LUKU 4 ⤠⤟ Illan hämärässä

Toivo, ilo ja helpotus valtasivat minut, kun törmäsimme maatilaan tuntien metsässä harhailun jälkeen. Totta puhuen olin hukannut suuntavaistoni tyystin jo Haroldin mökiltä paettuamme, mutta sillä ei ollut väliä. Meidän piti nyt vain päästä pois Verisudenpiirin ulottuvilta ja sitten voisimme ottaa suunnan Shailoiniin. 

Lähestyin kotoisasti valaistua maatilan pihaa Melin kanssa. Vihdoin pääsimme paikkaan, jossa Verisudenpiiri ei yksinkertaisesti voinut olla odottamassa. 

“Äkkiä, mennään ovelle ja kerrotaan tilanteestamme. Me saadaan varmasti apua ja ehkä he voivat jotenkin auttaa äitiä ja isää.” Toivoin todella, että asukkaat voisivat jotenkin auttaa heitä. Nyt oli kuitenkin tärkeintä, että me saisimme apua. Äidillä ja isällä oli Kaarti. Vaikka taistelu olisi toivoton, he eivät voisi hävitä. Me puolestaan olimme yksin. 

Saattaisimme saada uudet vaatteet veristen ja repeytyneiden tilalle ja nukkua talossa yön ennen kuin joutaisimme taas matkaan. Olimme koko päivän paenneet metsässä, ja jalkani olivat aivan turrat. En tiennyt, kestäisinkö edes enää juoksemista. 

“Veisivätköhän he meidät Shailoiniin?” Mel mietti. 

“Enpä tiedä, mutta ehkä he voivat viedä meidät lähimpään kylään”, mietin epävarmana. Jos pääsisimme lännempään, voisimme ehkä nousta Shailoinin junaan. 

Hiivin navetan seinustaa pitkin yrittäen kulkea hiljaa karkealla hiekalla. Oli hiljaista. Lämpötila oli laskenut odottamaani paljon kylmemmäksi, mutta minulla ei ollut aikaa miettiä niin pientä seikkaa kuin kylmyyttä. Aurinko oli jo laskenut taivaanrantaan, ja hämärä alkoi laskeutua.  

“Miksi me hiivitään, jos aiotaan kuitenkin mennä ovelle?” Mel kuiskasi. Mulkaisin häntä. 

“Onko sun ihan pakko kysellä koko ajan?” sihahdin. Mel näytti silminnähden loukkaantuneelta. 

“Mä en aio ottaa mitään riskejä. Haluan olla varma, ettei meitä yllätetä”, selitin hiljaa huokaisten. Tiesin kyllä, että Mel vain pelkäsi ja oli siksi epävarma, mutta niin olin minäkin. En tarvinnut häntä olkani taakse kyselemään. 

Jo ennen kuin ehdimme ovelle, Mel kompastui ladon kulmalla olevaan metallisankoon saaden aikaan ukkosen jyrinään verrattavan äänen. Samalla lähellä kaatui tynnyriä vasten nojannut lauta, joka kolisi ladon seinää vasten ja tynnyrin päältä säntäsi juoksuun musta kissa. Kirosin puoliääneen Meliä, joka perääntyi nopeasti ämpärin luota. 

Koira puhkesi kumeaan haukkuun ja säntäsi esiin talon kulman takaa. Sen kaulaan kiinnitetty ketju pysäytti sen. 

Alakerran ikkunaan syttyi valo.

Kirosin puoliääneen. Ei mikään järin hyvä ensivaikutelma. 

Vilkaisin Melin puoleen. “Mennään vain ovelle.”

Oven läheinen ikkuna avautui ja mies kurottautui ulos huutamaan koiralle käskyn olla hiljaa. Hänen äänensä kuitenkin vaimeni ensimmäiseen tavuun, kun hän huomasi meidät. En ehtinyt reagoida ennen kuin mies hävisi ikkunalta ja paukautti seuraavaksi oven auki. 

“Millä asialla olette?” hän karjaisi. Nostin käteni, vaikkei isäntä uhannutkaan meitä millään. 

“Tarvitsemme apua, pyydän!” ääneni särähti. Isännän ryhti lysähti hieman, kun astelin ikkunoista kajastavaan valoon Melin kanssa. Hän ei tainnut tunnistaa meitä, mutta hän tajusi, että olimme nuoria - ja hän näki veren yllämme. 

Pienen hetken hän seisoi paikoillaan hölmistyneenä. 

“Roha? Mitä tapahtuu?” toinen mies saapui ovella olleen olan taakse pienen lapsen kanssa. Hänenkin katseensa kiinnittyi meihin. 

“Öö… Saimme vieraita”, Roha vastasi ja nyökäytti sitten päätään meille. “Tulkaa sisään vain.”

“Kiitos”, henkäisin. 

Pääsimme eteisessä riisumaan kenkämme ja Roha antoi meille huomaavaisesti pyyhkeet puhdistaaksemme pahimmat liat. 

Hymyilin varmaankin viisivuotiaalle pojalle, joka roikkui ujosti toisen miehen lahkeesta. 

“Daime, veisitkö Kionin takaisin nukkumaan?” Roha pyysi epävarman oloisena. Puraisin huultani. Tietysti hän oli epävarma, kun tulimme heidän pihaansa yöllä veren tahrimina ja likaisina ja vieläpä arvokkaissa vaatteissa. 

Daime nosti pojan syliinsä puhellen tälle lempeästi. Mennessään hän vilkaisi Rohan suuntaan vakavasti. 

Koin tarpeelliseksi puhua viimein. “Anteeksi, että me tuppaudutaan tällälailla teille, mutta ei me tiedetty, mitä muutakaan tehdä”, yritin pitää ääneni ehjänä. “Me ollaan Arrilenin prinsessat, Anastasia ja Melise Vulka, ja Nebuiliin hyökättiin… Meidät lähetettiin pakoon sieltä.”

Roha punnitsi hetken sanojani, kunnes hänen ilmeensä suli ja hän viittasi kädellään huoneeseen vasemmalle kumartaen kömpelösti. “Hei, hei, kaikki on hyvin. Olette täällä turvassa. Voin laittaa teille iltapalaa ja saatte nukkua yläkerran vierashuoneessa… Teidän korkeutenne.”

“Kiitos, kiitos”, kuiskasin kuin olisin rukoillut. 

“Kiitoksia”, Mel säesti heleällä ‘prinsessaäänellään’. 

Roha päästi meidän keittiöön katsoen meitä yhä hämmästyneen oloisena. 

“Sanoitko, että Nabuiliin hyökättiin?” hän varmisti kerätessään meille pientä iltapalaa. Istuin pöydän ääreen voihkaisten helpotuksesta. 

“Niin. Verisudenpiiri hyökkäsi sinne, emmekä tiedä, kuinka kuninkaalle ja kuningattarelle on käynyt”, selitin. Roha pysähtyi selkä käännettynä meihin. 

Hän vilkaisi olkansa yli. “Verisudenpiirikö?” Hänen äänessään oli pelkoa. 

“He hyökkäsivät keskellä päivää. Se oli selvä vallankaappausyritys”, kertoi Mel ikään kuin tuohtuneena. 

“Vai vallankaappaus”, Roha pohti ja saapui sitten tuomaan meille kerrosleivät. “Siinä tapauksessa teidän on päästävä jonnekin parempaan turvaan heti aamulla. Voin viedä teidät Kerifaan silloin.” 

Sinä iltana painuimme meille annettuun huoneeseen tuntien olomme hyväksi. Olin saanut puhdistettua olkani haavan ja pahimmat liat yltäni ja sain viimein asettua makuulle.

“Miksei Verisudenpiiri tehnyt salaa hyökkäystä? He olivat jo tapaamassa kruunun yksityisesti. Se olisi ollut paljon helpompaa”, Mel pohti. 

Minun oli hetki mietittävä. Se tosiaan olisi ollut helpompaa, ja he olisivat saattaneet onnistuakin. 

“En tiedä. He tykkäävät olla näyttäviä. Ehkä suora hyökkäys sai heidät näyttämään vahvemmilta”, värähdin ajatusta. He olivat niin varmoja. He olivat hyökänneet keskellä päivää, puskeneet koko Nebuilin halki ja saaneet käännettyä Kaartinkin puolelleen. Kaikki se vaiva, vaikka he olisivat voineet vain laittaa salamurhaajan töihin kokouksen aikana. 

Käperryin suhteellisen kovalle ja epämukavalle, mutta kaiken liikkumisen jälkeen äärettömän ihanalle sängylle ja suljin silmäni. 

“Nyt nukutaan”, mumisin.

Ehdin tuskin torkahtaakaan, kun koira puhkesi jälleen hurjaan haukkuun. Olin jaloillani jo ennen kuin Rohan raskaat askeleet löysivät tietään ovelle. Mel kömpi istumaan. Dajme kuului käskevän Kionia pysymään sängyssään.

Katsoin ikkunasta, ja laskeuduin nopeasti kyyryyn piiloon lausuen kirosanan. 

“Hmh?” 

“He löysivät meidät”, henkäisin ja syöksyin keräämään tavaramme. “Meidän täytyy lähteä heti.”

“Mitä nyt tällä kertaa-” Roha kuului huokaisevan avatessaan oven, mutta hänen sanansa katkesi kuin seinään. Minä ja Mel hyydyimme aloillemme. 

“Iltaa, hyvä herra”, kuului viileä ääni. Tämä puhui jotenkin venytetysti, viekkaaseen sävyyn. 

Roha kuulosti yrittävän sulkea oven, mutta siihen kiinnitetty kolkutin kalahti rajusti, kun tulija tarttui oveen ja pakotti sen auki. 

“Anteeksi. Minulla on vain yksi pieni kysymys”, aiempi melko nuorelta kuulostava mies sanoi kylmäävän rauhallisena. 

“On jo myöhä”, Roha yritti. Kirosin mielessäni. Olimme saattaneet Rohan ja tämän perheen vaaraan tulemalla tänne. 

“Ei tämä vie kauaa. Haluaisin vain kysyä, että onko prinsessoja näkynyt?”

“Öh, prinsessoja?” Rohan sanat takertuivat tämän kurkkuun. Hän kenties yritti vaikuttaa hämmentyneeltä, mutta kauhu loisti hänen äänestään.  

“Niin, Arrilenin kruununperillinen ja pikkuprinsessa. Vaalea- ja oranssihiuksiset. Vereen sotkeutuneet”, luetteli verisusi ovella venyttäen yhä sanojaan huolettomasti. 

Roha oli pitkään hiljaa. Toivoin niin, että hän valehtelisi vuoksemme. Hivuttauduin Melin kanssa talon taakse vievälle ikkunalle, jonka alla oli tikkaat. 

“Tiedäthän, että jos et auta minua, joudun tappamaan sinut… Sekä perheesi, otaksun?” 

Pysähdyin ikkunalle. Ei.

“Sinun on säästettävä aviomieheni ja lapseni, pyydän”, Roha henkäisi. 

“Valitettavasti en voi joustaa tästä, ja tiedät sen”, verisusi kertoi muka pahoillaan. 

“Prinsessat ovat yläkerrassa.”

Käännyin ikkunan puoleen. “Mene, nyt”, kuiskasin hätäisesti. 

Melillä meni aivan turhan kauan päästä alas saakka, ja hän pudottautui viimeisen metrin erittäin kömpelösti. Laskeuduin hänen perässään nopeasti ja lähdin juoksemaan kohti saunarakennusta, jonka takaa saisimme hyvän suojan juostaksemme metsään. 

En ehtinyt ottaa montaakaan askelta, kun näkymätön voima heitti minut ilman halki niin, että maahan osuessani liu’uin ja pyörin hiekalla hyvän matkaa. 

“Juokse, Mel!” huusin vääntäytyen käsieni varaan. katsoin maata irvistäen kivusta. Olkapään haava oli avautunut taas. 

Nuori mies, megha, kirosi puoliääneen ja lähti Melin perään. 

Haukoin henkeä keräten voimia. Minun oli päästävä Melin avuksi. 

Kuuntelin sydämeni jyskytyksen ylitse meghan askeleita, kun tämä hidasti saunan takana. 

Vääntäydyin jaloilleni, kun tunsin jälleen pystyväni siihen ja lähdin juoksemaan saunan toista päätyä kohti käsi tikarin kahvalla. 

Pysähdyin äkkiä, kun kuulin Melin kiljuvan kauhusta. Sitten… hiljaisuus. Kaikki olivat hiljentyneet hetkeksi. 

”Kappas, kappas. Kukas täällä onkaan?” ivallinen, karmivalla ja huolestuttavalla tavalla rauhallinen ääni lausui. Saatoin kuulla Melin ärähtelevän ja kenkien rapisevan hiekalla kuin hän olisi rimpuillut jonkun otteessa. Painauduin seinää vasten valmistautuen yllätyshyökkäykseen. 

Saatoin kuulla, kuinka verisusi raahasi Melin takaisin talon kulmille. 

”Missä siskosi on?” kuului turhautuneen oloinen huokaisu. 

”E-en tiedä”, Mel vastasi värisevällä äänellä. En uskaltanut hyökätä ennen kuin tietäisin paremmin, millainen tilanne oli. 

“Kyllä hän tulee” megha lausui jokaisen sanan hitaasti ja selvästi. 

Yhtäkkiä Mel alkoi kiljumaan jälleen, tällä kertaa silkasta tuskasta. Purin hampaani yhteen ja harkitsin vain pienen hetken. Sitten syöksähdin esille valmiina hyökkäykseen, mutta pysähdyinkin siihen paikkaan. 

Mel oli kurottautunut varpailleen ja piteli kurkkuaan kuin näkymättömän käden kuristamana. Hänen edessään seisoi nuori verisusimies, joka piti kättään koholla koskematta kuitenkaan siskooni. Hänen viittansa oli muiden verisusien tapaan mustapunainen, mutta siinä oli punaiset kirjailut, ja paidan rinnuksiin oli kiinnitetty pieni punaisen- ja oranssinkirjavien jalokivien koristama metallinen lohikäärmerintamerkki. Saunan kulmalla olevan lyhdyn valo heijasteli hänen rubiininpunaisista silmistään. 

Ymmärsin saman tien, kuka hän oli. 

Shaq Nahrakieran, Verisudenpiirin tunnettu ja pelätty johtaja ja voimakas nashaqui, useampia meghatyyppien voimia hallitseva megha. 

”Päästä hänet!” sylkäisin. Tajusin, ettei minua yhtäkkiä pelottanut enää lainkaan. Shaq virnisti tyytyväisenä, punertavan kirjavat silmät kiiluen.

”Saavuit siis paikalle”, hän totesi puhuen suorastaan pelottavan hyvää arrilenia, vaikka oli kotoisin Dyreiasta. Purin hammasta ja yritin pitää itseni tyynenä. Nyt täytyi edetä varovasti. Mel vilkaisi minua suurin silmin. 

”Niin, hyvissä ajoin viemään siskoni turvaan”, vastasin samalla, kun tiukensin otettani tikarista, joka riippui vyölläni kuluneessa tupessaan. Halusin kysyä vanhemmistamme, halusin kysyä, olivatko he kunnossa, mutten saanut itseäni tekemään sitä. Shaq oli täällä. Joka tapauksessa jotain oli tapahtunut. 

Shaqin katse laskeutui veriselle paidalleni, hän irrotti Melistä antaen tämän valahtaa maahan henkeään haukkoen ja asteli lähemmäs minua. Pakotin itseni olemaan värähtämättä, kun hän kurotti kättään ja laski sen olkapäälläni olevalle haavalle. Hiekan sotkemaa haavaa kirveli paljon. 

”Wick ei olisi saanut haavoittaa sinua näin pahasti”, hän mutisi ja hymähti sitten: “Tosin ilman sitä en olisi saanut verta jäljitysloitsuun.” Purin hammasta yhä kovempaa pysyäkseni rauhallisena, mikä alkoi olla todella vaikeaa. Olisi pitänyt tajuta, että Verisudenpiiri voisi jäljittää meitä magialla. 

”Aa, joo. Suurin osa verestä on sen kaverisi”, tuhahdin lopulta ja katselin paitaani näytellen rauhallista. Oikeasti tosi suuri osa verestä oli omaani. Halusin vain härnätä Shaqia ja ostaa aikaa saadakseni meidät pois täältä. En uskonut hänen olevan todellinen uhka ollessaan yksin. Johtaja tai ei, hän näytti olevan vain vähän yli kaksikymmentävuotias, eikä voinut olla järin vaarallinen. 

Pytyin näkemään Shaqin silmien leimahtavan raivosta. Hänen kätensä puristui tiukasti olkapääni ympärille. Murahdin kivusta veren valuessa olkani ylitse. 

”Senkin nenäkäs prinsessa…” hän ärisi säilyttäen malttinsa melko hyvin.

”Päästä mut”, tiukkasin yrittäen olla pelkäämättä.

”Miksi minä niin tekisin?”

”Koska sulle käy huonosti, jos sä et päästä.” Siihen Shaq vain nauroi. Samassa iskin tikarin hänen jalkaansa ja vedin sen avulla pitkän viillon reidestä polveen. Revin tikarin irti ja lähdin juoksemaan. Tartuin Melin käteen ja otin hänet mukaani. Kuulin Shaqin huutavan peräämme raivoissaan. Tunsin näkymättömän voiman vetävän minua taaksepäin, mutta voima oli liian heikko. Shaq ei tuntunut edes yrittävän tosissaan saada meitä pysähtymään.  

Meidän oli päästävä pakoon. Sydämeni jyskytti ja keuhkojani kivisti. Kaiken lisäksi nälkä koversi vatsaani ja jalkani olivat kaiken liikkumisen jäljiltä kipeät. Silti pakottava tarve päästä pois verisusien käsistä sai minut jaksamaan. 

“Mel, mitä sä olet oppinut Shamaanin kanssa?” kysyin äkkiä. Jos vain hän voisi luoda portaalin ja siirtää meidät pois täältä…

Mel ei vastannut. 

“Mel… Tämä on tärkeää!” tiuskahdin sännätessäni peltoa pitkin. Mel heilautti käsiään puolustelevasti. 

“Ei se ole niin helppoa kuin kuvittelet!” 

“Kai sä jotain olet oppinut näiden vuosien varrella? Mä olen nähnyt sun käyttävän magiaasi!” 

Mel vilkaisi minua nopeasti ollen hetken hiljaa. “Mutta kun sä-”

Melin lause katkesi kirkaisuun, kun ilman halki lensi nuoli vaarallisen lähelle hänen jalkojaan. Seuraava nuoli otti kiinni lahkeeseeni. En hidastanut askeleenkaan vertaa vilkaistessani taakse vain nähdäkseni, että nuolisade lensi meitä kohti. Pakotin Melin kiihdyttämään vauhtia, enkä antanut itseni enää vilkaista taakseni. Jos vain juoksisimme, nuolet eivät ehkä osuisi meihin. 

”An”, Mel aloitti.

”Ei nyt!” kiljaisin ja loikkasin sivuun, jolloin nuoli lävisti vain paitani hihan.

”An - joki!” Mel huusi. Juuri tajuttuani, että metsämaa muuttui edessä kuohuvaksi virraksi, joen kielekkeeksi syömä törmä petti jalkani alta ja molskahdin hyytävään veteen Mel mukanani. 

En ollut paljon uinut elämäni aikana, mutta onnistuin kuitenkin sinnittelemään jotenkuten pinnalla jopa joen virtauksessa. Pärskin kuohujen tuomaa vettä suustani ja räpiköin adrenaliinin vallassa yrittäen olla osumatta mihinkään vaaralliseen. Tunsin jonkun tarttuvan jalkaani, jolloin upposin kokonaan pinnan alle. Olin jo hädissäni ravistamassa minuun tarttuneen olennon irti, kun tajusin sen olevan Mel. 

Käteni tavoittivat vankan juuren, joka kasvoi joen törmällä. Oli pilkkopimeää, mutta hahmotin juuri ja juuri ympäristöni kiskoessani pääni pinnalle. Kiipesin käsilläni juurta pitkin anellen keneltä tahansa, ettei se katkeaisi. 

Pitkään ponnisteltuani hengästyneenä, kylmissäni ja uupuneena, itkua pidättäen ja käteni verille repineenä minun onnistui viimein vetämään itseni tukevalle maalle. Kurotin toista kättäni ja autoin Melin ylös. Hän alkoi välittömästi kakomaan vettä kurkustaan. Kun olimme yskineet aikamme, nousimme läpimärkinä istumaan. Verisusista ei kuulunut tai näkynyt merkkiäkään. Hengähdin ja vakuutin itselleni, että kaikki oli ihan hyvin. Niin luulin viimeksikin.

”Mitä me nyt tehdään?” Mel kysyi epätoivoisen näköisenä ja puristeli vettä tihkuvia vaatteitaan. Olin alkanut käymään tavaroita läpi. Kartta oli hävinnyt, eikä siitä varmaankaan olisi muutenkaan ollut enää hyötyä. Ruuat olivat märkiä, mutta syötäviä, ja tikari riippui onneksi vieläkin vyölläni. Rahoista en ollut varma, sillä ne olivat Melillä.

”Etsitään kiireesti joku kylä tai jotain . Me tarvitaan kuivat vaatteet ennen kuin jäädymme tänne”, puhuin hampaat kalisten. Vaellusvarusteetkaan eivät olisi pahitteeksi. Mel ei väittänyt vastaan, vaikka hänen katseestaan näkikin, ettei hän olisi enää jaksanut. Vilkaisin häntä. “Kokeillaan ostaa jotain”, tuumasin. Nyt tiesin, ettemme voisi mennä pyytämään apua keneltäkään. He eivät voisi mitenkään auttaa meitä, eikä kukaan enää saanut joutua vaaraan takiamme. 

Mel nyökkäsi ensin, mutta koskettuaan taskuunsa, hänen ilmeensä valahti hänen tajuttuaan jotain. Ymmärsin nopeasti, mistä oli kyse, kun hän alkoi taputella vaatteitaan kalpeana. 

“Ei mulla ole enää rahoja”, Mel kuiskasi. Huokaisin yrittäen hillitä suuttumukseni. 

“Sulla oli yksi homma”, ärähdin. “Yksi ainoa homma - kantaa rahoja.” Mel kietoi kätensä puuskaan loukkaantuneen näköisenä. 

“Sä hukkasit kartan. Ja sä johdatit meidät jokeen”, hän puolustautui. 

“Tämäkö on siis mun syyni? Että meillä ei ole enää rahaa”, tiuskaisin. 

Mel kohautti olkiaan. “Ehkä mä en olisi hukannut niitä, jos sä olisit huomannut joen aiemmin!” hän huudahti ja heilautti kättään. “Me ollaan kuljettu Veripuron läheisyydessä tunteja, henkien tähden!” 

En voinut uskoa, että hän oli hukannut rahamme. Meillä oli ollut tarpeeksi rahaa varmasti useamman viikon tarpeisiin, ja nyt Mel oli hukannut kukkaron. 

“Ihan sama, mennään”, murahdin viimein, koska halusin vain jatkaa matkaa. Mel jupisi jotain kiukkuisena, muttei enää sanonut suoraan minulle mitään.

Lähdimme liikkeelle kulkemaan joen viertä. Olimme kulkeutuneet jonkin matkaa alavirtaan, takaisin Nebuilia kohti ja ylittäneet Veripuron. Nyt pitäisi vain kulkea ylävirtaan kohti Velhonloikkaa ja pyrkiä pois alueelta, jolle verisudet odottivat meidän päätyneen virran mukana. Vieläkään emme voineet jäädä lepäämään. 

Seisahduin korkean kukkulan laelle katsomaan alas laaksoon, jossa Veripuro mutkitteli kuin käärme. Nousevan auringon valo ei vielä yltänyt laaksoon asti, mutta pimeä oli jo väistynyt ja veripuro erottui tummana juovana peltojen ja metsien keskellä

Olimme taivaltaneet lähes koko yön lukuun ottamatta katkonaisia, parin tunnin yöunia. Minua väsytti ja pelkäsin. En halunnut Melin joutuvan enää vaaraan. En jaksanut enää törmätä Verisudenpiiriin. 

Halasin siskoani selittelemättä asiaa sen enempää. Rutistin häntä tiukasti, minkä jälkeen työnsin hänet kauemmas katsoakseni häntä silmiin. 

”Lupaan, ettei sulle tapahdu koskaan mitään”, kuiskasin ja todella toivoin voivani pitää lupaukseni. Tein sen myös siksi, että olin pahoillani aiemmasta riidastamme. Ei se ollut Melin vika, että rahat olivat kadonneet joessa

 - tai oli se, mutta en voinut syyttää häntä siitä. Meidän oli pidettävä yhtä nyt, kun olimme kahden tässä maailmassa.