Luku 6 ◅▻ Pako

Olenpas minä typerä! huusin itselleni mielessäni. Kaksi päivää olin pidätellyt itseäni ja nyt kun viimein Schan oli päästänyt minut yhdelle soolotehtävälle, olin päättänyt heittää saavutukseni hukkaan. Oikeastaan olin heittämässä aivan kaiken hukkaan. Ja vain sen takia, että he aikoivat viedä häneltä hengen. Niin olin kuullut. 

Olin löytänyt heikkouteni. En olisi ikinä uskonut kenenkään enää vaikuttavan minuun näin. Ikinä en olisi uskonut kenenkään osuvan työni tielle tällä tavalla, enkä olisi koskaan uskonut joutuvani tällaiseen tilanteeseen ja tekeväni tällaisen päätöksen. 

Tässä minä silti olin. 

Hipsin nopeasti portaat alas. Puristin nyrkissäni avainta. Sen reunat tuntuivat teräviltä kämmentäni vasten ja painuivat tiukasti ihooni. Tärisin ja kirosin mielessäni. Miksi tekisin tämän? Olisin mennyttä. Silti minä työnsin avaimen lukkoon, livahdin tyrmään ja astelin käytävän perälle niin hiljaa kuin saatoin. Kun saavuin käytävän päätyyn, luunpalanen lensi päähäni kopsahtaen. 

“Häivy! Mä en todellakaan halua nähdä sua!” Ivera huusi täyttä kurkkua kuin minä olisin muka jotenkin pettänyt hänet. Syöksyin heti hänen luokseen ja painoin käteni tiukasti hänen suulleen. Minun teki mieli kommentoida jotain nasevaa, mutta tiesin, ettei nyt ollut minun ja Iveran sanaharkan aika. Kurkkuani kuristi kauhusta. 

“Ole hiljaa!” murisin ja näytin avainta. Iveran silmät laajenivat ja hän perääntyi aavistuksen. 

“Mitä sä nyt ajattelit?” hän kuiskasi rypistäen pienesti otsaansa. Hänen katseessaan oli ehkä kiitollisuutta, kysymyksiä ja vihaa. Ei ollut kuitenkaan minun tehtäväni pyydellä anteeksi. Emme olleet kavereita, eikä meidän kuulunutkaan olla. Ivera oli jo kertaalleen yrittänyt tappaa minut ja pitänyt minua vankina. Minä en ole vielä tehnyt mitään pahaa, siitäkin huolimatta, että minun olisi pitänyt jo tappaa hänet itse. Ei ollut minun asiani olla edes missään tekemisissä Verwasin Kaartin arvovaltaisen jäsenen kanssa. 

“Mä teen jotain todella typerää ja uhraan henkeni, joten älä pilaa tätä ja tapa meitä kaikkia”, sihisin ja laitoin avaimen lukkoon. Kukaan ei ollut tänä yönä vartiossa, joten nyt saattaisi olla ainoa kerta, kun saisin heidät ulos. Olin kerännyt kaikki arvokkaimmat tavarani – sen vähän, mitä omistin – ja tiesin, että tämä oli loppu. Tämän jälkeen en voisi enää palata – ainakaan niin, että pääsisin elossa portaikkoa pidemmälle. 

“Pelastatko oikeasti meidät?” Ivera kuiskasi, kun aloin avata selliä. Hecaris norkoili nurkassa tarkkaillen minua vaiti. 

Katsoin Iveraa silmiin. “En aio tuhlata elämääni täällä pelossa.”

Avasin äkkiä oven päästääkseni kaksikon ulos. Hecaris oli hieman heikossa kunnossa, mutta luotin siihen, että tarpeen tullen hän pystyisi juoksemaan. Vilkaisin syrjäkarein Iveraa. Hän katseli jalkoihinsa, mutta hän näytti vilkuilevan minua kasvoillaan ilme, joka saattoi tarkoittaa mitä tahansa kiitollisuudesta murhanhimoon. 

“Hei, me voidaan tappaa toisemme sitten myöhemmin, mutta nyt kun mä jo aloitin tämän, täytyy mun myös saattaa tämä loppuun”, sihisin ja katsomatta kummankaan silmiin, viittasin heidät mukaani. Ovella Ivera otti keihäänsä, jonka olin tuonut mukanani. Ulospääsy ei olisi temppu eikä mikään, mutta oikeasti pakoon pääseminen olisi se todellinen haaste. 

“Miksi sä autat?” Ivera kysyi hiljaa. En katsonut häntä. 

“En tiedä yhtään, mutta ei elämässäni ole oikein muutakaan tekemistä, joten on tämä hirttämistä parempi tapa lopettaa se”, puhuin nopeasti ja avasin käytävän päässä oven. Vilkaisin häntä. “En aio elää, jos se tarkoittaa, että olen Schanin koira lopun ikäni.” Iveran silmissä välähti ymmärrys. Olin luvannut Timitrille jo vuosia sitten, että karkaisin, mutta olin yhä täällä. Oli aika viimein antaa merkitys hänenkin kuolemalleen. Pelkkä ajatuskin sai minut tuntemaan surun vihlaisun, mutta minun oli vain unohdettava se, koska tunteille ei ollut aikaa. 

Ennen kuin tajusinkaan, olin vienyt kaksi vankia ulos kylmään yöilmaan. En ehtinyt edes sulkea ovea, kun portaista kuului meteliä. Syöksyin liikkeelle öiseen kaupunkiin, jota peitti ohut lumikerros. Nyt juoksin henkeni edestä. Schan kyllä tappaisi minut tästä tempauksesta. Ivera ja Hecaris juoksivat perässäni. Adrenaliini sykki suonissani ja kylmä ilma raastoi keuhkojani. Minun ei tarvinnut kääntyä nähdäkseni, että Schan oli muiden jäsenten kanssa perässä. Yössä kajahti jopa aseen laukaus. Luoti viuhahti vierestäni. Joku kirosi ja kuului huutavan minua pysähtymään. En jäänyt miettimään, kenelle ääni kuului.

“Jahtaavatko ne suakin?” Ivera kysyi päästyään vierelleni. Nyökkäsin. 

“Tietysti. He tappavat mut seuraavaksi, joten teidän olisi paras päästä pakoon, jottei tämä olisi turhaa”, vastasin vakavana. Ivera ei vastannut mitään. 

“Kuinka kaukana joki on?” vanhanpuoleinen kirjanpitäjä Hecaris kuului kysyvän sinnitellessään perässä. Ivera päästi epävarman ynähdyksen. Minä laskin nopeasti tutuksi tulleita katuja ja piirsin reitin mielessäni. 

“Kolme suoraa tiepätkää, puisto ja sitten joki. Alle kilometri.” Uskalsin vilkaista taakse. Osa salamurhaajista oli kadonnut kannoiltamme, mutta tiesin, etteivät he suinkaan olleet jääneet jälkeen. He saattaisivat hyvinkin päästä edellemme kohta.  

“Sinne siis. Pääsemme pakoon hyppäämällä veteen”, Hecaris ilmoitti. 

“Oletko hullu? Vesihän on vaikka kuinka kylmää!” Ivera huudahti. 

“Kohta me ollaan vielä kylmempiä, ellei päästä pakoon!” huusin takaisin. Ei minuakaan huvittanut mennä uimaan, sillä olen kaiken lisäksi huono uimari, mutta se saattaisi olla ainoa vaihtoehto, jos edes joku meistä halusi selvitä hengissä. 

Sitten joen ranta tuli näkyviin. Oikealta syöksyi joku, jota päin heittäydyin lujasti yrittäen tönäistä tämän kumoon ostaakseni aikaa. Sen sijaan tämä väisti niin, että horjahdin ja käsivarsi kietoutui kaulalleni. 

“Hemmetti, Neljä!” Karik murisi rutistaen minua otteessaan. Haparoin jalkojani alleni siinä onnistumatta. 

“Keltasaapas!” Ivera huudahti. 

“Hitto, juokse!” karjaisin takaisin ja tönäisin Karikia olallani. 

“Enpä olisi uskonut, että loikkaat Kaartin puolelle näin äkkiä”, Karik murisi. “Ole kiitollinen, että minä sain sinut kiinni, eikä vaikka Tera.”

“Usko pois, en jää tänne”, sähähdin lyöden uudelleen. Muut eivät voineet olla kaukana. Pälyilin ympärilleni nopeasti, mutta ketään ei vielä näkynyt. 

“Etkö ymmärrä, Neljä? Sinulla oli mahdollisuus. Olisit voinut vain kestää kaiken ja nousta huipulle, mutta tässä sinä olet”, hän kiristi otettaan, ja henki ei päässyt keuhkoihini. “Petit meidät yhden kaartilaisen vuoksi!”

“Ei tässä siitä ole kyse!” sain viimein jalkani maahan ja potkaisin niin lujaa, että Karik horjahti. Riuhtaisin sivulle, löin kyynärpäälläni ja potkaisin taakse. 

“Mistä sitten?” Karik karjaisi takaisin hakiessaan uudestaan otetta. Löin taas ja yhtäkkiä lennähdinkin maahan. Kiepsahdin äkkiä potkaisemaan Karikia ennen kuin peräännyin. Tietysti Iveran täytyi pysähtyä rantaan katsomaan minua. 

Karikin katse kohtasi omani. Ilmeeni kertoi hänelle, etten minä tiennyt, minkä vuoksi minä tein näin. Hänen ilmeensä kertoi, ettei sillä ollut väliä, koska joka tapauksessa minä olin petturi. Petturit olivat vapaata riistaa. 

Vilkaisin talojen suuntaan, kun näin liikettä. Ei minun tarvinnut jäädä näkemään, kuinka monta heitä oli tulossa, koska tämä oli merkki häipyä. Minun teki mieli antaa Karikille vielä yksi potku, mutta sille ei ollut aikaa. 

“Neljä!” hänen karjaisunsa kajahti yössä. “Olet kuollut!”

Huusin Iveran liikkeelle, ja hän todella meni. Loikkasin nopeasti puiston matalan aidan yli, juoksin nurmialueen poikki ja hyppäsin kivireunukselta. Vedin henkeä ja valmistauduin jääkylmään veteen.

Sitten se tuli vastaan. Hyytävä raja yöilman ja jokiveden välillä. 

Lamaannuin hetkeksi kylmyydestä. Virta otti minut heti vietäväkseen. Olin pieni valtavan joen keskellä. Joku tarttui käteeni tiukasti. Tunnistin käden kosketuksen heti Iveraksi. Pakotin itseni raottamaan silmiäni veden alla. Se kirveli, eikä näkö ollut kovin hyvä sameassa vedessä. Näin vahvoin vedoin pintaa kohti uivan hahmon, jonka harmaat hiukset leijuivat vedessä. Suljin taas silmäni. Yritin uida myös, mutta kuten sanottu, olen surkea uimari. 

Ivera puristi tiukasti kättäni, josta alkoi katoamaan tunto. Hän ei tosiaankaan ollut irrottamassa. En ymmärtänyt, miksi hän halusi pitää minut hengissä. Minä olen murhaaja. Kerran, ihan vasta, yritin tappaa hänetkin. Ei Iveralle kai merkinnyt niin paljon se, että olin pelastanut hänet ja Hecariksen? 

Pinnalla räväytin silmäni auki ja haukoin henkeä. Hieraisin silmiäni ja käänsin katseeni Iveraan, joka kannatteli minua pinnalla. En ollut varma, kuinka kauas olimme ajautuneet. Ivera käänsi katseensa taakse uidessaan ja huusi jotain. Ääni sumeni mielessäni, enkä erottanut Hecariksen vastausta lainkaan. Ivera katsahti minuun ja virnisti tavalla, joka vaikutti jopa hyväntahtoiselta. 

Lopulta tunsin maan allani. Raahustin Iveran kanssa ylemmäs hiekkarannassa ja kaaduin hänen kanssaan maahan. Kumpikaan ei jaksanut kannatella itseään pystyssä. Haukoin henkeä ja pyyhin märällä, hiekkaisella ja lumisella kädellä kasvojani. Tärisin kauttaaltani. Oli hyytävän kylmä. Hengitykseni huurusi pakkasilmaan. 

Ivera nousi pystympään katsoen minua. Hänen huulensa sinersivät. Aluksi hänen katseessaan oli lämpöä, joka sai minut hieman hämilleni. Sitten hän vilkaisi ympärilleen, huokaisi ja katsoi taas minua. 

“Anteeksi. Sä sen sanoit. Ne tappavat sut seuraavaksi”, hän sanoi hiljaa ja pyyhkäisi kasvojani. Räpäytin silmiäni ja kohtasin taas hänen katseensa. Huurre kerääntyi ripsiimme, ja pienen hetken sen kaiken keskellä mietin, kuinka kylmä täällä oli. 

“Mitä sä tarkoitat?” sain kysytyksi, kun Ivera vilkaisi jonnekin taakseni. Yhtäkkiä hän iski kyynärpäällään kohmettuneeseen kylkeeni niin, että lamaannuin täysin pieneksi hetkeksi. 

Ivera katsoi minua pahoillaan ja kömpi pystyyn horjahtaen, kun joukko sinitakkisia hahmoja rynni paikalle. Herra Hecaris asteli Iveran luokse ja mutisi jotain. Kumpikin vilkaisi minua.

“Siis mä pelastin sut ja sä...” lauseeni jäi kesken, kun ääneni vaipui olemattomiin. Hengitykseni pihisi. Kipu säteili haavassa ja voimistui entisestään, kun minut kiskottiin pystyyn. Ivera käänsi selkänsä, mutta katsoi minua olkansa yli, kun Kaartin jäsenet paransivat otettaan minusta ja lähtivät raahaamaan hevosvaunuja kohti. Kylmyys, väsymys ja kipu saivat silmäni sumenemaan. Näin Iveran puhuvan toiselle Kaartin jäsenelle vakavana. Hän vilkuili vähän väliä minua ja suomuinen haltijanhäntä nytkähteli hermostuneesti, vaatteet tiputtivat hyytävää vettä. 

Hevosvaunuilla kangas painettiin suulleni. Riuhdoin väsyneenä ja yritin huutaa. Vesi kirveli sumeita silmiäni ja hytisin. Kohta tajusin, ettei sumeus johtunut pelkästään vedestä. 

Sitten maailma tuntui kieppuvan, silmissäni tummui ja lopulta menetin tajuni...