LUKU 2 ⤠⤟ Maailmoiden kulkija

Arrilenin lapset kasvavat kuullen tarinoita mahtavasta maailmoiden matkaajasta ja ajan hallitsijasta, Kulkijasta, väkevästä koko maailmaa hallitsevasta taikovasta, jonka kaikista voimista ei edes tiedetä. Heitä on ollut useita historian aikana, vaikeiden aikojen pelastajina. Enää ei ole varmaa, mistä Kulkijat olivat tulleet, mutta tarinoissa kerrotaan Kulkijan voiman olevan henkien lahja Vulkien kuningassuvulle ensimmäisen Vulkan noustua Arrilenin valtaan yli kahdeksansataa vuotta sitten.  

Mutta ei se ollut mikään lahja. En ollut koskaan pitänyt niistä tarinoista, koska ne juuri olivat tuominneet meidät. 

Viimeisimmän Kulkijan kuolemasta oli kulunut melkein sata vuotta. Nykyinen Leinemna, maailmoiden haltija, oli syntynyt yksitoista vuotta sitten. Näiden aikojen pelastaja oli nimittäin Melise.

Minä, Anastasia Vulka, olen Arrilenin hallitsijoiden Kaspian ja Lyanna Vulkan vanhin tytär ja Arrilenin kruununperillinen sekä Kulkijan suojelija, jonka kuoleman ennustus on luvannut:

Veri vertaan suojelee. Syntyy tyttö, mahtavampi kuin jumalan nyrkki. Leinemnan veri virtaa suojelijan suonissa, ja maassa ennen rauhaa.

Kun Shamaani ja isäni olivat kertoneet pyhästä tehtävästäni, he olivat myös lausuneet ennustuksen minulle ja kertoneet kylmän totuuden: Suojelija on se, joka tulee kuolemaan ja vuodattamaan vertaan, Kulkijan verta. Se on vääjäämätöntä. Joko kuolisin Meliä suojellessani tai rauhan syntyessä. Sitä minulle oli hoettu koko elämäni.

Ennen tätä päivää emme olleet tienneet, minkä vuoksi meidän oli vannottu taistelevan, koska Gáldenissa ei ollut sodittu vuosikymmeniin. Kuitenkin, tänään jo vuosia kestäneiden neuvottelujen jälkeen rauhansopimukselle järjestettävän kokouksen varjolla koko Gáldenissa pelätty Verisudenpiiri oli päässyt Arrilenin maille, ja he olivat hyökänneet Arrilenin pääkaupungin linnaan, meidän kotiimme. 

Ehkä he todella tekivät jotakin hyvää aikoessaan syöstä kylmällä, rautaisella otteellaan Arrilenia hallinneen isäni vallasta. Mutta se ei auttanut meitä kuninkaan tyttäriä, Kulkijaa ja tämän suojelijaa, joita Verisudenpiirin nuori johtaja oli yrittänyt havitella itselleen ennenkin. Hän halusi Melin, hän halusi koko maailman mahtavimman taikovan käsiinsä voidakseen hallita koko mannerta, eikä hän perääntyisi ennen kuin olisi saanut haluamansa.

“An, voitko tehdä sen valojuttusi? Täällä on pelottavaa, enkä tiedä minne astua”, Melin kuiskaus ja kompurointi herättivät minut ajatuksistani. Kuulostelin hetken pimeyttä. Kalseassa sysipimeässä käytävässä kaikui vain meidän pelosta värisevä hengityksemme. Linnan taistelun äänetkin olivat kaikonneet. 

Olisi ehkä turvallista valaista reittiämme.

“Hyvä on. Onko sulla piikiveä?” käännyin pimeässä Melin suuntaan hänen kaivellessaan olallaan olevaa laukkua sokeasti. Raavin saamieni tulusten osia yhteen saaden aikaan pieniä, hehkuvia kipinöitä, jotka jäivät leijumaan ojennetulle kämmenelleni. ”Lieght.” Kuiskaukseni oli pelkkä henkäys, joka jäi leijumaan koleaan, näivettyneeltä haisevaan käytävään. Kipinät kerääntyivät kämmenelleni ja leimahtivat liekiksi.

Shamaani, kruunun hengellinen neuvonantaja, oli viime syksynä viisitoista vuotta täytettyäni alkanut opettaa minulle joitakin muinaisten inehmojen kehittämiä ihmistaikoja. Ne olivat taiattomille inehmoillekin soveltuvia loitsuja, jotka perustuvat luonnonmagian kanavointiin.

Epäliekki valaisi käytävää paljastaen sen ikivanhat, harmaat seinät, joihin oli raapustettu kiemuraisia kuvioita. Olivatko ne riimuja? Osoitin valoa eteenpäin. Käytävä näytti jatkuvan loputtomiin synkkänä ja luotaantyöntävänä.

”Luulisin… Että käytävä loppui. Tässä on pelkkää seinää”, Mel ilmoitti kuulostaen hämmentyneeltä kuljettuamme aikamme pitkin mutkittelevaa käytävää, jonka vasen seinä johdatteli meitä yhä vain syvemmälle maan sisään vieden tyystin suuntavaistomme. Luulisin, että olimme kävelleet jo kilometrejä, ja kirjastosta lähdöstä tuntui yhtä aikaa kuluneen ikuisuus ja vain pieni hetki.

”Häh?” ynähdin ja kiirehdin eteenpäin Melin rinnalle peläten, että olisimme jotenkin päätyneet umpikujaan. Pienen liekin valossa näin karkeaa kiveä edessäni. Epätoivon aalto pyyhkäisi ylitseni. Läimäisin käteni seinään ja liu’utin sitä karkeaa kiveä pitkin. Emme me voineet tähän jäädä! 

Tunsin käteni koskettavan jotakin kuviota, joka tuntui liian täsmälliseltä kiven lohkeamaksi. Toin valon sen lähelle ja näin seinään kaiverretun kämmentä muistuttavan kuvion. Kaikki seinissä olevat kaiverrukset, joiden nyt tiesin olevan riimuja, johtivat sen luokse. 

“Vulkien avain”, henkäisin koskettaen sormellani kaiverrusta. Tuntui oudolta todella koskettaa yhtä elementtimeghojen suvullemme veistämää avainta. Painoin kämmeneni kuvioon, ja samassa seinään alkoi avautua oviaukko aiempaa pienempään, matalaan tunneliin. 

“Miten sä teit tuon?” Mel hämmästeli. Vilkaisin häntä paljonpuhuvasti. 

“Etkö ikinä kuuntele? Jokaisen Vulkan suvun jälkeläisen veressä on ripaus magiaa, koska ensimmäisen Kulkijan veri ja siinä virrannut magia virtaavat yhä myös meissä. Kauan sitten antelias rafgra kaiversi sukumme käyttöön lumottuja avaimia, joiden avulla hän loi reittejä ja portteja, joita vain me Vulkat, Kulkijan magiaa kantavat voimme käyttää. Niitä kutsutaan Vulkien avaimiksi”, kertasin katsellessani salaovea haltioituneena. En ollut ennen nähnyt oikeaa Vulkien avainta, koska suurin osa niistä oli hävitetty tai unohdettu historian varrella. 

Vilkaisin Melin puoleen. “Mennään. He eivät voi seurata meitä tuonne, mutta ollaan silti hiljaa.”

Mel kulki edeltä matalaan käytävään kadoten varjoihin. 

”Ulieght”, kuiskasin, jolloin tulettomasta tulesta koostuva epäliekki haihtui. Kömmin käytävään Melin jälkeen, ja miltei heti seinä sulkeutui takaani. 

Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen pääsin käytävän päähän. Edellä ollut Mel oli istahtanut paikoilleen hengähtämään helpottuneen näköisenä. Vastassa oli umpikuja, mutta päädyn nurkista pilkotti auringon kirkasta valoa. 

”Jes”, henkäisin voimattomana. Iloa ei kestänyt kauaa, sillä tiesin, että vaikka käytävä oli loppunut, oli tämä vasta alkua. 

Käytävän viimeinen ovi oli käsin avattava laatta, joka oli luonnon kätköissä ja miltei jämähtänyt kiinni. Sen takaa paljastui aluskasvillisuuden ja köynnösten rakentama verho, jonka väleistä tihkui valoa. 

”Odota sä siinä. Kutsun sut heti, kun olen varma, ettei ulkona ole vaaraa”, komensin Meliä, joka nyökkäsi vakavana. 

Puskin tieni kasviverhon lävitse ihanaan, sokaisevaan päivänvaloon. Ajatella, että Verisudenpiirillä oli ollut otsaa tunkeutua linnaan aamulla auringon kohottua jo taivaalle! Heidän täytyi olla aika itsevarmoja mahdollisuuksistaan. 

Katselin varuillani ja huolellisesti tutkien ympärilläni olevaa metsää. Ei ketään tai mitään poikkeavaa. 

Kiipesin kalliolle, jonka alta tunneli oli kohonnut. Seisahduin katsomaan puiden latvuston välistä pilkottavia Nebuilin muuria ja linnan torneja. Hälytyssoiton päätyttyä kaupungista ei kantautunut ääntäkään kalliolle saakka, ja näytti miltei siltä kuin koko kaupunki olisi rauhoittunut. Tiesin kuitenkin, että taistelu oli mitä todennäköisimmin yhä käynnissä. 

Pyyhkäisin poskelleni vierähtävän kyyneleen kämmenselkääni. Me palaisimme vielä kotiin. 

Katsoin vielä kerran kohti kotikaupunkiani ennen kuin laskeuduin alas ja kutsuin Melin luokseni. Hän räpytteli silmiään auringon valossa ja katseli ympärilleen ihaillen kuin olisi pieneksi hetkeksi unohtanut, miksi olimme täällä. Muistin, ettei hän ollut käynyt kaupunkien ulkopuolella sitten sen jälkeen, kun isä oli päättänyt viisi vuotta sitten, että jopa Kastemetsän mökillämme käyminen olisi “liian vaarallista”. Minäkään en ollut lähtenyt kaupunkia ympäröivälle maaseudulle neljään vuoteen Gilbertin kadottua. Ennen sitä olin hiippaillut salakäytävien kautta linnasta ja tutkinut parhaan ystäväni kanssa Nebuilia ja sen ympäristöä ja leikkinyt metsässä rakentamissamme risumajoissa muka selviytyen erämaassa. Olin luullut, ettei isä ollut tiennyt menoistani aina ennen kuin vartijani olivat ottaneet minut kiinni ja tuoneet kotiin. Ennen pitkää oli käynyt ilmi, että minä olin se, joka ei tiennyt vartijoideni liikkeistä.

Tulin vilkaisseeksi vasemman käteni peukalossa olevaa arpea. Gil oli opettanut minua veistämään ja terä oli lipsahtanut, jolloin Gil oli rientänyt opettamaan minulle haavanhoitoa. Ratamoa tai rahkasammalta tyrehdyttämään verenvuotoa ja suojaamaan tulehduksilta - vielä parempi, jos löydät verisammalta, ja haava on poissa hetkessä, hän oli kertonut yhtä ylpeästi kuin aina päästessään opettamaan minulle uusia selviytymistaitoja.

“Mennään etsimään Haroldin mökki ja lähdetään hänen kanssaan rajalle”, ilmoitin yllättyen varmuudestani. 

”Sehän on monien satojen kilometrien päässä!” Mel huudahti heti käännähtäen minua kohti. Hän vaikutti nyt lähes tavalliselta itseltään järkytyksestä huolimatta, eikä itkenyt enää. Punaiset kasvot kuitenkin kielivät yhä aiemmasta itkusta.

”Ei voi mitään”, vastasin yrittäen kuulostaa päättäväiseltä. En tiennyt, pääsisimmekö perille asti, mutta täytyi yrittää. Tarkemmin ottaen meidän täytyi päästä Verisusien ulottumattomiin. 

“Nyt, tule. Harold antaa varmasti meidän levähtää hetken kotonaan”, en voinut olla haaveilematta lämpimästä kupillisesta kaakaota. Pyyhin kuitenkin ajatuksen mielestäni ja tarkistettuani suunnan laukussa olleesta kompassista, lähdin kulkemaan kohti idempänä olevaa Haroldin mökkiä, joka sijaitsi sopivasti matkan varrella vain tuntien päässä Nebuilista. 

Vilkaisin taivaalle puiden latvojen lävitse. Saatoin kuvitella Velhonloikanvuoriston korkeat huiput, joiden olin kuullut näkyvän jopa päivien matkan päähän. Epävarmuus käväisi mielessäni. Jo pelkästään sinne pääseminen veisi lukuisia päiviä, ja se oli vasta puolessa välissä rajakaupunkiin, Shailoiniin.

Olin katsellut kirjaston karttoja koko elämäni ja kuullut Nebuilissa levänneiltä matkamiehiltä tarinoita. Matkan Velhonloikan ja Shailoinin välillä kerrottiin olevan haastavampi kuin Velhonloikan ja Nebuilin väli, sillä siellä oli paljon rotkoja, kukkuloita, kalliomaastoa ja tiheää metsää pitkistä, kesäisin paahtavan kuumista maanteistä puhumattakaan. Välissä ei edes ollut kunnollisia kaupunkeja, vain joitakin harvoja majataloja ja pieniä kyliä. 

En olisi muuten uskaltanut edes haaveilla onnistumisesta, mutta tiesin Haroldin olevan sitten mukanamme ja auttavan meitä.