Luku 8 ◅▻ Viimeinen päivä

Vankilapäivä kaksi oli koittanut jo tunteja sitten. Makasin sellissäni. Minun oli pitänyt kokeilla, toteuttaisiko Ivera uhkauksensa roikottaa minut kattoon. Olin vääntäytynyt kahleista irti, vaikka se oli haastavaa kireämmillä kahleilla. Minulla oli ollut elämässäni aikaa harjoitella niin paljon, että olin oppinut vapautumaan lähes kaikista kahleista. Siihen liittyi ainakin peukalon vääntäminen lähes paikoiltaan ja käsiin ruhjeiden hankkiminen. Kun olin viimein vapautunut kahleista, Ivera ei tavallaan ollut toteuttanut aiempaa uhkaustaan. Hän oli nimittäin kiinnittänyt kahleet todella tiukasti sängyn päätyyn. 

Kim seurasi kaltereiden luota, kuinka taitoin jalkojani alleni ja yritin vetää käteni irti kahleista uudestaan ja uudestaan. Kieltämättä se sattui, mutta halusin silti irtautua niistä ruosteenhajuisista, ihottumaa aiheuttavista metallirinkuloista. Halusin seistä, lyödä jotain, potkia. Melkein toivoin, että olisin päässyt tappelemaan jonkun kanssa. 

“Hei, Kimkö se oli? Kutsutko Iveran tänne? Mulla on tylsää”, katsoin Kimiä silmissäni leikkisä pilke. 

Hän katsoi takaisin turhautuneena ja huokaisi: “Kuten olen sanonut jo ainakin kymmenen kertaa, neiti Veckerlend on nyt partioimassa.” Hän lisäsi hiljaa itsekseen: “Ja pian joku muu tulee onneksi vahtimaan sua.” 

Katsoin Kimiä silmiin ja ryskytin kahleita kasvoillani mahdollisimman läpitunkeva ilme. Ivera ei ollut paikalla, joten Kim saisi kuunnella minua. 

“Tiedätkö mikä on kivaa vankina olemisessa?” kysyin, enkä odottanut vastausta: “Se, ettei tämän alemmas voi päästä. Ainoa suunta on siis ylös tai kuolemaan... Mikä sekin taitaa olla ylös, kun miettii, mitä hengille tapahtuu. Kun nehän ovat vapaita. Joten mähän voin suhtautua tähän todella iloisesti. Tiedäthän”, keksin mahdollisimman venytetyn vastauksen.

“Tiedätkö, mikä on pahinta työssäni?” Kim murahti. Hymyilin mahdollisimman leveästi ja kallistin päätäni. 

“No?” 

“Sun vahtiminen.” 

Hymyni muuttui virneeksi ja myhäilin tyytyväisenä. Nyt Kimkin oli lähtenyt mukaan. 

“Onnittelut, sä olet toinen ihminen, joka on koskaan pitänyt mua vankina... Tai oikeastaan Iverahan mut nytkin vangitsi, mutta sä saat kunnian vahtia mua.”

“En tiedä, onko se onnittelujen paikka”, Kim mutisi ja oli lähdössä taas käytävää pitkin. Ilmeisesti sen alkupäässä oli vangittuna joku vanha mies, sillä kuulin toisinaan kovaäänistä mylvimistä ja kiroamista sekä kaltereiden rytinää. 

“Älä nyt vielä lähde!” ulvaisin hänen peräänsä. 

“Ei sinua kukaan jaksa viittä minuuttia pidempään.”

“Ai? Musta tuntuu, että sä olet jaksanut mua jo toista tuntia.”

“No, mitta tuli täyteen.” 

Heti kun Kim oli mennyt kauemmas sellistä, jatkoin käsirautojen riuhtomista. Käteni olivat ruhjeilla ja voimani alkoivat olla vähissä, mutta uskoin, että kohta käteni vapautuisivat, käsiraudat pettäisivät tai sänky pettäisi – tai käteni irtoaisivat. Oli miten oli, vapautuisin varmasti pian. 

Kuulin jonkun tulevan käytävään.

“Vihdoinkin! Tämä vuoro on ollut kidutusta tuon kakaran kanssa”, Kim kuului huokaavan. 

“Itse olet kakara!” huusin mahdollisimman lujaa. 

“Enköhän minä saa sen hiljaiseksi”, toisen nuoren miehen ääni kuului sanovan. 

“Onnea”, Kim huikkasi ennen kuin puuovi kävi jälleen ja Kim oli ilmeisesti poissa. Kuuntelin, kuinka rauhalliset askeleet kulkivat käytävää pitkin. Toisen päädyn vanhus huusi jälleen jotain. Hän puhui varmaan jotain toista kieltä, sillä en saanut sanoista ollenkaan selvää. Kürellin kieltä ehkä. Kuului kaltereiden kolahdus. Kenties vanginvartija potkaisi niitä. Askeleet jatkoivat eteenpäin käytävässä, kunnes näkyviin astui varsin nuori mies, joka näytti silmäänpistävästi siltä Iveran kaverilta, Liamilta. Hänellä oli vain lyhyemmät hiukset ilman vihreää raitaa, ei pisamia ja hän oli vanhempi, tosin vain juuri ja juuri täysiin mittoihin kasvanut. Muuten he olivat käytännössä sama ihminen. Rypistin otsaani ja riuhtaisin taas itseäni, kokeilin vääntää rautoja sormillani parempaan kulmaan. 

“Kuka perkele sä olet?” möläytin. Liamin kaksoisolento nosti toista kulmaansa ja naurahti. 

“Yleensä en vastaile vangeille, mutta uskon, että vastaaminen hiljentää sinut”, hän aloitti. Tukahdutin tyrskähdyksen. Luuletko? 

“Olen Wylan Conjent. Veljenikin on tainnut tavata sinut jo. Olet kuulemma aikamoinen riesa, tosin hän sai sinut kuulostamaan paljon pelottavammalta.” Tajusin nopeasti yhdistää pisteet. Hän oli siis Liamin isoveli. Merkityksetöntä. 

Aloin taas ryskyttämään kahleita. Wylan näytti jo nyt pitkästyneeltä. Työnsin rautoja sormillani, riuhtaisin ja tällä kertaa lennähdinkin vapaaksi. Raudat tuntuivat viiltävän sormistani palaset. 

Vääntäydyin istumaan ja katsoin käsiäni. Ne olivat ruhjeilla, mutta vapaat. Wylan kohotti kulmiaan sarkastisen yllättyneenä. 

“Oho”, hän sanoi viimein, muttei tehnyt elettäkään korjatakseen asiaa. 

Katsoin häntä kulmat koholla. “Etkö sä tee asialle mitään?” 

Wylan kohautti olkiaan. “En.”

Mutisin turhautuneena ja kellahdin poikittain sängylle niin, että heitin jalkani seinää vasten ja riiputin pääni sängyn reunan yli. Haukottelin äänekkäästi ja katsoin Wylania mahdollisimman ärsyttävästi. 

“Kai sä tiedät kuka mä olen?” 

Wylan kohotti kulmiaan. 

“Kaksitoistavuotias psykopaatti?” hän ehdotti kuivasti.

"Mä olen lähes kuusitoista!” tiuskaisin närkästyneenä

"Oli miten oli, psykopaattihan sinä olet”, Wylan totesi. “Salamurhaaja, mistä lähtien edes? En voi uskoa, ettei kukaan ole ottanut sinua vielä kuulusteltavaksi… Kuinkahan monta olet edes tappanut?”

Mulkoilin häntä ilkeästi ja olin aikeissa tuhahtaa jotain ilkeää, kun muistin yhtäkkiä erään asian. Ymmärsin, että Wylanin piirteet muistuttivat minua eräästä toisestakin ihmisestä Liamin lisäksi. Kolme vuotta sitten olin nimittäin saanut ensimmäisen soolokeikkani surmata erään naisen. Hänellä oli tummanruskeat hiukset, mutta hänen kasvonpiirteensä, olivat ihan kuin Wylanilla. 

En ollut tappanut sitä naista. 

Olin nimittäin saanut tietää, että hänellä oli lapsia ja ainoa syy murhata tuo nainen oli se, että hän oli Kaartissa. En ollut nähnyt sitä kuolemaa oikeutettuna. Niinpä olin esittänyt, etten ollut löytänyt häntä mistään, vaikka kuinka etsin. Kotona kävi kuitenkin ilmi, että Schan oli laittanut Ronyn tarkkailemaan minua. Tämä oli nähnyt, kuinka olin varjostanut naista koko päivän, kunnes olin vain lähtenyt. Schan oli raivostunut ja heittänyt minut pihalle huutaen, että jos palaan ilman, että olen surmannut sen naisen, Rony hoitaisi sen puolestani ja siinä samalla veisi hengen minultakin. 

Se oli kai ainoa keikka, jolla olin itkenyt. Rony oli norkoillut kanssani ja töninyt ladatun pistoolin piipulla päähän patistaessaan hoitamaan työn. Olin yrittänyt keplotella itseni vapaaksi siitä, mutta kyse ei ollut keikasta itsestään vaan minusta. Schan halusi selvittää, tottelisinko. 

Rony oli lyönyt minua naamaan pistoolilla ja kehottanut hoitamaan työn nopeasti. Lopulta olin mennyt ja laittanut kahvilassa hänen kahviinsa huumetta ja antanut hänen tippua omia aikojaan sillalta Shiien-jokeen. Olin vain kertonut itselleni, etten voinut muutakaan. Sen jälkeen en ollut enää kieltäytynyt keikasta, jonka olin jo ottanut vastaan.

“Miksi hiljenit?” Wylan herätti minut ajatuksistani. Siirsin katseeni häneen. Minun oli vaikea hengittää ja vielä vaikeampaa ajatella. 

“Onko äitisi kuollut?” 

Minun ei ollut tarkoitus sanoa sitä. Ehdin kuitenkin avata suuni ennen kuin ajattelin enempää. 

Wylanin ilme vakavoitui ja hän suoristautui nojattuaan seinään. Hän tuijotti minua pitkään ennen kuin kysyi hitaasti: “Mitä sinä sanoit?”

Pyöräytin itseni istumaan sängylle ja katsahdin muualle. 

“En mitään.”

Se ei todellakaan kelvannut Wylanille, sillä hän tuli aivan kaltereiden luo. Tunsin hänen suorastaan vihaisen katseensa. 

“Nyt kerrot, mitä tuo tarkoitti. Miksi kysyt?” 

Nielaisin palan kurkussani ja puraisin huultani. Minä jopa hätkähdin, kun Wylan potkaisi kaltereita aiheuttaen kolahduksen. Puristin kynsiäni kämmeneeni ja tuijotin tiiviisti ikkunaa, jonka näin juuri ja juuri sängyltä. 

Wylan avasi sellin oven ja syöksähti eteeni. Hän tarttui leukaani ja väänsi kasvoni itseään kohti. Hitaasti hän lausui kysymyksen:

“Mitä tiedät äidistäni?” 

Nielaisin ja vedin syvään henkeä. Nyt ei ollut paljon aikaa keksiä hyvää valhetta. 

“En mitään. Ivera näytti eilen seinän, jossa oli kuolleiden kuvia. Näin sun näköisesi naisen yhdessä kuvassa.” En itsekään olisi uskonut sitä, eikä tainnut uskoa Wylankaan, sillä viha leimahti hänen silmiinsä. Hän nojautui minua kohti niin, että pystyin tuntemaan hänen hengityksensä. 

“Kerro totuus”, hän murisi. “Tapoitko sinä hänet?” 

Samassa potkaisin Wylania, konttasin sängyn toiseen päähän ja olin hyppäämässä alas, kun Wylan tarttui nilkkaani, veti minut takaisin ja painoi olkapäistäni sängylle. Olin huonossa asemassa, sillä kasvoni olivat vasten patjaa. Kuitenkin olin ehtinyt opettelemaan monta tekniikkaa Schanin ja muiden joukon jäsenten retuuttaessa minua. 

Valahdin veltoksi, jolloin Wylan hellitti vaistomaisesti otettaan. Tein nopean liikkeen ja pomppasin pystympään. Pääni kolahti ilmeisesti Wylanin nenään, ja hän murahti kivusta. Pyörähdin nopeasti pois sängyltä tippuen lattialle selälleni. Ei haitannut, vaikka Wylan ilmaantui painamaan minua maahan, sillä silloin potkaisin jaloillani Wylanin vatsaa ja heitin hänet ylitseni. Kuului raskas tömähdys ja kolahdus, mikä tarkoitti, että sain aikaa nousta. 

Pääsin pystyyn ja iskin nyrkilläni Wylania kasvoihin. Tiesin hänen hakevan pistoolia vyöltään, joten vein hänen huomionsa lyömällä nyrkeilläni uudestaan ja uudestaan. Sitten, kun Wylanin onnistui kampata minut niin, että kaaduin hänen ohitseen, nappasin sulavalla liikkeellä aseen hänen vyöltään. Otin kyynärpäilläni vastaan osuessani lattiaan ja käännyin nopeasti. Wylan oli syöksymässä minua kohti, mutta pysähtyi kuin seinään, kun kohotin pistoolin. Nousin pystyyn ja ajoin Wylanin seinää vasten aseella uhaten. Hän tiesi, että minä tiesin tarkalleen, miten ase toimi. 

Yhtäkkiä jokin törmäsi minuun sivulta. Ase lensi kädestäni laukauksen kera ja kaaduin kyljelleni lattialle paino päälläni. Käänsin päätäni ja kohtasin Iveran kasvot. Hänen silmänsä paloivat taas raivokkaasti ja hän iski keihäänsä kaulalleni niin, ettei minulla ollut mitään mahdollisuutta nousta. 

Ivera käänsi katseensa Wylaniin. 

“Miksi hän ei ollut kahleissa ja ovi oli auki?” hän tiukkasi. “Ymmärrätkö, että hän on salamurhaaja!”

“Se hankkiutui itse kahleista ja... Se tietää jotain äidistäni”, Wylan takelteli häpeissään. Hän näytti myös yhä säikähtäneeltä. Ivera hätkähti lähes huomaamattomasti ja käänsi katseensa minuun irvistäen inhosta. 

“Mä en tiedä, haluanko sittenkään säästää sua”, hän murisi. Pidin kasvoni täysin ilmeettöminä. 

“Wylan, tuo käsiraudat”, Ivera käski kääntämättä katsettaan minusta. Wylan katosi hetkeksi näkökentästäni ja vain Ivera jäi tarkkailemaan minua. Hänen mielessään käväisevä ajatus välähti hänen violeteissa silmissään, mutten osannut tulkita sitä. Hän katsahti muualle eikä enää irvistänyt. Nyt hän näytti ennemmin... Katuvalta tai häpeävän. Kohotin kulmiani ja olin aikeissa huomauttaa jotain, mutta silloin Wylan toi käsiraudat. Ivera otti keihään irti lattiasta, nosti minut polvilleni ja kahlitsi käteni. En vastustanut. 

“Ole kiltti, äläkä koko ajan ota näitä irti. Se mahtaa käydä voimille”, hän mutisi. Hän patisti Wylanin ulos sellistä ja nosti itse minut pystyyn ja tuijotti suoraan silmiin. Mielestäni oli hieman nöyryyttävää, että Ivera oli minua varmasti yli kymmenen senttiä pidempi, sillä minun piti katsoa häntä ylös, jos halusin katsoa häntä silmiin ollessani näin alakynnessä. Niinpä päätin olla katsomatta hänen kasvojaan lainkaan nyt. 

“Kai sä tiedät, että huomenna, jos sä et kerro haluttuja tietoja, sut hirtetään”, Ivera sanoi. Hän kätki äänestään kaikki tunteet todella taitavasti. “Haen sut aamulla vielä kuulusteltavaksi, ja saat viimeisen mahdollisuutesi.”

“Aha”, murahdin, vaikka niiden sanojen taakse kätkeytyi paljon enemmän. Kaksi päivää meni todella nopeasti. Eilenhän oli kulunut ensimmäinen minulle annetuista päivistä. Nyt oli viimeinen päiväni. Tuskin ymmärsin sitä.

“Etkö sä aio sanoa mitään muuta? Aha? Sekö on sun mielipiteesi?” Iveran ääni kuulosti siltä, että se murtuisi kohta. 

“Mikä se sua kiinnostaa? Mähän sanoin eilen. Vaikka mut vapautettaisiin, mun väki tappaisi mut heti.”

En voinut mitään houkutukselle vilkaista Iveran kasvoja. Hän oli puristanut kapeat huulensa tiukasti yhteen, ohuet, tummat kulmat olivat hieman kurtussa ja violeteissa silmissään ei ollut enää raivokasta paloa, vaan pelkkää epätoivoa. Minun olisi pitänyt olla kiitollinen siitä, että joku todella halusi pelastaa minut noinkin kovasti. Silti en ollut.