LUKU 9 ⤠⤟ Ainainen matka

Oli vielä pimeää, kun heräsin. Päivän jäljiltä kevätyö oli kerrankin lämmin ja heinäkärryt, joihin olimme vielä hämärän aikaan painuneet, suojasivat tuulelta mukavasti. Pyörähdin selälleni venytellen. Tähdet hohtivat kauniina nauhana korkealla tummalla taivaalla, vaikka taivaanrannasta kajastikin jo punertavaa aamuauringon kajoa. Kuu oli jo lipumassa näkymättömiin.

Tönäisin kevyesti Meliä.

”Hmph?” hän mumisi unisena kääntäen kylkeä. Aiemmin aina kauniisti kammattu tukka oli alkanut tehdä takkua, josta ei päästäisi hevillä eroon. 

”Aika jatkaa. Shailoiniin on enää muutaman päivän matka.” Mel venytteli haukotellen ennen kuin rämpi pois heinien seasta. Tulin hänen perässään ja jäin ravistelemaan heinänkorsia vaatteiltani ja viltistä. Vähitellen palasimme maantielle kulkemaan. 

Maanteitä tuli ja meni metsien ja peltojen lomassa. Emme uskaltaneet käydä kylissä tai maatiloilla, vaikkei Verisudenpiiristä ollut näkynyt merkkiäkään sitten ajan pysähdyksen. He olivat löytäneet meidät viimeksikin heti, kun olimme pystyttäneet nuotion – siksi olimme syöneet pelkkää kylmää sen vaivaisen jäniksen jälkeen. He löytäisivät meidät kyllä täältäkin. 

Kukaan maantien taivaltajista ei arvaisi ohikulkevaa resuista kaksikkoa kuninkaallisiksi. Ei näiden viikkojen jälkeen. Pisamat olivat tummuneet kasvoillemme, hiuksemme takkuuntuneet ja vaatteemme olivat resuiset ja likaiset. Ei kukaan muutenkaan kiinnittänyt meihin huomiota, kun heillä oli omatkin huolensa. 

Olimme kuulleet, että jotain tapahtui. Emme olleet uskaltaneet kysyä siitä keneltäkään, koska emme saaneet herättää pakollista enempää huomiota. Väki oli puhunut, että valta oli vaihtunut. Jotkut kuulostivat tyytyväisiltä siihen, että Shaq Nahrakieran oli ottanut vallan. Toiset pelkäsivät, ehkä uskoen niitä vanhoja tarinoita. Monet uskoivat, ettei Nahrakieranin vallankaappaus ainakaan parantaisi työväen oloja. Toistaiseksi kuitenkaan en ollut kuullut, että kukaan olisi ollut varsinaisesti huolissaan siitä, että isäni menetti valtansa. Eräs herrakin oli vain pohtinut, mahtaisivatko maatullit hävitä uuden vallan myötä. Tullit, joista isäni oli päättänyt monien muiden päätöstensä lomassa vahtiakseen ja rajoittaakseen kansansa menoja. Eivät ne tosin haitanneet kuin vain niitä matkaajia, joiden oli kuljettava maa-alueelta toiselle teitä pitkin. Me olimme kiertäneet jokaisen maaston kautta.

Sen verran olimme kyllästyneet pelkäämään, että olimme alkaneet matkustaa satunnaisten matkaajien kyydissä. Teimme sitä niin paljon kuin pystyimme, mutta kyytien oli jäätävä lyhyiksi omaksi turvaksemme. Yöt nukuimme satunnaisissa suojapaikoissa ja yhä vain lämpenevät päivät joko talsimme jalan tai istuimme hevosen vetämissä vaunuissa, vankkureissa tai vaikka heinäkärryissä. Jopa tomuisissa, tärisevissä vaunuissa matkustaminen oli rankkaa, mutta se voitti aina kävelemisen. 

Mitä nopeammin olisimme Dyreian puolella, sen parempi. Arrilenin läpi taivaltaminen oli yhtä petollista kuin kevätjäillä kulkeminen. Ikinä ei tiennyt, missä kohtaa se pettäisi. 

“Miksemme voi vain nousta junaan?” Mel oli kysynyt eilen seisahduttuaan katsomaan, kun juna pauhasi kaukana peltojen takana pitkin raiteitaan, kohti Dyreiaa. “Pääsisimme puolessa päivässä Shailoiniin, ja voisimme vain nukkua.” Se tosiaan oli ollut Kervizin kautta kulkenut juna. Niitä raiteita pitkin olisimme olleet Dyreiassa jo päiviä sitten, jos Shaq ei olisi tullut paikalle, kun Roha aikoi auttaa meitä. 

“Emme voi ottaa riskiä”, olin sanonut hänelle katsellen haikeana ohi kiitävää junaa. 

Vielä jokunen päivä sitten junayhteydet olivat olleet poikki Verisudenpiirin takia. Olimme silloin ylittäneet raiteet kerran ja kulkeneet niitä pitkin tunteja, mutta junia ei ollut näkynyt. 

“Ei sen väliä, vaikka se on helpoin tapa, koska myös he tietävät sen. Jos Shaq pystyi saamaan Rohan paljastamaan meidät, me ei olla turvassa junassa. Olisimme haavoittuvaisia ja verisusien ulottuvilla. Meillä ei olisi edes pääsyä pois sieltä.” Mel ei enää kysynyt junasta. Hänkin pelkäsi tarpeeksi. 

Aamu valkeni paljastaen meille aavat kumpuilevat pellot ja tien, joka katosi vasta jossain taivaanrannassa metsään. Väkeä ei vielä näkynyt, joten saimme olla rauhassa. Toisaalta hiljaisuus alkoi kuulostaa äänekkäämmältä kuin oikeat äänet. 

“Emmehän me tänään ota kyytiä?” Mel kysyi varovasti. Vilkaisin häntä. 

“Kuinka niin? Kyyti kelpaisi kyllä.”

“No kun se eilinen kuski oli niin töykeä”, hän vastasi tarkoittaen juuri sitä herraa, joka oli puhunut maatulleista. Hän oli myös puhunut katkerasti kuninkaan päätöksistä. 

Käännyin Melin puoleen huokaisten. “Mel, sun on ymmärrettävä yksi asia. Siinä missä yläluokka arvostaa isää hänen suomistaan vapauksista, työväki on kokenut kovia juuri hänen valtansa vuoksi. Miksi luulet, että kansa olisi näin rauhassa vallankaappauksesta? Tai miksi Kaarti päästi Verisudenpiirin linnaan?”

Mel avasi suunsa hämmentyneenä. Hän räpytteli silmiään rypistäen pienesti kulmiaan. 

“Työväeltä on riistetty jo vuosia. Heiltä viedään paljon palkastaan, jonka he ovat ansainneet oman työnsä tuloksena. Jo pelkät maatullit ovat sitä varten, etteivät he pääse siirtymään ilmaiseksi halvemmalle alueelle myymään tuotteitaan. Shailoinilaiset matkaavat Amirkanmaalle menettääkseen vähemmän hallitukselle myynnistään. Siksi isä asetti maatullit, jottei se olisi enää kannattavaa”, selitin tympääntyneenä. Mel katsoi minua yhtä tyrmistyneenä kuin minä olin katsonut Giliä hänen paljastaessaan isän hallinnon toisen laidan. Hän oli viimein kimpaantunut siihen, että olin aina lausunut puolustelevia sanoja isääni kohtaan, kun Gil kehtasi kommentoida jotakin. 

“Etkö oikeasti näe sen lävitse? Isäsi riistää kansaltaan rikastaakseen kruunua!” hän oli huutanut. “Miksi luulet, että me ryöstellään? Että mä asun täällä näissä oloissa? Koska on niin älyttömän haastavaa päästä töihin paikkaan, josta saisi vaivaan ja aikaan suhteutettua palkkaa!”

“Mutta… Miksi hän muka tekisi niin?” Olin ollut niin epäuskoinen. Miksi ihmeessä isä tieten tahtoen vaikeuttaisi oman kansansa elämää? 

Gil oli kohauttanut olkiaan. “Hän haluaa osoittaa valtaansa. En tiedä. En oikeastaan aina edes ole varma, onko se niinkään hänen tarkoituksenaan. Välillä luulen, että hän vain unohtaa meidät alemmat ja ihmetellessään sitten, miksei kruunu saa vaatimaansa määrää tuloja – koska niin monet ovat pudonneet yhteiskunnasta – hän sitten kiristää lakejaan omaksi edukseen. Isäsi ei ole paha, An, mutta hän ei ole hyväkään.” Se oli ollut vain pieni uusi paljastus, joka sai minut miettimään, millainen kuningas isäni oikeasti oli. 

Mel tapitti minua järkyttyneenä. “Mutta… Me puhutaan nyt isistä. Hän… Miksi hän tekisi niin?” 

“Etkö sä tajua, Mel? Isä oli huono kuningas! Kansa vihaa häntä! Ei hän piittaa muusta kuin vallasta. Ei edes meistä, jos et ole sattunut huomaamaan…” tajusin huutaneeni Melille. Avasin suuni sanoakseni jotakin harkitumpaa, mutta päädyin sitten vain huokaisemaan: “Me ollaan täällä isän valintojen takia.” 

Jatkoimme vaiti. Mel taisi itkeä hetken, mutten voinut sanoa mitään, mikä lohduttaisi häntä oikeasti. 

⇝⥈⇜

 

Ikävöin vanhaa elämääni. Ikävöin kamarineitoani Amabelaa, joka oli aamuisin tuonut minulle ruokaa sänkyyn ja jäänyt mielellään jutustelemaan kanssani linnan juoruista. Hän oli ollut ystäväni, viimeinen ystäväni muiden kadottua. Ikävöin lämmintä vuodettani, ruokaa, kotia. Ikävöin väkeä ympärilläni, tuttua väkeä, luotettavaa väkeä. Ikävöin turvallisuuden tunnetta.

Ikävöin jopa niitä yksinäisiä ruokahetkiä, joille vanhempamme olivat vaatineet meidän osallistuvan joka toinen päivä. Olimme istuneet pitkän pöydän ääreen, josta useampi paikka oli tyhjä kuin täynnä, ja syöneet vaiti. Joskus Mel tai isä yrittivät muodostaa keskustelua, mutta yleensä se kuoli ensimmäisiin sanoihin. Toisinaan he puhkesivat puhumaan. Minä olin tuskin osallistunut. Turha vaiva se oli. Ei minulla muutenkaan ollut syytä yrittää jutustella vaitonaiseksi muuttuneen äitini kanssa tai isäni, joka oli häirinnyt Dyreiaa ja mitätöinyt Arrilenin demokratiaa niin, että Dyreia oli päättänyt sulkea rajansa yleisiltä rajan ylittäjiltä ja Arrilenin Kaartilta pyrkimyksenään pitää rauhaa yllä. Ei minulla ollut heille yhtään mitään asiaa. 

Olin aina itse hakenut kaiken tarvitsemani ennen kuin palvelusväki ehti sitä tehdä puolestani. Mel oli aina piikitellyt siitä ja ihmetellyt, miksi muka haluaisin tehdä asioita itse, kun ei minun tarvinnut. Kai minä olin aina halunnut todistaa, että olin aivan kykenevä huolehtimaan itsestäni. En ollut ikinä halunnut tuntea olevani avuton, riippuvainen toisista ihmisistä. Nyt olisin antanut mitä hyvänsä siitä, että voisin istua pöydän ääreen ja odottaa kiusallisessa hiljaisuudessa, että joku toisi ruoan nenäni eteen ja kaiken tarvitsemani ennen kuin ehdin edes pyytää sitä. 

Nyt osasin arvostaa kaikkea sitä, mitä minulle oli tarjottu. Minulla oli ollut turvapaikka, jota en ollut edes tajunnut. Minulla oli ollut aivan kaikki. 

Olin viettänyt viikonloppuillat makuukamarissani juoruillen Amabelan kanssa. Tämä tiesi kaiken linnan tapahtumista, jopa minua paremmin. Hän kertoi iltaisista seikkailuistaan kaupungilla ja tytöistä, joita oli saanut seuraansa. Hän oli kaunis, vain muutaman vuoden minua vanhempi, mutta oli työskennellyt linnassa kolmetoistavuotiaasta saakka. Jos Amabela ei olisi ollut palvelusväkeä eikä olisi pelännyt isääni, olisi hän Gilin tapaan vienyt minua seikkailemaan Nebuiliin. Sen sijaan me olimme tyytyneet vain kotonani seikkailemiseen ja tarinointiin. 

Pakkasjuhlan iltoina, vuoden kylmimmän viikon jokailtaisten juhlien päättyessä, olimme painuneet kamariini, käpertyneet lyhdyn valossa viltin alle ja kertoneet jännittäviä tarinoita. Se oli aina voittanut hienostojuhlat, joissa minun vaadittiin edes käyvän. Minun ei tosin ikinä ollut tarvinnut pysyä koko aikaa niissä, toisin kuin Melin. Olin oppinut sen johtuvan siitä, että Mel oli kasvatettu käyttäytymään kuin kuningatar. Minut oli kasvatettu pysymään hengissä, kunnes tulisi aika hoitaa tehtäväni. Minua pidettiin näkyvillä vain sen aikaa, että kansa sai tietää minun olevan elossa ja kunnossa. 

Amabela oli kertonut tarinoita Etelä-Arrilenin rannikon lohikäärmeistä: pienistä kotikissan kokoisista kipinäsytkeistä, jotka kykenevät syöksemään tulta ja pehmentämään kovimmankin raudan, sekä valtavista taivasta varjostavista taivaslohikäärmeistä, jotka muuttavat Arrilenin ja eteläisen Shangor-mantereen suuren maan, Theenan välillä kausittain. Theenansiivet kykenevät kutsumaan myrskyjä, luomaan sadetta, syömään ihmisen yhdellä puremalla ja repimään talon katon riekaleiksi kynsillään. Olimme kuulleet eräältä linnassa työskennelleeltä vartijalta, joka oli kotoisin Hiidenkouran Qwenjasta ja joka oli oikeasti käynyt Theenassa, theenansiipien olevan kuonosta hännänpäähän jopa parikymmenmetrisiä nelijalkaisia olentoja, joilla on terävät, pilvenharmaat, taivasta heijastelevat suomut, pitkät, leikkaavat raatelukynnet sekä aikuisen miehen sormen mittaiset hampaat suuressa kidassaan. Olimme kuunnelleet kertomusta uskaltaen tuskin hengittää. En voinut kuvitella, että etelän asukkaat elivät tietäen, että heidän taivaillaan lensi olentoja, jotka saattaisivat syödä kokonaisen kylän asukkaat, tai että heidän etelän rannikkonsa kuivilla kallioilla eleli olentoja, joiden tulta hohkaava suomupeite pelkästään kykenisi polttamaan metsiä. 

Me Keski-Arrilenilaiset olimme tottuneet näkemään vain savusiipiä ja valosydämiä, jotka liikuskelevat Keski-Arrilenin alueella etenkin Karehelin vuoriketjun ja Velhonloikan pohjoispuolen seuduilla. Valosiivet ovat nekin tulilohikäärmeitä, kuten kipinäsytkeet, mutta saavat tuskin kuivaa lehtikasaakaan syttymään. Savusiivet puolestaan ovat taivaslohikäärmeitä, jotka sulautuvat pimeyteen ja usvaan ja hyökkäävät ääneti suurien sorkkaeläinten kimppuun. Joskus ne vievät karjaakin. Nekin olivat suuria, mutta vain murto-osa theenansiipien koosta. Ne olivat ehkä viisimetrisiä ja korkeintaan parin metrin korkuisia siinä, missä suurimmat theenansiivet saattoivat olla jopa kymmenen metrin korkuisia. Ne eivät kuitenkaan olleet vaarallisia ihmisille, koska ne olivat liian fiksuja uhatakseen meitä. Ne tiesivät saavansa peräänsä armeijan, jos yrittäisivätkään syödä ihmistä. 

Amabela oli ollut Gilin ja Theon lisäksi ystäväni. En ollut koskaan pitänyt keistäkään muista tytöistä kuin hänestä ja Theosta. Olin tavannut muita erilaisissa tilaisuuksissa, mutta he eivät olleet koskaan saaneet minua haluamaan ystävystyä kanssaan. Ehkä siksi, että heidät oli kasvatettu pumpulipilvessä, jossa heidän elämänsä perustui siihen luuloon, että heidän arvonsa perustui siihen, miten hyvin he käyttäytyivät. 

⇝⥈⇜

 

Hyppäsin rotkon yli keveällä loikalla. Kalliota murtui hieman jalkani alta, mutta pysyin silti tasanteella. Mel loikkasi perässäni ja jatkoi sitten ripeästi kävelyä. Emme olleet yhtään varmoja, menimmekö täysin oikeaan suuntaan. Pystyimme vain arvata ja toivoa, että menimme kohti Shailoinia. Olimme kulkeneet nyt tunteja läpi kallioisen rotkojen halkoman metsän. Jos muistin karttaa oikein, tämä kuului Amirkanmaan metsään - laajaan asumattomaan alueeseen, jonka halki kulki pari isoa tietä. Se tarkoittaisi, että ennen Shailoinin seutua enempää peltoja ei tulisi. Olimme jo aivan loppusuoralla, niin lähellä, että se tuntui epätodelliselta.

Yhtäkkiä kuulin rasahduksen ja Melin kirkaisun. “An!” Hän oli päässyt vain juuri ja juuri pois näkökentästäni. Pinkaisin juoksuun sydän pamppaillen. Oliko Verisudenpiiri löytänyt meidät? Hehän saattoivat olla jäljittäneet meitä kaikki nämä päivät hevosilla. 

Ohittaessani näkymän peittävän kallion, löysin Melin. En voinut mitään virneelle, joka nousi väkisin suupieleeni, levisi hymyksi ja purkautui sitten makeana nauruna. Mel riippui ylösalaisin jalkansa ympärille kietoutuneen köyden varassa. Lenkki oli tiukasti hänen nilkkansa ympärillä eikä näyttänyt olevan katkeamassa tai aukeamassa. 

Melin kauhistunut ilme vaihtui ärtymykseen ja turhautuneisuuteen ja hän veti kätensä puuskaan. 

”Auta mut vain alas täältä!” Mel kivahti. 

Katsoin häntä hetken hilliten nauruni ja tuhahdin sitten: ”Enpä taida.” 

Mel alkoi riuhtoa köydessä. ”Odotas, että pääsen alas! Mitä jos Verisudenpiiri on asettanut tämän?” 

“Ei se näytä järin uudelta”, totesin silmäillen vanhaa, likaista, aavistuksen vihertynyttä köyttä. Jos se olikin Verisudenpiirin ansa, ei tässä muutenkaan enää auttaisi paeta. Astelin lähemmäs tarkastelemaan jalan ympärille puristunutta köyttä, jonka solmu kiristyi vedossa. Ansa näytti niin vanhalta, että sen täytyi olla kauan sitten viritetty ja unohdettu. Ihme, että mekanismi edes toimi yhä. 

Kietaisin käteni Melin ympärille ja punnersin hänet olkaani vasten sen verran ylemmäs, että köysi löystyi aavistuksen. Hän potki kömpelösti vapaalla jalallaan tarpeeksi lähellä olevasta puusta tukea. 

”Ihan kohta…” mutisin löysätessäni lenkkiä lisää. Vetäisin sen pois Melin nilkan ympäriltä pidellen hänen nilkastaan yhtä aikaa. Kun lenkki oli irti, Melin puuta vasten nojannut jalka lipsahti ja hän tömähti maahan kiljaisten.

Mel nappasi risun käteensä pompatessaan jaloilleen. ”Mä nyljen sut!” hän kiljaisi ja huitaisi risuaan. 

Astuin kauemmas väistäen huitaisun nauraen. “Hei, mähän juuri pelastin sut!”

“No jo oli aikakin!” hän tiuskaisi takaisin. Pyöräytin silmiäni, tartuin Meliä vyötärölle ja heivasin hänet sivuun. Melin noustessa taas pystyyn kaatumisen jäljiltä, hän mulkaisi minua vihaisena ja lähti sitten kävelemään sanaakaan sanomatta. Nyt tosin hymy alkoi jo nykiä hänen suupieltään.

”Väärä suunta”, huikkasin ja heilauttaen peukaloani olan yli. 

Ötökät surisivat iloisina vieraista niiden kotona. Niitä joutui vähän väliä hätistelemään, jos halusi välttyä kutiavilta paukamilta. Eräs ystävällinen sammakko oli hetki sitten tarjoutunut syömään jalkaani häirinneen pistiäisen. Ainakin suolla oli viileää, tosin se oli laiha lohtu kaiken muun ikävän keskellä. Aurinkokin alkoi jo laskea, mutta olimme päättäneet päästä toiselle puolelle illaksi. 

Olimme käyneet pitkän väittelyn siitä, kulkisimmeko Tufkan läpi vai kiertäisimmekö sen. Tufka on Arrilenin suurin suo, jonka kiertämiseen menisi luultavimmin useampi päivä. Halusin ehtiä edes kaupungin laitamille huomisyöksi. 

Kahlasin suovedessä inhosta irvistellen. Kannoin saappaita käsissäni inhottavan liejun velloessa paljaiden jalkojeni ympärillä. Mel oli jo kaatunut kerran, mutta vain erästä puuta vasten, joten hän oli säästynyt kastumiselta, enkä minä ollut saanut uutta naurunaihetta. 

Jalkani upposi liejuun inhottavasti. Vetäisin sen ylös ja otin pitkän harppauksen eteenpäin toivoen, etten löytäisi upottavampaa kohtaa. Olimme juuri ylittämässä isoa vesialuetta suolla. Sen jälkeen pitäisi tulla kiinteämpää maata, jossa pitäisi vain varoa suonsilmäkkeitä, kunnes suo loppuisi kokonaan.

Huokaisin syvään päästessäni tiiviille maalle Tufkan laidalle. Aurinko alkoi jo painua alas taivaalta, vaikkei vielä tunteihin tulisi pilkkopimeää. Meidän pitäisi levätä hetki ja syödäkin jotain – ja mielellään peseytyä jossain ennen kuin suon lemu pinttyisi ihollemme, vaikken totta puhuen voinut muutenkaan kehua tuoksuamme matkaviikkojen jäljiltä.

Napsin marjoja pensaasta ja heitin niitä suuhuni. Mel oli syömässä sinisiä kevätmarjoja ja hivuttautui aina vain kauemmas minusta marjojen loppuessa edellisestä pensaasta. Lopulta nousin saatuani vatsaani edes jotain täytettä ja menin Melin perään. Löysin hänet istumasta maassa saniaispehkon edessä. 

“Mel?”

Siskoni kääntyi tutkaillen sormiensa välissä saniaisen palasta. “Mitä luulet, voiko tätä syödä?”

Huokaisin syvään. “Mikä saa sut haluamaan syödä saniaista?”

Mel kohautti olkiaan. “On nälkä.” Hän nosti saniaisen kielelleen, mutta sylkäisi sen sitten nopeasti. 

“Phyi! Maistuu ihan vereltä!” hän älähti irvistellen. 

“Vereltä?” hämmennyin ja napsaisin uuden palasen saniaista. Rikoin sen pintaa ja haistoin. Vilkaisin Meliä. “Raudaltapas. Se on rautaista”, näytin rosolehtistä saniaista Melille. “Tämä on karhunarosaniaista, Mel. Samaa ainetta, jota jotkut vartijat ovat polttaneet vartiossa.”

Mel kallisti päätään. “Eli… Se ei ole myrkyllistä?”

Hieraisin nenänvarttani. “Ei, Mel. Se on huumetta – käytännössä myrkkyä, etenkin syötynä.” 

“Jaa”, Mel mutisi ja nousi seisomaan. Hän ehti ottaa pari askelta peuranpolulla ennen kuin pysähtyi taas. 

”Vettä.”

Pysähdyin kuulostelemaan ympäristöä. Totta se oli. Edessäpäin kuului veden virtauksen solinaa. Lähdin juoksemaan, heitin saappaat käsistäni ja suorastaan kaaduin matalaan virtaan välittämättä vaatteideni kastumisesta. Viileä vesi pyyhki lian iholtani. Siemaisin puron virtaavaa vettä henkäisten mielihyvästä. Mel hyppäsi veteen heti riisuttuaan kenkänsä ja vaatteensa. Hän hankasi itsensä puhtaaksi selvästi nauttien ennen kuin palasi pukemaan vaatteensa.

Lopulta minäkin nousin vastahakoisesti vedestä kiroten vaatteideni kastamista. Vettä valui vaatteistani, mutta ne eivät tuntuneet kuivuvan lainkaan. Nyt oli Melin vuoro nauraa minulle. 

”Nyt mennään”, murahdin saatuani saappaani jalkaan. Mel seurasi perässä, kun hypin kiviä pitkin virran yli. Shailoiniin ei pitäisi olla enää pitkä matka, tosin aloin jo epäilemään, etten jaksaisi enää kävellä. Minä ja Mel molemmat olimme uuvuksissa ja nälkä koversi vatsojamme. Ainoa syy sille, että enää kävelimme, oli tietoisuus siitä, että pysähtyessämme verisudet saisivat meidät kiinni ja Arrilen ja Dyreia kumpikin olisivat mennyttä. Meitä piti pystyssä vain se, ettei tässä ollut kyse vain meistä, vaan koko mantereen väen hengestä.

Aamuvarhain kiipesin puun latvaan tähystämään maastosta kohoavan jylhän kallion huipulla. Pääsin latvuston yläpuolelle tähystämään laajaan taivaanrantaan, josta Velhonloikan vuoret olivat kadonneet jo päiviä sitten.

Käännyin ympäri nähdäkseni, mitä metsän toisella puolella oli. Lisää metsää. Lisää loputtomalta tuntuvaa metsää ja kaukana odottivat pienet, hajanaiset pellot. Huokaisin turhautuneisuudesta. Ilman karttaa tai kompassia saatoin vain arvata, missä olimme. Olin ollut niin varma, että tämä olisi viimeinen matkapäivä.

Kiipesin vielä muutaman oksan ylemmäs, niin ylös, että latva taipui painoni alla, ja tuuli yritti puskea lävitseni tai sitten heittää minut puusta. Kaivoin kompassin taskustani kietoen käsivarteni tiukasti puun ympärille ja tarkistin suunnan. Tiesin, että Shailoin sijaitsi pohjoisessa tai koillisessa meidän sijainnistamme. Tärkeintä oli vain osua rajalle Shailoinin seudulle, ei suoraan kaupunkiin. Kurkotin kaulaani ja tähystin kaukaisuuteen.

Loputtomalta tuntuvien loppukevään vihreiden metsien ylitse tähystäessäni erotin kaukaisuudessa korkeita muodostelmia, kivirakennelmia. Siristin silmiäni ja tajusin, että katsoin juuri Shailoinin muurin torneja, jotka seisoivat korkeintaan kahdenkymmenen kilometrin päässä. Voitonriemu kuohahti sisälläni. Pääsisimme kaupunkiin! Pääsisimme todella kaupunkiin ehkä jo tänään. Saisimme ehkä apua, tai ainakin voisimme sulautua väkijoukkoon ja saisimme rauhaa. Olisimme turvassa. Se olisi kauan odotettu tauko, jota emme olleet voineet pitää päiviin. 

”Shailoin näkyy! Se näkyy!” kiljuin innoissani unohtaen tyystin olla hiljaa. Mel alhaalla alkoi nauraa ja hypähteli ilmaan helpotuksesta ja ilosta kiljaisten. Shailoinista olisi enää vain tunnin matka rajalle, ja sitten olisimme Dyreiassa.

Laskeuduin alas puusta ja lähdin Melin kanssa oikeaan suuntaan – toivottavasti.