LUKU 10 ⤠⤟ Sudenhammas

Taivas oli kerännyt pilviä aamun myötä, mutta sekään ei saanut meitä lannistumaan. Me olimme niin lähellä. Me voisimme illalla nähdä Shailoinin valot. Me voisimme jopa olla Shailoinissa illalla.

Kuljin eteenpäin kehossani uutta voimaa. Mel tanssahteli edelläni hyväntuulisesti ja hyppeli vähän väliä tutkimaan muurahaiskekoja ja eläinten kaivamia koloja. Sydäntäni lämmitti nähdä hänet niin… Iloisena. Olin jo pelännyt, että matka, epätietoisuus tulevasta ja kodin menetys olisivat murtaneet hänet lopullisesti. Tämän aamun olimme tunteneet, että mikään ei voisi pysäyttää meitä. 

Sitä ei kuitenkaan kestänyt kauaa.

Pysähdyin, kun kuulin haukahduksen. Koiran haukahduksen. Kutsuin Melin äkkiä luokseni. Hän oli jo itsekin kuullut äänen ja pysähtynyt. 

Kehoni jännittyi, kun jossain lähellä rasahti oksa. Vetäisin Melin lähelleni ja nostin päätäni kuunnellakseni. Kuului uusi rasahdus.

”Kuka siellä?” huusin. Odotimme uskaltaen tuskin hengittää. Metsä oli hiljentynyt. 

”An. Mua pelottaa”, Mel kuiskasi, painoin hänet tiukasti vierelleni. Ihan sama, mitä tulee vastaan, lupaan suojella Meliä. 

Kalliolta, kulkemamme polun vierestä tuli esille hyväkuntoinen, vahvan näköinen mies, joka herätti minussa välittömästi pelkoa. Hänellä oli kädessään pistooli ja vyöllään roikkui veitsiä. Panin merkille, että miehen nahkaisista olkapanssareista vasempaan oli painettu leijonan pään kuvio. Hänen takkuisen vaalean partansa seasta paljastui iso, syvän näköinen arpi. Hänen perässään jolkutti kolme valtavan korkeaa, hurjan näköistä metsästyskoiraa jotka tarkkailivat meitä tutkivasti. 

Astuin askeleen taakse Melin kanssa. Olin tuskallisen tietoinen siitä, ettei meillä ollut mitään millä puolustautua, mikäli tilanne kärjistyisi. 

Tulija kuitenkin laittoi pistoolin vyölleen heti meidät nähtyään ja asteli rauhassa eteenpäin komentaen koiriaan pysymään aloillaan. Ne istuivat miltei karmivan kuuliaisesti odottamaan.

”Mitä teidän ikäisenne tekevät kahdestaan metsässä?” hän kysyi kuulostaen aidosti huolestuneelta. Harkitsin tarkkaan, mitä vastaisin. Vaikka hän kuulosti aidolta, ei se oikeasti kertonut mitään hänen aikeistaan. 

”Olemme vähän eksyksissä. Osaatko neuvoa reitin Shailoiniin?” kysyin kiertäen miehen kysymyksen tarkoin. Olimme aamusta saakka vain seuranneet kompassia kohti idän rajaa, mutta mikään muu ei kertonut meille, minne olimme nyt päätyneet.

Katseeni oli lukittunut hänen nahkaiseen olkapanssariinsa. Hän oli palkkionmetsästäjä. 

Miehen varusteet oli helppo tunnistaa; paljon aseita pelottelemaan ja taistelua varten. Lisäksi leijonakuvio hänen olassaan muistutti minua eräästä palkkionmetsästäjien joukosta, josta olin kuullut. Gil oli puhunut Nublereista, jotka olivat häikäilemättömiä ja tappavan taitavia työssään. 

”Se on metsän takana vajaat kymmenen kilometriä tuohon suuntaan”, hän osoitti tulosuuntaansa vaikuttaen enimmäkseen hämmentyneeltä. “Näyttäisin mielelläni itse tien, mutta minulla on nyt tehtävä meneillään”, hän rykäisi. “Joka tapauksessa, pääsette sinne jalan iltaan mennessä. Nouskaa vain yhden kukkulan ylitse, seuratkaa puroa ylävirtaan ja pääsette sitten maantielle Shailoiniin. Tai sitten voitte nousta ylämaastoon purolta ja seurata kumpuja Shailoinin pelloille asti.”

”Kiitoksia, herra”, nyökkäsin ja lähdin ripeästi kiskomaan askeleissaan kompuroivaa Meliä osoitettuun suuntaan. Nyt oli kiire päästä pois. 

”Mutta…” mies aloitti, mutta vaimeni nopeasti. 

Yritin olla katsomatta taakseni, mutten voinut mitään houkutukselle. Juuri ennen kuin menimme liian kauas, vilkaisin taakseni ja tajusin miehen katsovan meitä yhä. Hän siristi aavistuksen silmiään ja virnisti pienesti tyytyväisyyttään.  

Pala nousi kurkkuuni. Nyt hän oli tunnistanut meidät. 

Heti, kun pääsimme pois näköetäisyydeltä, pakotin Melin juoksemaan. Tuo palkkionmetsästäjä epäilemättä ottaisi meidät kiinni toista kertaa ajattelematta, mikäli siitä olisi luvassa palkkio. Hänhän oli sanonut olevansa tehtävällä, mikä viittasi pahasti siihen, että hän oli ollut jäljillämme jo aiemmin. 

Jalkani osui juureen ja lensin naamalleni maahan. Ärähdin, kun kallion kivinen pinta raastoi ihoani nirhaisten silmäni ylle kirvelevän haavauman. Mel liukui pysähdyksiin ja kääntyi palatakseen luokseni. 

Nousin nopeasti ja tönäisin Meliä menosuuntaan mutisten:  “Täytyy jatkaa, tai olemme mennyttä.” Mel ei hievahtanutkaan. Hän oli jähmettynyt katsomaan taakseni, ja nosti varovasti sormensa osoittaakseen jotain. Vedin syvään henkeä kerätäkseni itseni ja käännyin. 

Päästin pelonsekaisen äännähdyksen. Palkkionmetsästäjän kolme koiraa jolkottivat pysähdyksiin vain jokusen metrin päähän meistä ja puhkesivat murisemaan kellastuneet hampaat paljaina. 

“Mel, juokse. Tulen ihan perässä”, sanoin hiljaa. 

“Mu-” Mel aloitti, mutta tönäisin häntä voimakkaasti. 

“Mene!” Samassa Mel lähti juoksemaan. Yksi koirista lähti Melin perään ilman, että ehdin yrittääkään pysäyttää sitä. Syöksyin adrenaliinin sokaisemana kohti toista koiraa, joka oli seuraamassa ensimmäistä. Se käännähti minua kohti äristen ja muutti suuntaansa. Väistin eläimen leuat nopealla loikalla syrjään ja heittäydyin sitä päin kietoen käsivarteni sen kaulaan takaapäin. Kolmas koira iski hampaansa jalkaani, ja kipu välähti silmissäni. Suustani karkasi kirkaisu sen riuhtoessa raajaani leukojensa välissä. Nahkainen saappaani esti koko sääreni repeytymisen, mutta leukojen luja ote tuntui rusentavalta siinä samalla, kun hampaat löysivät tietään yhä syvemmälle.

Purin hampaani yhteen sulkien silmäni. En uskaltanut irrottaa toisesta koirasta, joka riuhtoi otteessani hakien hampaillaan jotakin purtavaa. Mikä sai minut luulemaan, että voisin haastaa kaksi koiraa, joiden säkä oli suunnilleen jalkani korkuinen?

“Khaj, irti!” kuului matala ääni. Ote jalastani irtosi ja pudottauduin vatsalleni maahan tasaten hengitystäni kivun kyyneleen valahtaessa poskelleni. 

“Mikä ihmisiä vaivaa nykyään…?” murisin katsoen metsää kasvoilleni valahtaneiden hiusteni läpi. Palkkionmetsästäjä ja koirat olivat juuri näkökenttäni ulkopuolella.

Yritin kammeta itseni pystyyn, mutta suuri käpälä painoi minut maahan ja syvä murina antoi selvän varoituksen. 

“Ei kannata nousta, tai koirani tekevät sinusta selvää”, lupasi palkkionmetsästäjä. 

“Mitä hyötyä musta sitten olisi? Mel pääsi jo pakoon”, huomautin yrittäen samalla hivuttautua pois koiran alta. Tiesin, ettei Mel pysyisi poissa, jos jäisin tänne.

“Totta, en voi tappaa sinua, mutta et sinä jalkojasi elossa pysymiseen tarvitse. Minä nimittäin tarvitsen teidät molemmat, ja tiedän, että siskosi tulee etsimään sinua ennen pitkää”, palkkionmetsästäjä puhui selvästi tyytyväisenä. Nielaisin tyhjää. En voisi ottaa riskiä koirien raatelemaksi tulemisesta, mutten voisi myöskään riskeerata Melin henkeä. Entä kuinka minun kävisi, kun joutuisin Verisudenpiirin käsiin?

Kuljettaessani katsettani pitkin metsämaata, huomioni kiinnittyi erään pensaikon suuntaan. Pakotin itseni unohtamaan sen, mitä saattaisi tapahtua. 

Purin huultani kätkeäkseni pienen virneen, joka nykäisi suupieltäni. Huokaisin syvään kuulostaen lannistuneelta puhuessani: “Jaa… Mitä sä nyt sitten teet mulle?”

“Vien Verisudenpiirille. Pikkuprinsessa tulee kuitenkin matkalla avuksesi”, palkkionmetsästäjä kertoi turhan varmana voitostaan. Pyöräytin pienesti silmiäni miehen typeryydelle. Ihmisten etsiminen sentään oli hänen työnsä, eikä hän saanut yhtä yksitoistavuotiasta prinsessaa kiinni.

Liikutin kättäni aavistuksen ja paransin asentoani. “Hyvä tietää”, tokaisin ja samassa kiepsahdin selälleni tarttuen maasta tavoittelemaani vahvaan oksaan koiran syöksähtäessä puremaan. Nostin oksan ja puristin silmäni kiinni. Tunsin lujan nytkähdyksen, jolloin haukkasin terävästi henkeä ja huokaisin sitten avaten silmäni. Koiran hampaat olivat tiukasti käppyräisen männynoksan ympärillä. Se katsoi minua hurjistuneena keltaisilla silmillään. Työnsin kaikin voimin, jolloin sain puskettua koiran pois, ja huitaisin sitä sitten samalla oksalla naamaan niin, että se uikahti ja perääntyi hämillään. 

“Nyt, Mel!” huusin päästyäni pystyyn. Palkkionmetsästäjä oli jo lähestynyt minua veitsen kanssa, mutta Mel ehti ensin. Hän pamautti ison kiven miehen takaraivoon. Tämä horjahteli kauemmas kiroten ja hapuili otetta taaksepäin kompuroivasta Melistä veren valuessa päätään pitkin. 

Ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään, laukeavan aseen kajahdus kuuroutti meidät hetkeksi. Mel kirkaisi.

Koirat jähmettyivät aloilleen. Ne eivät hyökänneet eivätkä juosseet.

Verta oli ryöpsähtänyt metsämaalle. 

Palkkionmetsästäjä kaatui maahan elottomana. 

Mel perääntyi kauhuissaan ja hämillään, minä olin jäätynyt aloilleni ja vein käden suulleni.

Tuskin ehdin edes miettiä, kuka oli ampunut miehen, kun liike ylempänä kalliolla herätti huomioni. Metsästä loivaa kalliota pitkin laskeutui nuori tummatukkainen nainen, joka kantoi yhä sauhuavaa pistoolia kädessään. Otin muutaman harppauksen Melin suutaan ja vedin hänet taakseni. Vilkaisin värähtäen kuolleen palkkionmetsästäjän ruumista, joka valutti verta neulasten peittämälle maalle ammutusta ja lyödystä päästään. Koirat tapittivat naista perääntyen epävarmoina ja lähtivät sitten metsään uskaltamatta uhata tulijaa, joka oli juuri surmannut niiden omistajan. Nainen ampui niitä kohti, mutta tuskin yrittikään osua. 

“Kuka olet?” tiukkasin etsien hätäisesti miehen veitsen käteeni. Nainen jätti koirat sikseen, pysähtyi hyvän matkan päähän ja jäi katselemaan meitä kallistaen päätään aavistuksen. Sitten hän laski aseensa hitaasti maahan molemmat kädet esillä. 

“Ei hätää, olen ystävä”, hän vastasi minulle tuntemattomalla aksentilla. 

Siristin silmiäni epäluuloisena. “Kysyin kuka olet”, tiuskaisin. Nainen katsoi minua hetken ilmeettömänä ja hymähti sitten päästäen katseensa käväisemään jossain kaukaisuudessa. 

“Neilyn. Neilyn Sudenhammas.” 

Laskin veitsen alemmas nyökäyttäen päätäni hyväksyvästi ja sanoin vaisusti: “No, kiitos sitten.”

“On muutakin”, Neilyn ilmoitti, kun olin jo lähdössä jatkamaan matkaa jättääkseni tämän oudon pelastajan – tai sittenkin uuden vihollisen – taakseni. “Minulla on ratsu. Pystyn viemään teidät kaupunkiin. Sen enempää en tosin voi auttaa”, hän kertoi mielestäni aivan liian pelkistetysti. Kohotin leukaani. 

“Mistä me tiedetään, ettei tuo ole vain tapa saada meidät mukaasi Verisusien luo?”

Neilyn katsoi minua hetken hiljaa ikään kuin haikeana ja naurahti sitten pienesti.

“Sinustahan on tullut fiksumpi sitten viime näkemän”, hän henkäisi huvittuneena silmissään lämpöä, jollaista ei voinut näytellä. Kaikki varovaisuuteni katosi siinä hetkessä ja suoristauduin. 

“Mitä tarkoitat?” 

“Eivätkö vanhempanne ole kertoneet?” Neilyn kysyi ja tuhahti sitten itsekseen: “Eivät tietenkään ole.” Toinen kulmani painui kurttuun. 

“Aiotko kertoa, vai jatkaa tuota?” 

Neilyn huokaisi syvään. “Melise oli vasta taapero, ja sinäkin olit varmaan liian pieni muistamaan minua. Silloin sukumme oli vielä koossa. Silloin kutsuin itseäni vielä Vulkaksi.” Silmäni laajenivat. Niiden sanojen johdattelemana kauan sitten unohtuneet muistot palasivat. Isä ja äiti olivat vain kertoneet, että serkkumme oli kadonnut, ei muuta. Muistin kuitenkin tytön, jolla oli tummanruskean ja vaalean raidoittamat hiukset ja kaltaiseni terävät kasvot ja harmaansiniset silmät. Hän oli viihdyttänyt minua joskus vanhempieni ollessa sukunsa kanssa kokouksessa ja ollut mukana myös kuninkaallisten kokoontumisissa. Suvun kanssa kokouksissa hän oli näyttänyt minulle hauskoja itsepuolustusliikkeitä ja esitellyt kaunista korua, jossa oli violetti kristalli. Hän oli sanonut siinä olevan magiaa. Jossain vaiheessa häntä ei ollut enää näkynyt eikä kukaan koskaan enää puhunut hänestä. 

“M-miksi?” takeltelin. Neilyn hymyili surullisesti. 

“Verisudenpiirin ja isäni vuoksi. Molemmat luulivat minua Kulkijaksi, koska sellaisen luvattiin jälleen syntyvän sukuumme. Verisudet jahtasivat ja isäni halusi tappaa. Olin kuulemma luonnonoikku, tuhon tuoja”, Neilyn katsahti muualle hymyillen katkerasti. “Ajatella, kuinka paljon tuskaa koin olematta edes mikään Kulkija.”

“Sen takia autat meidän vain Shailoiniin asti”, arvelin, Neilyn nyökkäsi. 

“Joo. Tiedän, että minun kuuluisi tehdä enemmän, mutta tiedän myös teidän selviävän Verisudenpiiristä. Olette vahvoja, ja tästä maailmasta löytyy monia, jotka suojelevat teitä.” 

Neilyn nojautui sivulle katsoakseen Meliä, joka seisoi yhä takanani. “Hei, Mel. Emme olekaan virallisesti tavanneet, mutta olen kuullut sinusta”, hän sanoi ystävällisellä äänellä. Mel vilkaisi minua kysyvänä. Nyökkäsin rohkaisevasti. En luottanut Neilyniin täysin, mutta koska tiesin hänen olevan juuri se muistamani Neilyn, tiesin hänen olevan puolellamme. Mel astui sivuun takaani ja uskaltautui lähemmäs Neilyniä vaihtaen tämän kanssa muutaman varovaisen sanan. 

Ennen kuin lähdimme liikkeelle, Neilyn meni surmaamansa miehen luokse ja varsin tottuneesti riisui tältä asevyön, takin, panssarit ja saappaat. Hän vilkaisi meitä ilmeettömänä, mutta hänen silmissään näkyi tietynlaista kärsimystä ja häpeää. 

“Saappaista saa hyvän hinnan ja me tarvitsemme varusteita”, hän puhui vakaalla äänellä. Minusta tuntui pahalta, ettei Neilynin puuha kuvottanut minua. Ei enää, koska tiesin, että näin oli tehtävä.  

“Mennään”, hän huokaisi lopulta ja lähti johtamaan meitä Shailoinin suunnalle. 

“Kuinka löysit meidät täältä? Et voi väittää sen olevan sattumaa”, kysyin lähtiessäni hänen peräänsä. 

“Olen kuunnellut alamaailman porukan puheita Shaq Nahrakieranin puuhista jo jonkin aikaa. Satuin pari päivää sitten majatalossa kuulemaan, että tuo herra oli lähdössä metsästämään kruunun prinsessoja, ja lähdin jäljestämään häntä. Olin ajatellut ottavani hänet kiinni ennen kuin hän ehtisi löytää teitä, mutta toisaalta tarvitsin häntä löytääkseni teidät”, Neilyn selitti pitäen katseensa tarkasti edessä. 

Nyökkäsin vaiti, tosin tajusin, ettei Neilyn nähnyt sitä. “Kiitos, että löysit meidät.”

Kulkiessamme metsän läpi vaimea, uupunut Mel nojautui minua vasten. “Jouduin tappamaan sen koiran…” hän kuiskasi. “M-mun oli johdettava se rotkoon, ja se… tippui”, hänen äänensä värisi surkeana. Katsoessani häntä tunsin syyllisyyttä ja sääliä. Mel oli liian nuori tällaiseen. Melin ei olisi kuulunut täytyä tehdä tällaista, hänen ei olisi pitänyt olla pakko tappaa. 

Nyökkäsin purren huultani kevyesti ja kiedoin toisen käteni Melin ympäri vetäen hänet tiukemmin viereeni. 

“Älä huoli siitä. Ei se ollut sun vikasi”, katseeni kohtasi Neilynin, joka vilkaisi olkansa yli nykäisten suupieltään pieneen, surumieliseen hymyyn. Käännyin takaisin Melin puoleen. “Sitä paitsi, et sä sitä koiraa kai tappanut. Se hyppäsi itse jahdatessaan sua, eikö hypännytkin?”

“M’hm”, Mel ynähti vaimeasti. Emme enää puhuneet siitä. 

Saavuimme vanhalle osittain umpeen kasvaneelle ratsupolulle, jonka laidassa odotteli mustaruskea tamako. Se nosti päänsä nyhdettyään maasta noussutta heinätuppoa ja katseli meitä uteliaasti lempeillä ruskeilla silmillään. Sillä oli tamakoille tyypillinen leveä, iso, kulmikas pää ja peuraa muistuttava hoikka rakenne, mutta vahvat, työeläimelle sopivat lyhyemmät jalat. Huiskahäntä heilahti kerran, kun Neilyn riensi tervehtimään ratsuaan. 

Hän kääntyi puoleemme nyökäyttäen päätään ratsuaan kohti: “Kyytiin vain. Canut on vahva ja jaksaa kulkea vaikka satakin kilometriä kolmen paino selässään.” Katsoin tamakoa arvioiden. Se oli kyllä vahvan näköinen olento, joten kai Neilyn oli oikeassa, mutta mahtailulta tuo kyllä kuulosti.

Neilyn auttoi Melin tamakon selkään taljalla peitetyn satulan eteen ja kiipesi sitten itse satulaan. Seisoin katsomassa eläintä tietämättä itsekään, mikä sai minut epäröimään. 

“Tuletko, Anastasia?” kysyi Neilyn. 

“Olen An”, korjasin tiukasti. Neilyn nyökkäsi heti toistaen lempinimeni. Sukua tai ei, pitäisin kiinni periaatteistani. En luottaisi tuohon kulkijaan liikaa, enkä antaisi hänen kutsua minua sillä nimellä, josta en ollut ikinä pitänyt. Anastasia oli nimi, jota olin aina inhonnut, koska vanhempani olivat tarkoittaneet sen tulevalle kuningattarelle, eivät tyttärelleen. He olivat miettineet, mikä nimi sopisi kuningattarelle sitten vuosien kuluttua, eivät he olleet ajatelleet, mikä nimi heidän esikoistyttärelleen sopisi. Anastasia Vulka I oli muinaisaikojen mahtava kuningatar, joka oli hallinnut silloista Elranian kuningaskuntaa rautaisella otteella kuitenkin säilyttäen kansan arvostuksen oikeudenmukaisuudellaan. Kai hänen kunniakseen oli ihan hyvä elää, mutta Anastasia Vulka VI alkoi olla jo melko typerää etenkin, kun historiaan mahtui yksi Anastasia, joka oli tullut salamurhatuksi, toinen, joka oli hukkunut lapsena, kolmas, joka päätti tappaa veljensä ja neljäs sodan aloittanut. En minä halunnut kantaa heidän nimeään enkä olla kuudes kopio henkilöistä, jotka ovat tehneet vääriä päätöksiä tai kuolleet hurjissa oloissa. En halunnut olla kuten kukaan heistä.  

Ravistelin pienesti päätäni jättäen ajatukset sivuun ja astelin lähemmäs Neilynin ojennettua kättä.

“Pystytkö istumaan takanani?” Neilyn kysyi nyökäten kohti tamakon selkää. Tuhahdin uupuneena. Minun osuuteni kyydistä on siis se, etten edes välttämättä pysy koko matkaa selässä. 

Hetken hiljaisuudessa kuljettuamme aloin pyöritellä ratsun nimeä mielessäni. Canut… Canut… Tammenterho. Naurahdin itsekseni nimelle. Olin opiskellut neftankieltä pari vuotta voidakseni lukea vanhojen kirjojen pienet kääntämättömät tekstit. Nefta on merenkävijöiden kieltä, jota ei enää nykyään paljon puhuta tai edes kirjoiteta, vaikkei se olekaan harvinaista pohjoisessa saaristossa ja Izkhanmeren niemen toisella puolen olevassa kaupungissa, Kailoudissa. Usein neftaa kuullaan käytettävän nimissä, samoin loitsuissa, jotka sisältävät nykyneftasta melko vähäisesti poikkeavaa muinaisneftaa.  

Oli pimeää, kun pääsimme rotkon laidalle. Vanha riippusilta oli kenties jo vuosia sitten antanut periksi ja valahtanut alas jokilaaksoon. Aurinko oli laskenut aikaa sitten, ilma viilentynyt niin, että olimme pukeneet yllemme lisää vaatetta lämmikkeeksi, ja metsä oli hiljentynyt miltei aavemaiseksi. 

Lyhty keinahteli Canutin satulaan kiinnitetyssä koukussa näyttäen valoa meille matkaajille. 

Neilyn pysäytti Canutin ja laskeutui ketterästi alas tönäisemättä minua tai Meliä. 

“Mitä nyt?” kysyi Mel. Katselin hämärässä valossa rotkoa. Se ei ollut siinä kohdin kovin leveä, muutaman metrin vain, muttei sen ylitse voinut hypätä. 

“Seuraavalle sillalle on kilometrejä matkaa eikä Canut pääse hyppäämään tästä yli”, Neilyn selitti ja viittasi kohti rotkon ylle kaatunutta järeää puuta. “Täytynee jatkaa jalan.”

“Kuinka pitkä matka täältä on Shailoiniin?” kysyin hypähtäen alas puutuneilla jaloillani horjahtaen. Jokaista raajaani särki. 

“Vain kilometri. Ehkä kaksi”, Neilyn kertoi epäröiden. “Mieluummin veisin teidät kaupunkiin asti etenkin näin pimeällä.”

“Ei, me päästään kyllä itse. Kerro vain suunta”, sanoin nopeasti ja otin nyt hieman täytettä saaneen reppumme satulalaukun päältä. Halusin jatkaa taas Melin kanssa kahden sen sijaan, että olisimme kulkeneet miltei tuntemattoman serkkumme kanssa. Uskoin kahden kulkemisen olevan muutenkin helpompaa, kun minun ja Melin pitäisi päästä salassa Shailoiniin, jonka porteilla olisi vartijoita.

Neilyn epäröi vain hetken, mutta nyökkäsi sitten. “Selvä. Seuratkaa kuuta ja kurjen tähtikuvion nokkaa”, hän neuvoi viimein osoittaen lähes pilvettömälle yötaivaalle ja viittasi menosuunnan kädellään. Nyökäytin päätäni kiitollisena ja autoin unisen Melin alas. Neilyn oli jo aiemmin antanut meille uusia varusteita ja vaatteita, joista osa oli palkkionmetsästäjän tavaroita. Hän päätti silti antaa vielä lisää hyväksymättä kieltävää vastausta. 

“Kiitos. Kaikesta. Toivottavasti näemme vielä”, sanoin tarkoittaen oikeasti sanojani. Ehkä silloin kaikki olisi toisin ja voisin jopa luottaa Neilyniin.

“Sitä minäkin toivon”, Neilyn sanoi vaimeasti. 

“Heippa!” Mel huikkasi vetäessäni häntä jo mukanani rotkon viertä. Neilyn jäi katsomaan peräämme, kun ylitimme rotkon kaatuneen puunrungon kautta ja katosimme metsän pimeyteen. 

Yö oli pitkällä, kun kiipesin kohti kukkulan huippua väsymyksestä ja rasituksesta puuskuttaen. Mel oli valittanut jo hyvän aikaa siitä, että meidän olisi vain pitänyt pysyä Neilynin kanssa, koska olihan hän kuitenkin serkkumme. Minä en ollut niinkään samaa mieltä, mutten kuitenkaan väittänyt Melille vastaan. Mielestäni oli vain parempi, että kulkisimme taas kahdestaan.

Vihdoin kukkulan huipulla näin näyn, jonka näkemistä olin odottanut viimeiset viikot. Shailoinin kaupungin valot hohtivat pimeydessä valaisten maiseman. Olimme melkein siellä. Päästin helpottuneen ja epäuskoisen naurahduksen. Me olimme täällä. 

“Me tehtiin se”, kuiskasin tuntien suunnatonta ylpeyttä. Me olimme selvinneet halki Amirkanmaan erämaiden ja aavojen peltojen, pakoon Verisudenpiiriltä, Shailoiniin.

Öisin oli helppoa päästä sisälle kaupunkiin, vaikkakaan ei kovin huomaamatonta, joten pitäisi vain päästä alas ja astella kaupunkiin kuin valtakunnan omistajat – joita me oikeastaan olimme. 

Katsoin alhaalla suurella niityllä olevia pikkuvaloja, jotka kielivät siitä, että muurin ulkopuolella oli väkeä odottamassa aamua kaupunkiin menoa varten niiden kauppiaiden lisäksi, jotka yrittivät aina kaupustella saapujille tuotteitaan ja käytännössä asuivat porttien tuntumassa. Tiesin myös, että muurin ulkopuolellakin oli joitakin asukkaita, jotka eivät pelänneet mahdollisia kallosusia ja muita valtavia petoja, joita muurin ulkopuolisessa maailmassa elää. Meillä oli käynyt tuuri matkallamme, koska emme olleet törmänneet petoihin. 

“Mennään jo!” Mel hihkui ja lähti juoksemaan alas rinnettä yllään uusi Neilyniltä saatu turkisliivi, paksusta nahasta taiteillut säärystimet sekä vyö, jolla riippui pieni puukko. Liasta ja hiestä pinttynyt aiemmin vaalea paita oli heitetty menemään ja tilalle Neilyn oli antanut vaalean mitsavuohenvillaisen puseron.

“Mel! Odota!” huusin niin hiljaa kuin pystyin, mutta lähdin Melin perään yhtä innoissani kuin hänkin. 

Sulautuisimme kaupungin asukkaiden sekaan, joten meitä olisi vaikeaa löytää. Lisäksi saisimme ruokaa. Ei tarvitsisi koko ajan kärsiä nälästä.

Mel pysähtyi hyvän matkan päähän muuria reunustavista leireistä ja piiloutui muutaman yksinäisen puun alaoksien taakse. Pysähdyin hänen vierelleen. 

“Miten me päästään sisään?” Mel kysyi hiljaa tarkkaillen telttoja, leirinuotioilla istuvaa väkeä ja muurilla seisovia vartijoita. Me voisimme pyytää heiltä apua Verisudenpiiriä vastaan, mutta tuntui liian riskialttiilta lähestyä Kaartiin kuuluvia vartijoita muiden kaupunkiin pyrkivien katseiden alla. 

Mutristin huuliani miettiessäni ja päädyin lopulta helpoimpaan ratkaisuun. 

“Yövytään tässä ja pujahdetaan sisään sitten aamulla, kun kaikki kauppiaat ja vaeltajat menevät sinne. Pääsemme silloin sinne salassa ilman, että meihin kiinnitetään huomiota”, selitin Melille. Tämä mumisi jotain turhautuneena, mutta nyökkäsi sitten. 

“Olet oikeassa”, hän huokaisi. Piilouduimme erään tammen oksistoon sopivaan isoon kohtaan, jonne me molemmat mahduimme ilman riskiä putoamiselle. Heti aamulla menisimme Shailoiniin ja pitäisimme tauon. Ennen pitkää Verisudenpiiri löytäisi meidät myös isosta kaupungista, mutta ennen sitä riskiä me lähtisimme. Voisimme viettää vaikka viikon Shailoinissa aivan rauhassa ja turvassa. Sen jälkeen menisimme Dyreiaan – maahan, jossa en ollut käynyt kymmeneen vuoteen.