Tarinoita Gáldenista

Heräsin pimeästä sellistä. Viimeinen yöni, enkä saa edes nukkua kunnolla! Minua ärsytti ja ehkä myös ahdisti. En ollut koskaan ajatellut pelkääväni kuolemaa, mutta kun se oli lähellä, sai se miettimään. Pääsevätkö murhaajat edes kuolemanporteista toiselle puolen? Oli viileää ja peitto oli tippunut lattialle. Ikkunasta kajasti kuun valoa, joka ei kylläkään juuri valaissut, häikäisi vain silmiä. Ne seikat eivät kuitenkaan olleet herättäneet minua syvästä unesta – tömähdys käytävästä oli. Kuulin vaimeaa ääntelyä, kuin jonkun ääni olisi tukahdutettu. En pystynyt liikkumaan nähdäkseni pilkkopimeään käytävään. Se saattoi johtua siitä, että kahleissa oli todella vaikeaa kammeta itsensä pystyyn. Sitten havahduin, kun sellin ovi avautui. Ehdin nähdä kolme hahmoa pimeässä, ennen kuin joku tarttui niskaani ja minut revittiin voimalla ylös sängystä. Silmäni tottuivat vain sekunneissa pimeään ja erotin kuun valon avustuksella edessäni Schanin kasvot. Jouduin räpyttelemään silmiäni, jotta tiesin tu...

Vankilapäivä kaksi oli koittanut jo tunteja sitten. Makasin sellissäni. Minun oli pitänyt kokeilla, toteuttaisiko Ivera uhkauksensa roikottaa minut kattoon. Olin vääntäytynyt kahleista irti, vaikka se oli haastavaa kireämmillä kahleilla. Minulla oli ollut elämässäni aikaa harjoitella niin paljon, että olin oppinut vapautumaan lähes kaikista kahleista. Siihen liittyi ainakin peukalon vääntäminen lähes paikoiltaan ja käsiin ruhjeiden hankkiminen. Kun olin viimein vapautunut kahleista, Ivera ei tavallaan ollut toteuttanut aiempaa uhkaustaan. Hän oli nimittäin kiinnittänyt kahleet todella tiukasti sängyn päätyyn.  Kim seurasi kaltereiden luota, kuinka taitoin jalkojani alleni ja yritin vetää käteni irti kahleista uudestaan ja uudestaan. Kieltämättä se sattui, mutta halusin silti irtautua niistä ruosteenhajuisista, ihottumaa aiheuttavista metallirinkuloista. Halusin seistä, lyödä jotain, potkia. Melkein toivoin, että olisin päässyt tappelemaan jonkun kanssa.  “Hei, Kimkö se oli? Ku...

Huone oli pieni, tiesin sen jo ennen kuin avasin silmäni. Käsissäni oli kahleet, samoin jaloissani. Ympärilläni oli paksu kerros sideharsoa ja makasin mukavalla patjalla. Huone oli jopa niin lämmin, etten edes heti muistanut öistä uintia. En jaksanut avata heti silmiäni. Halusin nukkua vielä. En halunnut vielä herätä tähän maailmaan. En halunnut kohdata sitä kaaosta, jonka olin luonut.  En ehtinyt vaivuttaa itseäni uudelleen uneen ennen kuin rauhalliset askeleet kajahtelevat portaikossa. Haistoin nenässäni kivisten seinien tomuisen hajun. Sänky haisi eläimeltä, mutta siinä oli myös jonkin kasvin hajua. Ehkä kasvilla oli yritetty peittää jokin muu haju. Kuolema varmaan…  Nostin kättäni – tai, molempia käsiäni, jotka oli kahlittu yhteen. Kokeilin vieressäni olevaa karkeaa kiviseinää ja annoin käteni liukua seinää pitkin kuin etsien jotain. Kahleet tuntuivat sietämättömän raskailta, ja pääsit käteni romahtamaan alas näprätäkseni viltin kulmaa matalan sängyn patjalla. Painoin pään...

Olenpas minä typerä! huusin itselleni mielessäni. Kaksi päivää olin pidätellyt itseäni ja nyt kun viimein Schan oli päästänyt minut yhdelle soolotehtävälle, olin päättänyt heittää saavutukseni hukkaan. Oikeastaan olin heittämässä aivan kaiken hukkaan. Ja vain sen takia, että he aikoivat viedä häneltä hengen. Niin olin kuullut.  Olin löytänyt heikkouteni. En olisi ikinä uskonut kenenkään enää vaikuttavan minuun näin. Ikinä en olisi uskonut kenenkään osuvan työni tielle tällä tavalla, enkä olisi koskaan uskonut joutuvani tällaiseen tilanteeseen ja tekeväni tällaisen päätöksen.  Tässä minä silti olin.  Hipsin nopeasti portaat alas. Puristin nyrkissäni avainta. Sen reunat tuntuivat teräviltä kämmentäni vasten ja painuivat tiukasti ihooni. Tärisin ja kirosin mielessäni. Miksi tekisin tämän? Olisin mennyttä. Silti minä työnsin avaimen lukkoon, livahdin tyrmään ja astelin käytävän perälle niin hiljaa kuin saatoin. Kun saavuin käytävän päätyyn, luunpalanen lensi päähäni kopsahta...

 Aamun valjettua olimme törmänneet maanviljelijöiden kylään Veripuron varressa ja olin päättänyt ottaa riskin ja käydä ostamassa tarvikkeita kylmän ja nälässä vietetyn yön jälkeen. Emmehän me voisi jatkaa näin.  “Jää sä odottamaan tänne. Piiloudu, jos kuka tahansa muu kuin mä tulee”, käskin Meliä jättäessäni hänet suuren aarniopuun juureen. “Mä käyn nopeasti ostamassa meille kaiken tarvittavan ja tulen sitten luoksesi pikimmiten, okei?” “Okei”, hän vastasi hermostuneena. Sitten lähdin kohti kylää päälläni laukkuun taiteltu kangas, jonka olin kiinnittänyt viitaksi kätkeäkseni veren ja ruhjeet. Meillä ei ollut enää rahaa, mutta meiltä löytyi vielä muutama hyvin arvokas koru.  Tiesin, kuinka suuren riskin otin, mutta emme olisi pärjänneet ilman kunnollisia varusteita emmekä voisi liikkua ympäriinsä repeytyneissä, verisissä ja joen jäljiltä yhä märissä samettisissa vaatteissa.  Astuin kylän ainoaan pieneen kauppaan ja huomasin säpsähtäväni kellon kilahdusta. Vaikka näyti...