Luku 7 ◅▻ Hyvästä teosta selliin

Huone oli pieni, tiesin sen jo ennen kuin avasin silmäni. Käsissäni oli kahleet, samoin jaloissani. Ympärilläni oli paksu kerros sideharsoa ja makasin mukavalla patjalla. Huone oli jopa niin lämmin, etten edes heti muistanut öistä uintia. En jaksanut avata heti silmiäni. Halusin nukkua vielä. En halunnut vielä herätä tähän maailmaan. En halunnut kohdata sitä kaaosta, jonka olin luonut. 

En ehtinyt vaivuttaa itseäni uudelleen uneen ennen kuin rauhalliset askeleet kajahtelevat portaikossa. Haistoin nenässäni kivisten seinien tomuisen hajun. Sänky haisi eläimeltä, mutta siinä oli myös jonkin kasvin hajua. Ehkä kasvilla oli yritetty peittää jokin muu haju. Kuolema varmaan…

 Nostin kättäni – tai, molempia käsiäni, jotka oli kahlittu yhteen. Kokeilin vieressäni olevaa karkeaa kiviseinää ja annoin käteni liukua seinää pitkin kuin etsien jotain. Kahleet tuntuivat sietämättömän raskailta, ja pääsit käteni romahtamaan alas näprätäkseni viltin kulmaa matalan sängyn patjalla. Painoin pääni syvemmälle lämpimään taljaan. 

“Mä voisin kysyä, mitä teet, mutta en kysy”, terävä ääni sanoi vähän turhankin kepeästi. Avasin silmäni. Näin ylhäällä kivisen katon ja samaa pintaa olivat myös seinät, paitsi yksi, jossa oli pelkkää kalteria. 

“Älä liiku. Benit sanoi, että sun haavasi saattaa vielä aueta”, Ivera sanoi rennosti nojautuessaan kaltereita vasten.

“Hmm... Ja kenenkähän vika se haava on? Ei tuo ainakaan töissä tullut”, mutisin ärtyneenä, nukkumisesta huolimatta uupuneena. Illan muistot tulvivat mieleeni. Pimeä tyrmä, lumen värittämä pimeä kaupunki, kuohuva Shiien-joki. 

“Tulihan”, Ivera huikkasi iloisesti. Kuulin avaimen kääntyvän lukossa ja oven avautuvan. Ivera lukitsi sen perässään ja asteli lähemmäs minua. 

“Kannattaakohan sun tulla lähelle? Mä kun olen salamurhaaja”, sanoin mahdollisimman ikävällä äänellä. 

“Joo, no sä olet kahlittu tyttö keltaisissa saappaissa. Pelottaa tosi paljon”, Ivera kiusasi. 

“Mitä sä niistä saappaista jauhat?” tuhahdin ja siristin sitten silmiäni. “Olit kyllä kauhuissasi vielä aiemmin.”

Ivera sävähti. “En tiennyt, kuolisinko vain en! Tietysti olin kauhuissani.” Siihen oli paha väittää vastaan. Nyt vasta kiinnitin huomiota Iveran ulkonäköön. Hänellä ei ollut aiemmin käyttämiään vaatteitaan, vaan Kaartin harjoitteluasulta näyttävät vaatteet ja kengät, jotka eivät tainneet olla hänen omansa. Hänen hiuksensa olivat kuivuneet, mutta ne olivat vieläkin hiekkaiset rannalla makaamisen jäljiltä. Selliin kajasti pienestä ikkunasta valoa. Oli varhainen aamu ja olin kai Kaartintalossa, lähes linnaa muistuttavassa Verwasin kaartin päämajassa. 

“Etkö muka ole käynyt kotona tässä välissä?” huomautin mulkoillen häntä. Panin merkille, että hänen kasvoillaan oli ruhjeita, joita ei ollut ollut, kun olin vienyt hänet tyrmään. 

Ivera kohautti olkiaan. “Sun vuoksesi mä täällä olen. Tapasin jo siskoni illalla.”

“Onko suhteemme näin pitkällä, että norkoilet luonani kun nukun?” mutisin happamasti. 

“Sä olet murhaaja, Keltasaapas. Sä pelastit meidät, mutta sut olisi haluttu lähettää Ikiroutaan tai tuomita kuolemaan heti kun sut tuotiin tänne. Käytin yön neuvottelemaan susta.”

Suljin silmäni hetkeksi ja mietin yötä. Mitä olen tehnyt? Olin heittänyt aivan kaiken hukkaan, ja minkä vuoksi? Katsahdin Iveraan. Halusin tietää, miksi hän oli tehnyt niin kuin teki rannalla. Halusin selityksen aivan kaikkeen siihen, mitä hän oli tehnyt. 

Olin aikeissa esittää kysymykseni harkituin sanoin, mutta päädyin silti vain ärähtämään: 

“Miten sä kehtaat ylipäätään antaa mut Kaartille heti sen jälkeen, kun mä uhrasin ihan kaiken sun ja sen vanhuksen vuoksi!” Nyt nousin istumaan välittämättä järkyttävästä kivusta vyötärölläni. Haava oli varmaankin jälleen auennut kaiken kaaoksen keskellä. 

Ivera ei ollut selvästikään aikeissa vastata. 

“Entä miksi sä edes vapautit mut silloin, kun sua nimenomaan käskettiin viemään mut Kaartille?” 

“Se on asia, johon mä en itsekään keksi vastausta. En tiedä miksi mä sen tein, mutta pelastin sut, joten ole kiitollinen”, Ivera puhui katsellen ulos ikkunasta. “Mä pelastin sut niiltä, keitä ne sun joukossasi ikinä ovatkaan ja kerroin Kaartille, että sä pelastit meidät ja että väkesi on uhannut henkeäsi. Sä et saa tuomiota, jos jätät aiemman elämäntapasi ja kerrot tietoja siitä salamurhaajien joukosta.”

“Just. Luuletko sä, että mä olen ihan itse päättänyt tappaa ihmisiä työkseni? Että mä ihan huvikseni olen asunut joukossa, joka saattaisi tappaa mut? Niin ja luuletko sä todella, että kertoisin heistä mitään?” puuskahdin. 

Ivera kohotti kulmiaan kyseenalaistaen.

“Säkö siis yhä suojelet tyyppejä, jotka haluavat nyt tappaa sut? Kaikki, mitä olet heistä tähän mennessä sanonut on viitannut siihen, ettet ole halunnut jatkaa heidän kanssaan. Mikset sä jo luovuta?” hänen ilmeensä kävi epätoivoiseksi. “Ole kiltti. Kaarti saattaa hirttää sut, jos sä et paljasta niitä.”

Kaiken järkevän sanottavan keskellä kohautin vain olkiani. “Ai? Kuolla hirttämällä? Ei kuulosta kovin kamalalta tavalta lähteä.” 

Jostain syystä ajattelin Iveran lähtevän taas mukaan väittelemään, mutta sen sijaan hän vain tuijotti minua täydellisen epätoivoisena. 

“Ole kiltti”, ääni oli pelkkä kuiskaus. 

“Miten se sua liikuttaa, olenko mä hengissä vai en?” katsoin Iveraa mahdollisimman läpitunkevasti. 

Ivera räpäytti silmiään muutaman kerran ja sulki silmänsä. 

“Sussa on toivoa. Susta voisi vielä tulla... En tiedä, hyvä ihminen.” 

Olisin halunnut kommentoida jotain ikävää, mutten vain pystynyt. Me olimme molemmat hukassa. Emme tienneet, mitä pitäisi tehdä seuraavaksi. En voinut vieläkään uskoa, että yksi epäonnistunut keikka liitti minut ihmiseen, joka puolestaan pilasi kaiken tutun ja vei jopa minulta minut. Jotenkin tarinamme olivat nyt sotkeutuneet yhteen, enkä tiennyt kuinka irtautua siitä. 

Ivera asteli takaisin oven suuntaan. Hän ei vieläkään katsonut minua. 

“Harkitse asiaa. Sulla on kaksi päivää aikaa.” Sitten hän lähti ja jätti minut yksin. Ja minä todella tunsin olevani yksin. 

“Kim, pidä häntä tarkasti silmällä”, Ivera kuului sanovan, kun raskas puuovi narisi auki. 

“Tietysti, neiti, sehän on työtänii.”

“Tiedetään, mutta ole erityisen tarkkana tämän kanssa”, Ivera huokaisi ennen kuin ovi paukahti kiinni. 

Romahdin sängylle ja painoin käteni otsalleni. Kylmä metalli tuntui hyvältä iholla. Suljin silmäni huokaisten. Minä olin jättänyt Schanin viimein. Olin luvannut tekeväni niin, mutta minne olin kuvitellut lähteväni? En ainakaan tänne, sen verran osasin sanoa. Nyt minun sitten oli tehtävä päätös. Ei tässä tosin mitään valittavaa ollut. Kaikesta huolimatta he olivat perheeni. Schan oli pitänyt minut elossa. Kehnosti, mutta silti. 

Mietin Karikin ilmettä joella. Siitä huolimatta, että hän oli aina inhonnut minua, hän oli näyttänyt pettyneeltä. Toisaalta hän oli todennut jo siinä hetkessä, että minä olin poissa. Ei ollut enää mitään Pikkukynttä. Mutta ehkä, jos yrittäisin, voisin palata… Miksi haluaisin sitä?

Murahdin turhautuneesti ja nostin käteni silmieni eteen. Jos olin kuolemassa tänne, voisin ainakin painua väen mieleen. Hirttäisiväthän he minut kuitenkin. Katsoin kahleita tarkasti. Jos oikein painaisin, kahleiden ja ranteideni väliin jäisi kolme milliä. Se riittäisi. 

Vaivaisessa minuutissa käteni olivat vapaat. Jalkojen kahleet olivat vaikeammat, mutta sain nekin irti. Katsoin tyytyväisenä rautoja ja venyttelin raajojani.

Keräsin voimani kokoon ja kampesin itseni pystyyn. Raahustin onnahdelleen pienelle ikkunalle, jonka lasi oli peitetty huonolaatuisilla kaltereilla. Ulkona näkyi vain kattojen merta. En nähnyt mitään kiinnostavaa. Selli tosin oli kumman viihtyisä. Olin aikeissa siirtyä puisen pöydän luo, jonka edessä oli tuoli, kun huomasinkin liikettä käytävässä. 

“Mitä? Miten?” nuori vaaleahiuksinen mies – varmaankin Kim – älähti tuijottaen minua hämmästyksissään. Istuin tuolille kädet niskan takana ja käännyin tämän puoleen.

“Häh? Aa, mulle tuli tylsää”, vastasin rennosti haastava katseeni Kimin silmissä. Vilkaisin kahleita. “Aiotko pistää nuo takaisin?” Kim vain tuijotti minua ällistyneenä, kääntyi sitten kannoillaan ja katosi näkyvistä lähtiessään käytävään. 

“Et sä mua kai tänne voi yksin jättää!” huusin hänen peräänsä, kun vanha ovi narisi taas ja pamahti kiinni. 

Kului tovi ennen kuin kuulin askeleita kiviportailla ja ovi avautui jälleen. 

“Sun piti vahtia häntä!” Ivera tiuskaisi. 

“Anteeksi, en todellakaan olettanut hänen saavan rautoja irti!” Kim puolustautui. 

“Siksi käskinkin olemaan erityisen tarkkana”, Ivera töksäytti. Armishgut tulivat sellini luo. Makoilin tuolilla kädet niskan takana ja hymyilin mahdollisimman ärsyttävästi. Kim katsoi minua yhä hölmistyneenä ja Ivera vain painoi kasvonsa käteensä. 

“Etkös pitänyt häntä vankina?” Kim kysyi nojautuen Iveran puoleen. 

“Päivän”, Ivera vastasi. 

“Miten jaksoit häntä?” 

“Ivera kyllä ärsytti enemmän mua kuin mä häntä”, kerroin ystävällisesti ja kohotin kättäni tarkastellakseni kynsiäni. Nostin katseeni, kun vanha kalteriovi avautui ja Ivera harppoi luokseni. 

“Jos teet tuon vielä kerran, mä pistän sut roikkumaan katosta”, hän sihisi ja noukki käsiraudat sängyltä, jolle ne olin jättänyt. Kohautin olkiani ja ojensin käteni kohteliaasti. 

“Eäh... kyllä mulla on vielä puolitoista päivää aikaa, joten enköhän mä nyt ennätä hankkiutua näistä eroon toistamiseen”, potkaisin Iveraa sääreen. Hän ei nostanut katsettaan tai sanonut mitään. Suomuisen hännän pää nytkähteli ärtyneesti niin, että tupsu pyyhki tomua lattiasta. Ivera laittoi käsiraudat niin kireälle, etten saisi niitä tällä kertaa vääntämällä irti, ainakaan niin nopeasti. Sitten hän suoristautui ja tarttui rautojen ketjuun. 

“Nouse, mä vien sut kävelylle”, hän murahti. Seurasin tyytyväisenä perässä kiviseinäiseen käytävään. 

“Miksei mua muuten kuulustella? Vai sinnekö me ollaankin menossa?”

Ivera vilkaisi minua ilmeettömänä. “Ei ole järkeä kuulustella sellaista, joka ei kuitenkaan aio vastata, emmekä voi kiristää sellaista, joka armahdetaan tiedoista.” Kohotin kulmiani yllättyneenä. Ivera ei siis ollutkaan aivan typerä. 

Kuljimme vanhasta rosopintaisesta puuovesta kierreportaikkoon. Jäin epäröimään huipulla ja katsahdin Iveraan, joka kulki edelläni keihäs kädessään. 

“Ensiksi, kai sä tiedät, että mä saan tuon keihään vietyä sulta ihan helposti? Toiseksi, en tiedä, pääsenkö mä portaita alas.” 

Ivera vilkaisi minua virnistäen. “Sietää yrittää, ja jos et pääse portaita, mä voin kantaakin sut.” Pyöräytin silmiäni irvistäen ja ryhdyin varovasti kulkemaan alas. Haavaa viilsi hieman, enkä tosiaankaan halunnut kaatua jyrkissä, liukkaissa portaissa. Puristin kahlituilla käsilläni kaidetta. Muistutin itselleni, ettei tämä ollut pahinta, mitä olin kokenut. Ivera oli siirtynyt taakseni ja tiesin hänen keihäänsä kaksoisterän olevan ihan liki. Toinen syy, miksen halunnut kaatua. 

“Minne sä ajattelit mut viedä? Torille hirtettäväksi? Vaiko johonkin, josta väkeni saa tapettua mut?” kysyin kuivasti. 

“Ovatko ne enää sun väkeäsi jos ne haluavat tappaa sut?” Ivera puolestaan kysyi. En päästänyt ajatusta syvemmälle mieleeni.

“Sä et vastannut. Mihin viet mut?” murahdin lähtemättä leikkiin mukaan. 

"Katsomaan yhtä juttua, jolla yritän kääntää sun pääsi”, hän vastasi viimein. Tuhahdin. Sietää yrittää. Minulla oli ihan tarpeeksi syitä sille, etten kuuntelisi Iveraa. 

Hän vei minut alimpaan kerrokseen, käytävän läpi ja siitä vasemmalle johonkin pimeään huoneeseen. Seisoin pitkään paikallani tietämättä tarkkaan, mitä virkaa tälläkin oli. Ivera seisoi takanani pidellen olkapäästäni. Kuulin hänen laskevan keihäänsä lattialle kolahduksesta päätellen. Sitten valot syttyivät. Räpyttelin hetken silmiäni valossa ja jäin sitten katsomaan huonetta. 

Iso työpöytä täynnä papereita, kyniä ja kaikenlaisia muistiinpanovälineitä. Seinät oli ilmeisesti tehty laudoista, muttei etenkään päätyseinästä näkynyt pintaa juurikaan, sillä sitä peittivät valokuvat. 

“Nuo kaikki ovat viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana Pohjois-Dyreiassa tapahtuneita kuolemia. Sellaisia, jotka voidaan liittää teidän palkkatappajien tekemisiin tai joihin liittyy jotain outoa”, Ivera puhui synkeänä ja asteli hitaasti vierelleni. Katseeni kävi läpi kuvia ja muistot pyörivät mielessäni. 

Nainen punaisessa iltapuvussa makaamassa maassa pukunsa punaisessa lammikossa baarin viereisellä kadulla. Jouduin sen jälkeen jynssäämään saappaitani toista tuntia ennen kuin ne olivat jälleen puhtaat. 

Mustahiuksinen jo eläessään lähes kuoleman kalpea mies riippui talonsa kattolampussa köysi kaulassaan, alapuolellaan nurin potkaistu tuoli. Muistan, kuinka hän tärisi, itki ja aneli armoa kirjoittaessaan kirjettä samalla, kun pidin aseen piippua hänen päätään vasten. Minä olin vain pakottanut kasvoni peruslukemille ja laittanut hänet suorittamaan teon loppuun. 

Vanha nainen jo harmaantuvilla hiuksilla. Hänet olin pudottanut jokeen muka vahingossa. Se ei vaatinut muuta kuin sen, että horjahdin ja törmäsin häneen. Nainen kun oli jo humalassa. Olisi hän kuitenkin kuollut.

Mies, jolla oli ilkeät kasvot. Hän oli surmannut yhden meistä. Niinpä olin surmannut hänet samalla tavalla. Katkaisemalla pään. 

Sitten oli kaksi lasta. Kolmevuotias tyttö ja viisivuotias poika. He olivat istuneet talon nurkassa ja katsoneet, kun olin surmannut heidän vanhempansa yksitoistavuotiaana. Äidin kasvot sulatin hellaan ja isän minä kaadoin samaisen hellan kulmaan niin, että se halkaisi hänen kallonsa. Sen keikan olin tehnyt Schanin kanssa. Kun olin huomannut hänen tähtäävän asettaan seuraavaksi lapsia kohti, olin tönäissyt häntä. Hän oli heittänyt minut päin samaista hellaa, johon olin lasten isän murhannut. Se aiheutti minulle vain päänsärkyä. Silloin Schan oli ampunut lapset, minkä jälkeen hän oli piilopaikassa laittanut minut roikkumaan kahleista makuukamarin kattoon rangaistuksena niskuroinnista. Muistan huutaneeni ja kysyneeni, mitä lapset olivat muka tehneet. Vanhemmat olivat olleet silminnäkijöitä, kun minä olin ollut eräällä keikalla hoitelemassa yhden kaupunginhallituksen jäsenen, mutteivät lapset olleet syyllisiä mihinkään. Schan oli vastannut, että se kuuluu työhömme. 

Heti seuraava huomaamani kuva oli kaupunginhallituksen jäsenestä. Hänellä oli todella vaaleat hiukset, kauniit siniset silmät ja iältään hän ei varmasti ollut kolmeakymmentä enempää. Rony oli yrittänyt ampua naisen tämän paetessa, mutta se oli mennyt oli. Niinpä minä olin hyökännyt sivulta ja vetänyt naisen kaulaketjun taakse niin, että tämän hengitys salpautui. Olin irrottanut vasta, kun hän oli lopettanut sätkimisen. Jotkin paikalla olleet aikuiset olivat paenneet paikalta ennen kuin olimme ehtineet siivota heitä pois tieltä.

Ruskeahiuksinen keltasilmäinen hukkaverimies. Hän oli lyönyt minua moukarilla olkapäähän. Se oli vaatinut usean viikon sairaslomaa ja jättänyt oikeaan olkaani arven. Olin väistellyt sen jälkeen moukaria kuin ruttoa. Sopivan hetken tullen olin horjuttanut miestä ja antanut hänen kaatua. Moukari oli iskeytynyt hänen otsaansa ja hän oli kuollut pian sen jälkeen. Se oli harvoja murhia, joissa olin joutunut todella taistelemaan. 

Katseeni kiinnittyi kalpeanvaaleahiuksiseen, sinisilmäiseen poikaan, jolla oli terävät kasvonpiirteet. Viimeksi, kun olin nähnyt hänet, oli juoppo pistänyt veitsen läpi hänen kurkustaan. Voi Mishok-parkaa. Hän oli ollut kuollessaan kolmetoista. Minä, Mishok ja Ranny olimme olleet iltasella kävelyllä, härnänneet juoppojen laumaa ja sitten kaikki oli vain... Kärjistynyt Mishokin kuolemaan. Neljä vuotta sen jälkeen Schan oli palannut yksin keikalta kertomaan, että Ranny oli kuollut. Se oli ollut viimeinen niitti minulle. Sen jälkeen kaikki oli murtunut lopullisesti, ja minä olin jäänyt yksin. Hänen kuolemansa jälkeen kaikki oli loppunut. 

Tajuamatta, mitä tein, laitoin sormeni Mishokin kuvan päälle. “Tuo ei kuulu tänne.” 

“Mistä sä sen tiedät?” 

En katsonut Iveraa. 

“Hän oli yksi meistä.”

“Myönnätkö siis, että nämä ovat teidän tekosianne?” Ivera haastoi. En vieläkään katsonut häntä. Kävin vain kuvia läpi. Näin liian monen kuvan kohdalla muiston. Lähes viidesosa noista sadoista kuvista oli keikkoja, jotka minä olin hoitanut tai olin ollut niillä mukana, tai tiesin muiden salamurhaajien olevan niiden takana. Ties kuinka monet niistä oli julistettu Jumalan Kynnen nimeen. 

“Mä en myönnä mitään”, murahdin hiljaisuuden jälkeen. “Mutta tämä ei kuulu tänne.” Tunsin käden tarttuvan olkapäähäni ja käännyin katsomaan Iveraa. 

“Kai sä tajuat, että jos tunnustan yhtään mitään, jos mä pääsen ulos, ne tulevat ja tappavat mut. Tuosta vain, ne tappavat mut, viiltävät kurkun auki ja jättävät kuolemaan. Vaikka te saisittekin osan niistä kiinni, jäisi aina joitain, jotka tulevat kostamaan mulle. Sitten on samantekevää, miten mä kuolen… Oli virhe ikinä auttaa teitä. Mä en todellakaan haluakaan kuolla omieni kautta, enkä aio auttaa teitä!” Vasta kun hiljenin ja jäin tuijottamaan Iveraa kyyneleet silmissä, ymmärsin kuinka paljon olin myöntänyt. Olisin luullut hänen kommentoivan jotain, mutta hän vain katsoi minua vakavana. Ehkä jopa surullisena. 

Viimein hän otti keihäänsä seinän vierestä ja tarttui kahleiden ketjuun. 

“Totta. Olenpas mä typerä, kun luulin voivani pelastaa sut.”