LUKU 8 ⤠⤟ Kulkijan alku

 Olimme jatkaneet matkaa heti Velhonloikalta, vaikka molempia väsytti. Oikeastaan meitä suorastaan oksetti. Olin silti päättänyt, että oli jatkettava. Jos vain jaksaisimme kävellä, pääsisimme enää parissa viikossa Arrilenin suureen rajakaupunkiin, Shailoiniin. Voisimme piiloutua väen sekaan ja levätä ennen Dyreian puolelle lähtemistä. Ehkä saisimme jopa apua sieltä. Jokainen päivä oli merkittävä nyt, emmekä vain voineet pysähtyä. 

Muistin tikarini vasta, kun ohitimme valtavien hevosmaisten tamakohirvien lauman. Kun pohjanhirvet nostivat päitään hämmästellen ohitseen kulkevia outoja matkalaisia, mielessäni käväisi ajatus sellaisen nappaamisesta, vaikka idea itsessään oli järjetön. Se sai kuitenkin viimein repäistyä minut todellisuuteen ja tajuamaan, mitä olin oikein unohtanut pakenemisen hässäkässä.

Olin jättänyt tikarin Shaqille. Nyt se oli hänen hallussaan, ja meillä ei ollut asetta. Olin vieläpä rikkonut antamani lupauksen. Vanhempamme olivat halunneet minun pitävän mustasta tikaristani huolta, ja olin niin sujuvasti hylännyt sen.

Maantielle päästyämme aloin todella kaipaamaan sitä. Tunsin oloni turvattomaksi. En ollut ikinä kuvitellut tuntevani niin ilman teräasetta. Hiekkatiellä ohitsemme kulki vähän väliä matkaajien hevosvaunuja ja pelloiltaan tulevia tai sinne meneviä maanviljelijöitä. Jos joku uhkaisi meitä, emme voisi puolustautua. Kaiken jälkeen en voinut antaa Verisudenpiirin taas napata meitä.

Nyt meillä ei ollut enää mitään jäljellä. Ei karttaa, ei tikaria eikä rahoja. Repussa ei ollut enää ruokaakaan. Mutta mehän jatkaisimme Dyreiaan. 

“Miksi me ikinä lähdettiin?” mietin raahustaessamme pitkin avoimen niityn ympäröimää paahteista tietä, joka oli lannistanut minut. Matkaajia ei ollut näkynyt koko päivänä. Ei kukaan hullu kulkisikaan tällaisen suojattoman alueen poikki näin kuumana päivänä. Jos emme kuolisi petojen syöminä, verisusien tappamina, nälkään tai janoon, kuolisimme tähän hornantulen tavoin paahtavaan helteeseen.

“Oli pakko.” Suru ei enää edes erottunut Melin uupuneesta äänestä. Hän oli alkanut hiipua. En olisi ikinä uskonut, että ikävöisin hänen valitustaan.

“Ei… Olisimme me voineet luovuttaa”, kuiskasin kylmällä äänellä. 

“Äiti ja isi tulevat kuitenkin etsimään meitä jossain vaiheessa. Sitten kaikki palaa entiselleen”, Mel yritti piristää toiveikkaana. Se ei auttanut. 

Nebuil oli kaatunut ja vanhempamme olivat hävinneet. Eivät he olleet tulossa auttamaan meitä. 

En kuitenkaan aikonut kertoa sitä vielä Melille. Vaikka vanhempamme eivät pääsisi auttamaan meitä, ei se tarkoittanut sitä, että olisimme yksin. Kaarti oli yhä olemassa. Oli yhä ihmisiä, jotka uskalsivat vastustaa Verisudenpiiriä – täytyi olla. Minun oli uskottava siihen, että kaikki palautuisi ennalleen ja vanhempamme vapautettaisiin lopulta. Heidäthän oli varmasti vangittu. 

“Joo. Niin”, huokaisin laskien katseeni jalkoihini. Liian isot saappaat hölskyivät särkevissä jaloissani. Ne olin ostanut äidin antamalla korulla. Ja nyt koru oli poissa, kuten muisto äidistäkin.

⇝⥈⇜

Istuimme kalliolla hämärtyvässä illassa viltti kiedottuna ympärillemme. Olimme arvioineet pääsevämme kukkulan toiselle puolelle ennen pimeää, mutta nyt sitä oli enää turhaa yrittää. Edessä oli tiheää metsää, emmekä halunneet lähteä kokeilemaan onneamme laskeutumalla alas jyrkkää kalliota silkan epäliekin hohteessa. 

Mel nojautui olkaani katsellen kaukana näkyvän kylän valoja. Menisimme varmaankin sen ohitse salaa turvallisuuden nimissä, mutta tuntui hyvältä nähdä oikeaa asutusta, vaikka kylä näyttikin suorastaan autiolta Nebuiliin verrattuna. 

“An”, Mel aloitti vaimeasti ja kiskoi viltin kulmaa paremmin olkansa ylitse. 

“Niin?” 

“Voisitko kertoa jonkin tarinan? Kuten silloin kun olin pieni?” 

Vilkaisin häntä kääntäen hymyn virneeseen. “Luulin, että olit liian vanha tarinoille”, kiusasin. 

Mel katseli vakavana kylän valoja. “En sano niin enää. Haluan kuulla jotakin… Kuin kotona.” Purin hampaani yhteen sulkien hetkeksi silmäni. Ikävä kaihersi rintaani. Tuntuisi hyvältä kuvitella taas, että olisimme kotona. 

“No, mitä haluat kuulla?” 

Mel oli vaiti hetken. “Voitko kertoa suvustamme, Kulkijasta? Siitä, kuinka Arrilen on syntynyt.”

Katsahdin häneen silmäkulmastani. Kyllähän minä osasin kertoa vaikka mitä. Olin käyttänyt lapsuuteni sisätiloissa ollessani kirjastossa ja lukenut ehkäpä jokaisen kirjan Gáldenin historiaan ja luontoon liittyen. Sukumme historiankin olin tietysti opetellut. Olin lukenut jopa ne kirjat, jotka oli kätketty kirjaston pölyisille perukoille unohdettavaksi. 

“Selvä on”, huokaisin keräten mieleeni tarinaa:

“Seitsemänsataa vuotta sitten, kun Arrilen oli vain muutaman vuoden ikäinen, vielä riitaisa maa, sitä johti sotakenraali, Amok Hramala, joka oli yhdistänyt viisi Etelä-Gáldenin maata yhdeksi suureksi valtakunnaksi. Ennen sitä vallitsivat vieläkin raaemmat ajat. Sotaa ja nälkää. Ihmissotien aika. Neljäkymmentä vuotta oli Gáldenin väki sotinut keskenään, koska he pelkäsivät”, katselin taivaalle piirtyviä tuhansia tähtiä. “He pelkäsivät magiaa. Inehmat, taiattomat. Silloin meghojen taika oli paljon villimpää kuin nykyisin, noidat, siniveret, kulkivat mantereella väen joukossa, haltijat hallitsivat yhä luonnonvoimia ja täällä liikkui eläinhaltijoita – fauneja, esimerkiksi. Silloin hukkaveret liikkuivat enimmäkseen luonnossa ja oman kansansa parissa luoteisessa osassa Gáldenia. Muodonmuuttajat eivät oikein tienneet rooliaan tässä sodan ja kuoleman ajanjaksossa. He eivät ole kuin muut taikovat eivätkä yhtä sitoutuneita eläimeensä kuin hukkaveret, mutta heilläkin on kykynsä muuttua. Siksi he valitsivat puolensa tarkoin omien etujensa mukaan – joko sotaa lietsovien inehmoiden tai hurjasti taistelevien taikovien joukosta. Monet valitsivat taiattomat, koska vaikka taikovia málajeja oli enemmän ja he olivat vahvempia, hallitsivat inehmat Gáldenia. Inehmoilla oli enemmän resursseja, enemmän maata, parempi valmius sotimiseen. He saivat puolelleen myös sellaisia taikovia, jotka pelkäsivät itseään vahvempia máita ja halusivat näiden tuhoutuvan. Ihmissodat olivat rajua aikaa. Gáldenin asukasluku pieneni merkittävästi. Kansat yhdistivät voimansa yhteisiä vihollisiaan vastaan, rajat sumentuivat. 

Lopulta, kun sodat loppuivat viimein, valtakunnat olivat hajonneet. Kaupunkeja oli tuhoutunut, kansat olivat pienentyneet. Ei ollut enää paluuta entiseen. Niinpä rauhan solmineet kenraalit, inehma Hramala sekä noita, Dyreian Nimua Kalta, tekivät päätöksen. Mantere jaettiin kahtia Gáldenia halkovan rotkon kohdalta. Rajat vedettiin rauhanomaisesti, koska niistä ei haluttu enää taistella. Monet maat päättivät kaikesta huolimatta olla liittymättä liittoon. Useat olivat pakotetut liittymään, koska eivät olisi enää pystyneet parsimaan maitaan kokoon tuhon tuhkista. Hiillossaaren haltijat palasivat kotisaarilleen, osa jäi mantereelle, minkä vuoksi haltijat ovat jakautuneet lähes taiattomiin manterelaisiin ja luonnonmagiaan kykeneviin suemelaisiin yhä tänä päivänäkin. Luoteenheimo alkoi syntyä, koska monet hukkaveret siirtyivät saarelle ja jättivät mantereen taakseen. Kürell oli vielä pitkään itsenäinen, samoin Hiidenkouran seudulla silloin sijainnut Arenlyan kuningaskunta. Useimmat taiattomat olivat sotineet rotkon eteläpuolella ja taikovat pohjoispuolella, ja se näkyy yhä tänäkin päivänä; Dyreiassa on enemmän taikovia ja maagisia olentoja kuin Arrilenissa. 

Hramala perusti uuden maan. Hän johti sitä tilapäisesti, ja Hramalan aikoihin Arrilenia kutsuttiin vain Etelän liitoksi. Kesti muutama vuosi uudelleenkorjauksen ja elpymisen aikaa, että pieni valitus vaihtui mielenosoituksiin ja kapinointiin. Hramala oli sotilas, joka yritti johtaa yksin maata, joka oli riivitty kokoon hajonneista kansoista. Sitten joku yritti kaapata vallan. Tai oikeastaan ei se mikään kaappaus olisi ollutkaan. Kansat halusivat jonkun uuden johtamaan heitä. Jonkun, joka oikeasti pystyisi ottamaan heidät huomioon tässä uudessa, suuressa valtakunnassa. Ja Hramala salli sen, koska hän oli oikeudenmukainen eikä piitannut oikeasti vallasta. Hän halusi tehdä oikein…”

“Kuka se oli? Kuka yritti ottaa vallan?” Mel tivasi silmät suurina. En ollut koskaan kertonut tätä osuutta tarinasta, koska olin vasta päässyt oikeasti käsiksi ensimmäisen Kulkijan historiaan. 

“En tiedä. Kukaan ei tiedä. Jotkut kertovat hänen olleen vain joku satunnainen henkilö, joka näki mahdollisuuden. Ehkä hän oli joku Hramalan alaisuudessa ollut sotilas. Ja jotkut väittävät”, pidin aavemaisen tauon ja vedin hitaasti henkeä. Pimeä metsä tuntui ympärillämme kerrankin turvallisella tavalla pelottavalta. Mel odotti jatkoa henkeään pidättäen. 

Aloitin hiljaa: “Että tuo henkilö olisi omannut väkeviä taikavoimia, jollaisia mitkään muut taikovat eivät tunnetusti omaa. Ettei häntä olisi voinut tappaa, koska hän palasi aina takaisin, että hän olisi osannut siirtyä silmänräpäyksessä toiseen paikkaan”, kumarruin Melin silmien tasolle virnistäen. “Että hän olisi ollut Kulkija.”

Mel tuijotti minua. “Mutta eikö ensimmäinen Kulkija ollut Vulka, ensimmäinen Arrilenin - Elranian - hallitsija?” 

Nyökkäsin. “Sepä se. Voi olla, että se on vain typerää tarinaa, mutta ehkä hän oli noita, ehkä megha, joka tapauksessa hänen magiansa ei voinut kantautua sieltä, mistä Kulkijan lahja on peräisin. Tämä valtaaja nimittäin osoittautui juuri niin raa’aksi, kuin satunnaiselta hämärästä nousseelta vaeltajalta voisikin odottaa. Hän osoittautui tappajaksi. Ja silloin hän päätti astua esiin. Hän, Koran Vulka, saapui silloiseen pääkaupunkiin, Ak’kweniin, ja haastoi valtaajan. He taistelivat yötä päivää, uupumukseen saakka, verisesti, mutta niin tasavertaisesti, ettei taistelu meinannut loppua koskaan. Sitä jatkui, kunnes Koran viimein voitti. Mutta kuinka, jos valtaaja oli todella niin vahva kuin häntä muistellaan? 

Hän oli saanut voiman hengiltä, jotka olivat valinneet hänet tietäen, että juuri hän osaisi käyttää valtaansa oikein. Hän oli saanut lahjan muuttaa maailmaa – maailmoja – ja hallita niitä. Valtaaja katosi, hänen kerrottiin kuolleen, mutta kukaan ei oikeastaan koskaan varmistunut siitä. Lahjaksi Koran valittiin hallitsemaan syntynyttä Elraniaa, josta sitten myöhemmin tuli Arrilen. Ja hän hallitsikin hyvin. Hän todella lunasti saamansa magian. Sama magia jäi virtaamaan Vulkien sukuun, ja joskus perillinen saa Koranin voiman itselleen, kuten sä – heitä kutsutaan Kulkijoiksi.”

Siihen minun olisi ehkä pitänyt lopettaa tarina, mutta päätin silti jatkaa aavistuksen katkerasti: “Voima annettiin Koranille, jotta hänellä olisi kyky pitää uusi kansansa koossa ja turvassa vastoinkäymisissä. Kaikki ovat uskoneet sen nämä vuodet. Kulkijasta on tullut jumalolento, joka suojelee Arrilenia pahalta. En usko, että kansa enää tietää, miltä he luulevat saavansa suojelua. Se tunne on kuitenkin jäänyt vahvasti elämään. Ehkä siksi Vulkat saavat yhä kantaa kruunua, ja harvoin kukaan vastustaa, vaikka hallitsija itse olisi paha. He pelkäävät, että jos valta vaihtuu, kuningaskunta kaatuu.”

Sanani jäivät leijailemaan koleaan yöilmaan. Mel näpräsi tossujensa nauhoja mietteissään. 

“Entä nyt? Nyt kun… Kun Verisudenpiiri yrittää saada vallan?” 

Pudistelin päätäni. “En tiedä. Onhan vallankaappausyrityksiä ollut ennenkin. Ja Kulkija vuosien takaa, kolme sukupolvea ennen sua, syrjäytettiin vallasta, mutta hän sai sen takaisin, koska kansa halusi niin. Aina lopulta asiat palaavat ennalleen, niin se vain menee”, kerroin tietämättä itsekään, uskoinko siihen. Ja ei sitä tiedä, ehkä joskus tulee vain aika uudelle hallinnolle, kehtasin ajatella, mutta sysäsin äkkiä mietteet syrjään sättien itseäni. Kuinka kehtasin edes miettiä sellaista?

Mel käpertyi makuulle sormet puristuneina viltin ympärille ja painoi päänsä syliini. “Kiitos, An.”