LUKU 13 ⤠⤟ Emme ole enää lapsia

Olin taas siinä. Istuin lattialla kädet sidottuna tolppaan pääni ylle. Ihmettelin, mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Pelko alkoi tasaantua. Kuiva veri oli yhä kämmenessäni, mutta joku oli sentään siivonnut oksennuksen. Mel virui takanani. Hän oli vasta hiljentynyt huudettuaan ja riuhdottuaan ikuisuuden.

Riiputin päätäni tuntien itseni yhä heikoksi. Toivottomuus ei ainakaan nostattanut oloani.

Mitä Gil oikein laittoi siihen teehen? Se hiidenkersa uskalsi leikkiä ystävää aikomuksenaan koko ajan vain luovuttaa meidät Verisudenpiirille! Odottakoon vain, että näen hänet taas ja toivokoon, ettei henki lähde. Minulta ei heru enää armoa. Ei sitten tippaakaan, Ajattelin raivoissani. Olimme mennyttä. Ei tästä ollut enää pelastusta, ja Gil oli aiheuttanut sen.

Mieleeni nousi kuitenkin yksi muisto, josta en halunnut luopua, ja joka sai vihani laantumaan. 

Keinuin jaloillani malttamattomana vilkuillen isääni vähän väliä. Käteni lepäsivät selkäni takana ja pidin huolen siitä, että näytin sopivan edustavalta hienossa jäänsinisessä mekossa. 

Isi tervehti juhlavieraita koristevaltaistuimeltaan, äiti istui toisella puolella omalla istuimellaan. Hän oli kaunis. Vaaleanruskeat, aavistuksen oranssihtavat hiukset oli laitettu kauniille nutturalle, johon kaksi hänen poskiaan koristavaa suortuvaa yhdistyivät kaarrettuaan korvien ohitse. Hänellä oli yllään pitkähihainen sininen mekko, joka sopi hänen silmiinsä. Räätäli oli vaatinut saada tehdä minullekin samanvärisen pitkähihaisen mekon pakkasjuhlaa varten, koska näyttäisi niin kauniilta, jos äitinsä silmät omaava prinsessa pitäisi yllään samankaltaista mekkoa kuin kuningatar. Mel olisi myös halunnut äidin mekon, jonka kaulusta ympäröi kuuraa muistuttava pitsireunus, mutta hänelle oli mieluummin haluttu tehdä isän puvun värejä muistuttava tummanvihreä mekko. Meillä kaikilla oli Arrilenin siipivaakunalla varustellut turkisolkaviitat, kuten tapaan kuului. 

Se oli silkkaa näytöstä, koko juhla. Emme me olleet siellä rakkaudesta kansaamme tervehtimässä heitä viidennen päivän juhlissa. Olimme ilmoittamassa valtaamme ja näyttämässä, kuinka yhtenäisiä olimme. Pah, mitä valheita. 

“Saanko jo mennä?” kuiskasin tympääntyneenä heti, kun luonamme ei ollut juhlavieraita. Isi oli jäänyt katselemaan, kuinka Mel hyppeli ympäriinsä musiikin tahdissa heilutellen pitkiä helmojaan näyttävästi. Hänen ympärilleen kerääntyneet juhlavieraat taputtivat ihastuksissaan. 

Muut vieraat, joita suuri juhlasali oli täynnä, tanssivat keskenään, söivät Arrilenin hienoimpia herkkuja ja keskustelivat keskenään. Tiesin, että he olivat täällä saadakseen sanoa olleensa Nebuilin linnassa, samassa huoneessa kuninkaan kanssa.

Isi kääntyi puoleeni huokaisten, kuin olisin erityisesti vaivannut häntä kyselylläni. “Voisitko edes yrittää vaikuttaa siltä, että olet mukana tässä? Tämä on tärkeää kruunulle, ja kansalle.”

Yritin olla mulkaisematta häntä ihan niin ilkeästi. “Ette te mua tarvitse. Tämä ei merkitse mitään heti, kun juhlat ovat ohitse”, tuhahdin. “Antaisit mun mennä, niin sun ei tarvitse kuunnella mua.”

“Anastasia, nyt hiljaa!” isäni sihahti. Äiti tarttui hänen käteensä rauhassa ja katsoi häntä lempeästi. Isi katsahti häneen, ja luja katse pehmeni aavistuksen rakkaudesta, jota hän kuvitteli tuntevansa. Ei hän varmaan ollut rakastanut ketään enää kruunun saatuaan. 

“Antaisit Anin mennä. Hän on nyt tehnyt osansa, ja hänestä on ennen pitkää kiusaa täällä, jos emme päästä häntä lähtemään”, äiti puhui vilkaisten minua pilke silmissään. Hymyilin vienosti. Isi siristi silmiään harkiten. Äiti hymyili lempeästi, ja lopulta isi huokaisi ja kääntyi puoleeni. Hän kohotti leukaansa arvovaltaisesti. 

“Hyvä on, mene sitten. Mutta tiedä, että käskin Amabelan kotiin loppuviikoksi.”

“Mitä? Miksi?” älähdin. Äiti käänsi katseensa, ja hymy hyytyi. 

Kuningas kohautti olkiaan kylmästi. “Ajattelin hänen tarvitsevan vähän vapaata raskaan viikon jälkeen.” 

Avasin suuni. Sanat juuttuivat kurkkuuni. Minua kiukutti niin, että itketti. 

“Mutta, isi! Tiedät, että olen tavannut viettää pakkasjuhlan illat Amabelan kanssa!”

Isi katsoi minua kohottaen kulmiaan välinpitämättömästi. “Anastasia“ - hän käytti nimeäni kuin se kasvattaisi hänen valtaansa - “saat valita nyt. Joko jäät tänne kiltisti perheesi kanssa, etkä valita enää, tai menet loppuillaksi huoneeseesi yksin.” Se oli hienovarainen tapa kertoa, että jos menisin, olisin arestissa. 

Katsoin häntä pitkään, murahdin kiukusta ja lähdin marssimaan salin ovia kohti. Mel vilkaisi minua ihmeissään lakaten tanssimasta. Soin hänelle lyhyen katseen kiristellen hampaitani, jotten olisi huutanut ääneen. Saatoin aistia isäni tyytyväisyyden. Häntä tosin myös ärsytti, että häiritsin juhlia ja keräsin juhlavieraiden ihmetteleviä katseita käytökselläni. 

Vartijat päästivät minut välittömästi suurista ovista käytävään. Heti, kun pääsin pois näköetäisyydeltä, lähdin juoksemaan käytävää pitkin. Kyyneleet kastelivat poskeni. Tunteja laitettu kampaus päätti vapauttaa pari suortuvaa otsalleni. 

Ainoa syy sille, ettei vartiosto kysellyt perääni, oli se, ettei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun lähdin juhlista itkien kiukusta. Eikä viimeinen. 

Kompuroin tornini portaat ylös ja pamautin huoneeni oven kiinni. Purskahdin todella itkuun ja paiskasin hienon kengän seinään niin, että se singahti takaisin ja vieri lattiaa pitkin laskeuduttuaan. 

“Kirottu isä… Kirottu kuningas”, mutisin näprätessäni toisenkin kengän nauhat auki vain heittääkseni senkin seinään. “Kirottu kruunu…” riisuin päätäni koristavan hopearinginkin ja heitin sen lattialle kuin se olisi se kruunu, joka oli ongelmani. 

Romahdin sängylle ja huusin. Se tuntui hyvältä. 

Asetuin sängylle selälleni ja tuijotin vain kattoa. Kuinka isäni saattoi ajaa Amabelan pois vain minun kiusakseni? Hän oli ystäväni!

Säpsähdin, kun kuulin ikkunan kalahtavan. Kuin jokin olisi osunut siihen. Uusi koputus kuului jo ennen kuin ehdin kääntyä. Pyyhkäisin äkkiä kyyneleeni kohdatessani lumiselle ikkunalaudalle istahtaneen pojan, joka oli kääntynyt kohti maisemia jalkojaan heilutellen. Turkisviitta oli kiedottu tiukasti hänen ympärilleen ja takimmaiset hiukset oli sidottu hienolle nutturalle. Hän virnisti minulle olkansa ylitse, ja huomasin nauravani. 

Kiirehdin ikkunalle ja työnsin oikeanpuoleisen ison ruudun auki kurottautuen osittain ulos. Gil ei viitsinyt vielä liikkua.

“Mitä sä teet! Seinähän on jäässä!” henkäisin hymy huulillani. Pyyhin vielä kyyneleitä ja niiskautin nenääni. Gil kallisti päätään hymyillen. Lunta satoi hiljaa muutaman päivän takaisen lumisateen jättämälle ohuelle hangelle. Kaupunki oli kaunis kaikkine valoineen ja lumipeitteineen.

“Tänään on kaunis yö”, hän kuiskasi. 

“Niin, mutta olisit voinut kuolla! Tiedätkö, miten korkealla olemme?” 

Gil vilkaisi alas muka säikähtäen ja katsahti minuun sitten omahyväisesti hymyillen. “Ai, niinpä olemmekin.” 

Pyöräytin silmiäni ja nykäisin hänen rannettaan. “Tule nyt sisään, ennen kuin palellut tai putoat.” Gil nousi pelottavan nopeasti jaloilleen ja livahti sisään pakkasillasta. 

Gil sulki ikkunan puolestani ja istui ikkunalaudalle kohauttaen olkiaan. “Älä huoli, hiivin sisään pohjoissiiven tuuletusaukosta ja kiipesin pari kerrosta.”

Kohotin kulmiani. “Sekin on paljon.”

“Olet säkin kiivennyt tuota samaa seinää, etkä edes sä ole pudonnut siltä.”

“Niin, kesällä.” Vilkaisin lattialle paiskottuja kenkiäni ja kruunun tapaista hiuspantaa. “Kuinka kauan olit siinä?”

Gil hymyili myötätuntoisesti. “En kauaa, mutta ehdin nähdä sun itkevän.”

Nyökkäsin hitaasti katsahtaen muualle. Lysähdin sängylle nojaten pääni käteeni. 

“Isi ajoi Amabelan kotiinsa loppuviikoksi. Hän tietää, että me olemme yleensä viettäneet pakkasjuhlan illat yhdessä, ja hän teki niin vain… Vain hallitakseen mua!” ärähdin haroen tukkaani. 

Gil nyökkäsi hitaasti. Irvistys nykäisi hänen suupieltään. Hänen laihat poskensa olivat kalpeat. “Ainahan hän”, hän murisi. Vilkaisin häntä vaiti. Koin tarvetta puolustaa isää. Hänhän oli isäni. Hän oli kuningas. Mutta mitä tarvetta minulla oli tehdä niin? 

“Niin, ainahan hän”, toistin hiljaa. 

Huoneessa vallitsi hiljaisuus. Tuuli oli yltynyt. Huoneeni tulisijan tuli oli enää silkka hiillos, mutten vaivautunut kohentamaan sitä ja heittämään lisää puuta. Kaupungissa paloi lukuisia valoja, vaikka ilta oli jo pitkällä. Pakkasjuhlan aattona, vuoden pisimpänä ja usein kylmimpänä yönä tavattiin pysyä myöhään hereillä. Monet juhlivat villisti. Varsinaisena päivänä juhlat rauhoittuivat, ja oli aika jakaa lahjoja ja syödä hyvää ruokaa perheen kesken. Sen yö oli ensimmäinen sitten yöttömän yön juhlan, joka oli edellistä lyhyempi. 

Gilin ilme kirkastui ja hän löi kätensä yhteen. “Mennäänkö jonnekin? Kirjastoon, tai keittiöön.”

Vilkaisin häntä väsyneesti. “Isi käski pysyä huoneessani, yksin.”

Gil nyrpisti nenäänsä hilpeästi. “Rikoit jo puolet käskystä, joten pirstotaan vain se kokonaan.”

Vilkaisin häntä uudelleen, sitten vielä kerran, ja lopulta nousin. 

“Mennään.”

Gilin hymyili niin, että minua miltei häikäisi.

Livahdimme käytävään ja hiivimme kierreportaat alas. Tarkistin jokaisen kulmauksen vartijoiden varalta ennen kuin astuin esiin Gilin kanssa. 

Löysimme tiemme keittiön varastoon ja piilouduimme hyllyjen ja tynnyreiden - ja ruoan - sekaan. 

Gil pyöri suurta varastoa ympäri ja pysähtyi taivaalliselta tuoksuvan tynnyrin kohdalla. Hän raotti kantta ja kurotti kättään. 

“Gil…”

Hän vain virnisti minulle ja kahmaisi kourallisen sinisiä karkkihileitä. Hänen silmänsä kirkastuivat. “Onko tämä sokeria?”

Hymy levisi huulilleni ja astelin hänen luokseen. Nappasin hänen kädeltään sormiini hileitä ja laitoin ne suuhuni. Makeat rakeet poksahtelivat kielelläni. 

“Pelkkää sokeria”, vahvistin. Me vietimme illan siellä. Söimme aivan liikaa sokeria ja veimme aivan liikaa keittiön varastosta. Mutta se ei haitannut siinä hetkessä. Oli meidän juhlamme aika. 

Tanssahtelimme ympäri varastoa kieputellen toisiamme naurusta kihertäen. Sokeri nousi päähämme kuten gaile juhlavieraiden päähän. 

Kun jalkani lipsahti lattialle roiskahtaneeseen sokeriveteen, kaaduin kiljahtaen taaksepäin sydän kurkussani. Gil syöksähti minua kohti ja nappasi kiinni. Hänkin tosin oli vähällä kaatua kanssani, mutta meidän onnistui löytää tasapainomme. 

“Kiitos”, henkäisin. 

Gil räpäytti silmiään ikään kuin hämmästyneenä. Hän katsoi silmiäni pitkään. “En kai voi antaa sun kaatuakaan”, hän räpäytti uudelleen ja katseli yhä silmiäni. “Me kun… Mä kun”, ei hän löytänyt sanoja, vaan tyytyi parempaan. Hän astui lähemmäs ja painoi nopean suudelman poskelleni, niin lähelle huuliani, että hän oli varmasti vain jänistänyt viime tipassa. 

Gil astui taaemmas heilauttaen jalkaansa kiusaantuneena. Kosketin poskeani punastuen. 

Juuri sillä hetkellä kuningas suvaitsi pelmahtaa varastoon parin vartijan kanssa. 

“Mitä hemmettiä sinä teet täällä, neitiseni?” hänen äänensä jyrähti huoneessa. “Ja vieläpä tuon kanssa.”

Avasin suuni. “Mä…” Vilkaisin Giliä, jonka katse kylmeni hänen katsoessaan isääni, ja hän astui viereeni. Hain sanoja huoneen seiniltä ja lattialle heliseistä karkeista. Lopulta polkaisin jalkaani kiukkuisena ja heilautin käsiäni. “Juhlin pakkasjuhlaa! En aio viettää koko iltaa yksin huoneessani tai salissa kanssasi, kun voin viettää sen ystäväni kanssa pitäen hauskaa!” 

Isi katsoi minua pitkään ja kohotti leukaansa. “Hmph.” Hänen katseensa kääntyi Giliin, joka seisoi rinnallani ikään kuin taisteluvalmiina, katseessaan uhmaa. 

“Katuvoro, olenkin odottanut kohtaavamme taas näin kasvokkain. Minulla on sinulle asiaa, joka saattaisi kiinnostaa sinua. Haluan puhua kahden.”

“Isi, ei!” kiljaisin kauhuissani ja heittäydyin häntä päin. Minulla ei ollut minkäänlaista luottamusta siihen, ettei isi tekisi mitään Gilille.

“Älä huolehdi, Anastasia. Vannon henkien nimeen, että hän pääsee linnastani elossa ja ehjänä”, isäni puhui työntäen minut hellästi kauemmas. Loin häneen epävarman silmäyksen ja katsahdin sitten Giliin, jonka vartija oli käynyt ystävällisesti noutamassa mukaansa. Hän katsoi minua jännittyneenä, mutta häkellyttävän rohkeasti. 

“Selvä on, teidän korkeutenne”, hän sanoi varsin epämuodollisesti, tosin isin oli turha odottaa parempaa kaduilla kasvaneelta lapselta. 

Isi nyökkäsi hitaasti ja kääntyi toisen vartijansa puoleen. 

“Saattaisitko tyttäreni huoneeseensa?”

Katsoin isääni yhä epävarmasti, ja tönäisin kiukkuisesti vartijaa, joka tarttui olkaani. Syöksähdin vielä halaamaan Giliä. 

“Lupaathan, että me nähdään taas pian?” 

Gil rutisti minua takaisin. “Lupaan. Ja lupaan olla varovainen.” 

En voinut mitään vinolle, surulliselle hymylle, joka nyki suupielessäni. Ihan sama, vaikka olin Verisudenpiirin vankina, ja se oli osin Gilin syytä, hän oli minulle tärkeä. Tulisi aina olemaan. Välillämme oli ollut jotakin erityistä. Täytyi vain toivoa, ettei Gil olisi aiheuttanut maailman syöksemistä pimeyteen. 

Emme ole enää lapsia, Gil oli sanonut. Hän oli oikeassa. Kaikki oli muuttunut. 

Saatoin syyttää itseäni tapahtuneesta. Mel oli varoitellut minua monta kertaa ja nähnyt, että Gil oli muuttunut. Henkien tähden, Gil oli itsekin varoittanut minua! Silti olin ollut typerä ja niin haltioissani hänen näkemisestään, etten ollut tajunnut ilmeistä. 

Emme ole enää lapsia, ajattelin. Tämä ei ollut enää leikkiä. Gil teki mitä täytyi, ja minä mahdollistin sen.