Kaikki järjestyy, valehtelin itselleni, näen heidät vielä. 

Katsahdin taas Meliin, joka oli lakannut tanssimasta. Hän oli jäänyt katsomaan minua. Katsoin takaisin ja tiesin, että hän oli kuullut minua ja Miqaa. 

“Saanko kysyä, mitä on tapahtunut?” Miqa kysyi hiljaa ja katsahti minuun nopeasti. “Tai siis, joskus tuntuu hyvältä puhua ihan vain täysin tuntemattomalle.”

Laskin katseeni, vilkaisin Meliä, joka ei jaksanut jatkaa tanssia muiden lasten kanssa. 

“Niinhän se on…” mutisin epävarmasti. Katsoin taivasta kuin aurinko muka antaisi oikeaa osviittaa ajasta. Olimme olleet jo melko kauan täällä. Pitäisi tavata Gilkin joskus. Tosin, ehkä hän ansaitsisi odottaa vähäsen. 

Pyyhkäisin hiuksiani kädelläni. Ne olivat kerrankin auki. Olimme päättäneet käymään pesulla ennen Notjaan saapumista. Muuten en olisi kehdannut seistä tässä hetkeäkään. 

“Me… Menetimme kotimme jonkin aikaa sitten”, kerroin vaimeasti. Miqa nyökkäsi myötätuntoisena. “Vanhempiemme täytyi jäädä Neb- Varysjaan hoitamaan velvollisuuksiaan, ja meidän piti lähteä Dyreiaan, öh… Tuttujen luokse toistaiseksi. Emme voi tietää, milloin näemme heidät taas”, ääneni värähti ja kirosin, kun silmäni vettyivät. Ei minun ollut tarkoitus itkeä nyt. Ei tänään eikä Miqan seurassa tavattuani hänet alle puoli tuntia sitten. Pyyhin silmiäni kuumeisesti. Kiusaantunut naurahdus karkasi kurkustani. 

“Olen pahoillani”, Miqa sanoi. “Toivon, että perheenne on pian taas yhtenäinen.”

“Hmh, enpä muista, milloin viimeksi se oli yhtenäinen”, totesin katkerana. “Enkä usko, että se tästä enää korjaantuu.” Katseeni kiinnittyi Meliin, joka juuri kiepsahti ympäri ja ryntäsi paikalta. “Hitto- Mel!” huusin äkkiä ehtimättä ajatella hänen nimensä lausumista. Otin jo askeleita juostakseni hänen peräänsä ja käännyin vielä Miqan puoleen. 

“Kiitos, että olit läsnä, mutta mun on pakko lähteä hänen peräänsä”, puhuin nopeasti. “Hyvästi, Miqa!”

Tyttö hymyili minulle, kun olin jo menossa. “Hyvästi, ja onnea matkallenne!”