Luku 9 ◅▻ Tunkeilijat yössä

Heräsin pimeästä sellistä. Viimeinen yöni, enkä saa edes nukkua kunnolla! Minua ärsytti ja ehkä myös ahdisti. En ollut koskaan ajatellut pelkääväni kuolemaa, mutta kun se oli lähellä, sai se miettimään. Pääsevätkö murhaajat edes kuolemanporteista toiselle puolen?

Oli viileää ja peitto oli tippunut lattialle. Ikkunasta kajasti kuun valoa, joka ei kylläkään juuri valaissut, häikäisi vain silmiä. Ne seikat eivät kuitenkaan olleet herättäneet minua syvästä unesta – tömähdys käytävästä oli. Kuulin vaimeaa ääntelyä, kuin jonkun ääni olisi tukahdutettu. En pystynyt liikkumaan nähdäkseni pilkkopimeään käytävään. Se saattoi johtua siitä, että kahleissa oli todella vaikeaa kammeta itsensä pystyyn.

Sitten havahduin, kun sellin ovi avautui. Ehdin nähdä kolme hahmoa pimeässä, ennen kuin joku tarttui niskaani ja minut revittiin voimalla ylös sängystä. Silmäni tottuivat vain sekunneissa pimeään ja erotin kuun valon avustuksella edessäni Schanin kasvot. Jouduin räpyttelemään silmiäni, jotta tiesin tunnistaneeni hahmon oikein. Samassa tajusin pelätä. 

Schan virnisti ilkeästi, pamautti minut vasten seinää ja painoi veitsen kaulalleni. 

“Tiesinhän mie, että sie olisit jonain päivänä kohteemme”, Schan murisi korvaani ja lisäsi vain hädin tuskin kuultavasti: “Tiesin, että jonain päivänä sie pettäisit miut, kuten hänkin.” Olin täysin lamaantunut. En kyennyt heti liikkumaan. Katseeni pyyhki huoneen läpi edes jonkin hyödyllisen toivossa. Huomioni keskittyi kahteen muuhun hahmoon. Karik ja Tilly. Niinpä tietysti. 

“Meillä jäi viimeksi juttu vähän kesken kun siulla oli niin perkeleenmoinen kiire juosta pakoon niiden vankien kanssa”, Schan jatkoi vaarallisen rennosti. Veitsi painui kurkulleni. Schan hymähti nähdessään kauhistuneen ilmeeni ja laittoi veitsen pois virnistäen ivallisesti. 

“En mie viitsi veistä siun vereesi sotkea”, hän kertoi ja juuri kun ehdin huokaista helpotuksesta, hän tarttui vahvalla kourallaan kaulaani ja puristi. 

“Apua!” ehdin huutamaan, mutta ääneni tukahtui otteeseen. 

“Jos puristan tarpeeksi lujaa, katkeaakohan siun kaulasi. Se olisi palkitseva tappo, etenkin siun kaltaisen nartun kanssa. Usko pois, siitä asti, kun mie sain tietää millainen pehmo sie oikeesti olet, olen mie vain odottanut hetkeä saada tappaa siut, kuten olen tehnyt monille muille”, Schan puhui hiljaa puristaen yhä vain tiukemmin kaulaani. 

Yhtäkkiä jokin valoi minuun rohkeutta ja minun onnistui potkaista Schania haaroihin. Ote irtosi. En jäänyt tasaamaan hengitystäni, vaan sinkosin saman tien kohti ovea, joka taisi olla lukossa. Tilly tarttui minuun matkalla, mutta riitti vain, että töytäisin häntä painollani, että pääsin vapaaksi. “Pysy poissa!” sylkäsin. Yritin samalla riuhtoa käsirautoja irti. Ivera oli laittanut ne niin tiukalle, että ne painoivat ihoani koko ajan. Ivera, perkele. Jos kuolen sinun vuoksesi, sinä olet se, jota tulen vainoamaan lopun ikäsi!

Karik kietoi kätensä takaa ympärilleni ja nosti ilmaan. Kiljuin ja potkin ja riuhdoin. Schan asteli nyt lähemmäs katsahtaen minuun arvostellen. Hän tarttui käsirautojen ketjuun ja nosti käsiäni laiskasti. 

“Onpas siulla nätti koru. Harmi vain, että se tekee siusta huonon taistelijan”, hän puhui ivallisesti ja antoi käsieni tippua takaisin alas. 

“Mähän vasta lämmittelen”, vastasin pehmeästi, ponkaisin ilmaan, potkaisin Schania vatsaan ja heittäydyin Karikin yli vapautuen samalla tämän otteesta. Juoksin jälleen huoneen toiseen päätyyn iskien samalla Tillyä takaraivoon käsirautojen painavimmilla metalliosilla. Koko tyttö kaatui lattialle pökerryksissä. Hän olisi hetken pois pelistä. 

Schan ja Karik yrittivät ajaa minut nurkkaan, mutta hyppäsinkin äkkiä heidän välistään. He ilmeisesti hämmästyivät liikkeestä, sillä kumpikaan ei yrittänyt heti pysäyttää minua. He olivat tajunneet kätkeä kaikki veitsensä tietäen, että saisin ne vyöltä liian helposti, joten en ehtinyt jäädä etsimään mitään kättä pidempää.  

Pääsin sängyn luo ja nousin sille seisomaan heti, kun olin potkaissut kerran sellin ovea niin, että rytinä kajahteli käytävää pitkin ja varmistuin siitä, että se oli lukossa. Yritin tempoa käsirautoja irti. En pärjäisi pitkälle niiden kanssa. Astuin käsirautojen ketjulle ja painoin toivoen, että voisin katkaista sen. Se sattui käsissä julmetusti, mutta painoin silti. Vilkaisin nopeasti Schania ja Karikia, jotka olivat tulossa minua kohti. Kirosin ja painoin lujempaa. Laskin ketjulle aina vain lisää painoa, kunnes tapahtui kohtalokas virhe. Menetin tasapainoni ja kaaduin lattialle suoraan Karikin ja Schanin jalkoihin. Schan kohotti kulmiaan ivallisesti ja vilkaisi Karikia. 

“Pitele paikoillaan.” Karik tarttui minuun rimpuillessani ja huutaessani, naulitsi käteni lattiaan ja eväsi täysin mahdollisuuteni yrittääkään nousta. 

Sydämeni hakkasi rinnassa ja silmissäni sumeni. Korvissani kuului pelkkää kohinaa. Silti sain kohdistettua katseeni Schanin silmiin ja irvistin tappavasti. “Mitä, tulitko tappamaan mutkin, kuten tapoit Timitrin? Etkö jo saa tarpeeksesi omiesi tappamisesta?”

Schanin silmissä välähti ja hän repäisi repäisi haavani paljaaksi. Veitsen kärki painui lihaani, ja tein kaikkeni hengittääkseni. Schan painui lähemmäs paljastaen hampaansa. 

“Sie oot vain ollut lisäajalla koko elämäsi, Neljä. Et sie koskaan ollut yksi meistä.” Hymynkare nykäisi hänen suupieltään: “Muista sanoa terveisiä heille, jotka ovat kuolleet vuoksesi.” Hän iski veitsen syvemmälle. Yritin huutaa, mutta Karik painoi kätensä suulleni tukahduttaakseen äänen. En kiljunut kivusta, olin oppinut, ettei niin kuulunut tehdä – kiljuin, koska halusin apua. Näin minä en halunnut kuolla.

“Ajattelin tappaa siut kivuttomasti, mutta nyt tulin toisiin aatoksiin”, kuulin Schanin äänen jossain mieleni perukoilla. Kipu. Kipu oli ainoa, mihin saatoin keskittyä. Veitsi porautui syvälle vatsaani ja avasi Iveran tekemän haavan. Hän käänsi veistä haavassa ja varmisti, että se sattui mahdollisimman paljon. Minun ei tarvinnut nähdä mitään tietääkseni, että alleni levisi verilammikko. 

“Luuletko, etten mie huomannut tätä? Kai sen nyt huomaa, jos sie linkutat ja vietät aikaasi vaaleassa paidassa”, Schanin ääni kuului vain juuri ja juuri korviini. Yritin kuumeisesti keksiä, kuinka saisin tönäistyä Karikin pois. Ehkä sitten pääsisin vapaaksi. Ehkä voisin viedä veitsen Schanilta. Ja silti jäin vain siihen, koska en voinut mitään. 

Silloin olin aivan varma kuolemastani ja olin jo valmis lähtemään, kun yhtäkkiä ote minusta irtosi ja veistä painava käsi hävisi. Kuulin meteliä ympäriltäni. Yhtäkkiä se rauhallinen kidutushetki oli muuttunut kaaokseksi. 

Tiesin Kaartin saapuneen viimein paikalle. Schan, Karik ja Tilly taisivat päästä jotenkin pakoon, sillä mikään siitä vähästä, mitä aistini kertoivat, ei kielinyt heidän vangitsemisestaan. Joka tapauksessa sen ei ollut juuri siinä hetkessä väliä. Minä hengitin yhä, ainakin vielä pienen hetken.

Joku liukui lattiaa pitkin luokseni ja ravisti minua. Astini olivat sumeat ja epäselvät, paitsi tuntoaisti. Kipu haavassa oli silmitön. En jaksanut enää huutaa, haukoin vain henkeä kyyneleet silmissä. Tunnistin niiden käsien kosketuksen, jotka nostivat minut osittain syliinsä ja liukuivat haavalle painamaan sitä. Veren kuvottava haju leijaili huoneessa. Olin aina inhonnut sitä hajua.

“Hakekaa apua!” Ivera huusi. “Hän kuolee ilman hoitoa!” hänen äänessään oli pelkoa. Saattoiko hän pelätä puolestani? 

“Hänethän hirtetään päivällä”, jonkun kaukainen ääni sanoi varovasti. 

Minä tiesin, että nyt oli aika puhua. Keräsin kaikki voimani ja vedin henkeä. 

“Mä kerron kaiken”, ääneni kuului pelkkänä kähähdyksenä, vaikka olin kuvitellut huutavani ilmoille ne tärkeät sanat. 

“Hakekaa. Apua!” Ivera komensi. Hän painoi tiukasti haavaa ja painoi yläruumiini syleilyynsä. Käsi, jonka tiesin olevan verinen, pyyhkäisi hiuksia kasvoiltani. 

“Kaikki järjestyy, Keltasaapas”, Ivera kuiskasi värisevällä äänellä. Hapuilin yhä kahleissa olevilla käsilläni Iveran käsivartta. Silloin en ajatellut. Toimin vain, kuten vaistoni halusivat. Tunsin Iveran siirtävän toista kättään ja tarttui sillä vasempaan käteeni. Veri pusertui käsiemme väliin, mutta tunsimme toistemme kädet ja niiden lämmön. 

Kuulin jonkun äänen, mutten saanut selvää sanoista. Iveran ääni kuului kuitenkin kirkkaana. 

“En tiedä. En tosiaankaan tiedä, mutta ehkä tämä tietää.” 

Makasin lattialla ikuisuudelta tuntuvan ajan. Puristin Iveran kättä tiukasti, mutta hengittäminen kävi haastavammaksi. Hän tärisi, ehkä itkikin. En uskonut hänen itkevän, mutta mistä sitä tietää. 

En tiedä, lähtisikö minusta enempää verta. Tiesin makaavani verilammikossa. 

Ympärilläni oli yhä hälinää. Olisivatko he sittenkin saaneet Schanin, Karikin ja Tillyn kiinni?

Keskityin hengittämiseen. Mietin Schanin sanoja ja pelkäsin kuolemaa. Kukaan toisella puolen ei odottanut minua ilolla. Puristin Iveran kättä. Juuri siinä hetkessä uskoin, että se oli lanka, joka piti minut kiinni elävien maailmassa. Että hän oli se lanka.

Kuulin Iveran henkäisevän helpotuksesta. Joku muu kumartui luokseni. Hän sanoi jotain, mikä sai Iveran päästämään huudon, jonka sanoista en saanut selvää. Ei minun tarvinnutkaan saada, sillä silloin menetin viimein tajuni.