LUKU 1 ⤠⤟ Ensimmäinen laukaus

Kaikki alkoi laukauksesta. Laukauksesta, joka halkaisi yhtäkkiä ilman ja repäisi auki helvetin. 

Hälytyssireeni ulisi lohduttomasti. Se levisi kaupungin ylle kuin aalto, joka rikkoi kevään ensimmäisen lämpimän päivän rauhan peittäen sen puhtaan kauhun valamaan kaaokseen.

Kuului tuskan huutoja, kun yhä uusi henki jätti kehonsa. 

Minulla ja Melisellä ei ollut vielä aavistustakaan siitä, mitä oli tapahtumassa, kun syöksyimme kohti ikkunaa. Parkaisut ja raskaat, elottomat tömähdykset kantautuivat ylös torniin kielien siitä julmasta totuudesta, joka paljastuisi meille vasta kuukausia myöhemmin.

Pysähdyin ennen kuin ehdin ikkunalle, kun Mel kirkaisi puhtaasta kauhusta ja alkoi haukkomaan henkeä paniikissa sopertaen jotakin epämääräistä.

Pakotin itseni vetämään henkeä ja vakuuttamaan itselleni, ettei ulkona odottava näky voinut olla niin paha. Kaarti ei sallisi minkään todellisen uhan pääsevän linnan kaksinkertaisten muurien lävitse. 

Kurottauduin ikkunalle Melin rinnalle, ja vereni tuntui hyytyvän.

Sisäpihan portit olivat auki. Ei ollut mitään keinoa avata niitä ulkopuolelta, ja lumous esti porttien taikomisen. Jonkun oli täytynyt avata ne sisältä. 

Linnan pihamaalle vyöryi mustaviittaisia sotilaita. Veri lensi punaisina roiskeina pihan kivetykselle, kun tunkeilijat taistelivat hurjalla voimalla tietään kohti ovia. 

Heti, kun näin hyökkääjien viittojen sisäpuolen punaisen värin, todellisuus iski minuun ja tajusin, millaisessa vaarassa me todella olimme. 

Jalkani olivat pettää altani. Heidät oli kutsuttu vieraiksi. He olivat päässeet valtakunnan sydämeen, koska hallinto oli kuvitellut, että he pitäisivät lupauksensa rauhanomaisesta tapaamisesta kruunun kanssa. 

Seurasin kauhuissani, kuinka muurilla tummansinisiin univormuihin sonnustautuneet Kaartin sotilaat kamppailivat toisiaan vastaan. Heidän olisi pitänyt ampua nuo tunkeilijat, ei taistella toisiaan vastaan! Mel vetäisi terävästi henkeä nähdessään Kaartin sotilaan surmaavan omansa kylmästi. Petos tuntui kylmältä kouralta, joka kuristi kurkkuani. 

Silkassa sumussa tartuin kauhun jäädyttämän Melin käteen ja syöksyin kohti makuukamarini ovea.

“Meidän täytyy nyt mennä”, en unohda, kuinka vakaaksi sain pakotettua ääneni.

He olivat Verisudenpiiristä, jonka tapoista kertovilla kauhutarinoilla Arrilenin lapset opetettiin käyttäytymään. Paitsi etteivät ne olleet vain tarinoita. Kaikki tiesivät niiden olevan todellisia tapahtumia. He olivat surmanneet tottelematonta väkeään ja piiriä vastustaneita. He olivat olleet jatkuva uhka Arrilenille ja isälle, minkä vuoksi tänään olisi pidetty kokous. Isä oli vain halunnut heittää Verisudenpiirin virallisesti Dyreian niskoille.  

“Etsitään äiti ja isä”, sanoin nopeasti rutistaessani Melin kättä, kun kiirehdimme alas tornin kierreportaita. Jalkani tärisivät niin, että minun oli haastavaa pysyä pystyssä. En saanut mielestäni ikkunan takana odottavaa näkyä - ruumiita ja verta, joita punamustiin viittoihin sonnustautuneet tappajiksi koulutetut sotilaat kylvivät puskiessaan tietään linnaan. 

Mel oli alkanut tihrustaa itkua. Minuakin pelotti niin, että halusin vain etsiä äidin ja hakea turvaa tämän sylistä, mutta olin liian vanha pelkäämään taikka itkemään. Minun oli pysyttävä vahvana tukeakseni pikkusiskoani. 

Juoksimme ensimmäisen löytämämme vartijan luokse. 

“Missä vanhempamme ovat?” tiukkasin.

Vartija vilkaisi huolestuttavan epävarmana kollegaansa, joka seisoi sivummalla pukemassa haarniskansa kypärää. 

“Kirjastossa. Teitä oltiin juuri tulossa hakemaan”, kuului toisen taisteluun valmistautuvan vartijan epäröivä vastaus. Lähdimme oitis juoksemaan harvojen sisällä olevien vartijoiden sekä palvelusväen ohi käytävän läpi ja aulan poikki tehden tietä kohti linnan suurta kirjastoa. 

Taistelun huudot herättivät kauhua jopa linnan vartijoissa. Ilmapiiri oli hyytävä. 

Käytävien seinissä ryske kaikui niin voimakkaana, että uskoin linnan ovien lähtevän saranoiltaan hetkenä minä hyvänsä. Silloin mitään ei olisi enää tehtävissä. 

Verisusia oli liikaa kuninkaan väen vastustettavaksi, vaikka neuvotteluja varten sovittu kokous olikin kutsunut linnaan lisää vartiostoa. Verisudenpiirillä ei ollut niin tehokkaita aseita kuin Kaartilla, mutta heidän pelätty maineensa olikin peräisin koko Gáldenin mahtavimmasta aseesta: magiasta. Magia oli tavallista jokaisessa mantereen kolkassa, mutta Verisudenpiiri oli varta vasten keräillyt koko Gáldenin mahtavimpia taikovia joukkoonsa.

Kirjastossa vastassa oli kolme vartijaa, mukaan lukien vanhempieni lähin työntekijä ja Kaartin komentaja, Carim Amareth.

Pysähdyin hyllyjen väliin katsomaan tilaa. Vanhempiamme ei näkynyt. 

“Mitä tämä on? Missä vanhempamme ovat?” kysyin yrittäen vaikuttaa rohkealta. Vartijat eivät suoneet vastausta. 

“Tulkaa. Teidät on saatava turvaan”, Carim sanoi sen sijaan ja kääntyi ohjatakseen meidät syvemmälle kirjastoon. Panin merkille, että hän jätti muodollisuudet täysin sikseen. Mel ei liikkunut vain, koska minä en liikkunut. 

“Missä äiti ja isä ovat?” kysyin nyt painokkaammin paikoilleni juurtuneena. 

Oli hetken hiljaista, kunnes Carim puhui pakottaen äänensä vakaaksi: 

“He ovat taistelemassa. Kokous oli silkka juoni, jolla Verisudenpiiri pääsi Nebuiliin.”

Tuijotin häntä tyrmistyneenä. Tietysti se oli ollut pelkkä juoni! Kuinka isä oli edes kuvitellut heidän todella suostuvan neuvottelemaan Arrilenin ja Verisudenpiirin väleistä? Kuinka hän oli saattanut päästää heidät pääkaupunkiin, koko Arrilenin sydämeen? Nyt isäni virheen vuoksi sekä hän että äiti olivat taistelemassa!  

Carim komensi kahta muuta vartijaa vartioimaan ovea ja patisti meidät liikkeelle. 

“Vanhempanne käskivät minun antaa tämän sinulle ennen lähtöä, Anastasia. He sanoivat, että se saattaa pelastaa henkenne. Et saa kadottaa sitä”, komentaja ojensi minulle mustan tikarin, jonka tiesin nähneeni joskus ennenkin. Jokin siinä herätti mielenkiintoni, mutta minulla ei ollut aikaa jäädä tutkimaan sitä. 

“Lähtöä? Minne? Minne me muka lähdettäisiin nyt?” tivasin ottaessani tikarin, jonka terä oli suojattu halvannäköiseen tuppeen.

“Eivätkö äiti ja isi tule mukaan?” Mel kysyi ohuella äänellä. Sen olin jo käsittänyt. Mihin ikinä meidät lähetettäisiin, vanhempamme eivät tulisi mukaan. Kenties he olisivat päässeet pakoon, mutta oli heidän velvollisuutensa puolustaa valtakuntaansa, eivätkä he olisi ikimaailmassa menettäneet kunniaansa paetessaan taistelusta, jonka he olivat aloittaneet. 

“On lähdettävä ilman heitä”, tuntui hyytävältä, että Carim sanoi sen ääneen. 

Silloin linnan valtava ovi rysähti sisään, ja huudot ja taistelun äänet kaikuivat pitkin seiniä. 

“On kiire”, Carim sanoi nopeasti jouduttaen askeleitaan

Hän pysähtyi seinää vasten seisovan kirjahyllyn eteen. Vilkaisin ympärilleni. Eihän tässä ollut mitään! En ehtinyt esittää huomautustani, kun Carim tarttui tottuneesti hyllyn laitaan ja kiskaisi sen äänettömästi sivuun. Silmiemme eteen avautui päättymättömältä vaikuttava pimeä käytävä. Tiesin monista linnan salakäytävistä, mutta tästä minulla ei ollut ollut aavistustakaan. Nyt se ei kuitenkaan ollut seikkailemista varten, vaan pelastus, pääsy turvaan.

Carim ojensi olallaan olleen laukun Melille ja kuiskasi tälle jotain niin hiljaa, etten saanut selvää. Mel nielaisi ja nyökkäsi.

Komentaja auttoi laukun Melin olan ylitse ja sanoi nyt kovempaan ääneen: “Mene edeltä, nopeasti.” 

Kun Mel patistettiin käytävän varjojen rajamaille, linnan sisällä kaikui ensimmäinen laukaus. 

Jähmetyimme kaikki, ja saatoin nähdä, kuinka Carim sulki silmänsä hetkeksi. 

“He halusivat minun lähtevän mukaanne”, hän sanoi hiljaa ja kääntyi katsomaan kirjaston oven suuntaan. “Mutta sille ei ole enää aikaa.”

“Mutta-” aloitin nopeasti, mutta Carim hiljensi minut laittaen kätensä olkapäilleni katsoen suoraan silmiini.

“Vanhempanne käskivät sinun pitää huolta Melisestä, Anastasia. Tiedät, että se on paljon tärkeämpää ja vaativampaa kuin pelkästään pikkusiskosi vahtiminen”, hän puski minut kohti käytävää. “Et voi epäonnistua.” 

Nyökäytin päätäni ymmärtäväisenä ja nielin itkuni. Ei siitä kuitenkaan olisi apua.

”Lupaan suojella Meliä hengelläni”, vannoin aikomatta ikimaailmassa rikkoa lupaustani. Kaikki yksitoista yhdessä viettämäämme vuotta olin pitänyt Melistä huolta. Nyt sitä todella tarvittiin, sillä Verisudenpiiri ei lopettaisi etsimistä ennen kuin se saisi hänet. 

“Ylittäkää valtakunnan raja. Yrittäkää päästä Kailesydiin etsimään apua. Jos teitä ei auteta siellä, menkää Hiillossaarelle. Sieltä teitä ei heti etsitä, eivätkä sen asukkaat ikinä päästäisi Verisudenpiiriä edes merialueelleen. Jos pääsette sinne, olette turvassa”, Carim ohjeisti nopeasti. En voinut olla värähtämättä kuullessani hänen sanansa. Olisimme matkassa kuukausia. Hevosellakin jo pelkkään Kailesydiin menisi useita viikkoja. Hevosella, jollaista meillä ei ollut, koska kuninkaalliset hevoset olivat Verisusia pursuavan linnan pihamaan toisella puolella. 

“Menkää ensin Haroldin mökille. Hän tietää mitä tehdä ja auttaa teitä matkallanne”, Carim piti hetken tauon ja huokaisi vilkaisten samalla jälleen oven suuntaan. Taistelu lähestyi, ja saatoin kuulla askeleita.

“Menkää, seuratkaa vasenta seinää. Minä jään pidättelemään heitä, jotta te pääsette ulos”, Carim työnsi minut käytävään Melin rinnalle. Hänen katseensa oli nauliintunut omaani. 

“Älä anna tämän mennä hukkaan.”

Salaovi suljettiin neniemme edestä. Halusin heittäytyä vielä Carimin perään ja anella, että hän lähtisi mukaamme. Emme pärjäisi ilman häntä. Emme pärjäisi yksin. 

Ovi oli vielä raollaan, kun se kuului. 

Toinen laukaus. 

Carim oli kuollut, kun ovi sulkeutui kokonaan naksahtaen, ja meidät suljettiin pimeyteen. 

Olin hyytynyt paikoilleni tuijottaessani sokeasti salaovea pimeydessä. 

Vanhempamme olivat toisella puolella. Carim oli poissa. Verisudet olivat saattaneet nähdä käytävän. Ja nyt olimme kahdestaan. Meidät oli lähetetty matkalle, josta meillä ei ollut mitään tietoa, emmekä edes tienneet, kuinka meidän pitäisi selviytyä. 

Nyt meidän oli kuitenkin pakko selviytyä, tai kaikki, mitä tunsimme, olisi vaarassa. Minun oli suojeltava Meliä. Älä anna tämän mennä hukkaan, Carim oli sanonut. Vanhempamme olivat halunneet meidän pakenevan. Carim oli kuollut varmistaakseen, että pääsimme linnasta. 

Minun oli ryhdistäydyttävä. Meidän oli liikuttava ennen kuin käytävä löydettäisiin, koska sitten olisimme mennyttä. En tiennyt, millainen käytävä oli, mutta olisimme paremmassa turvassa eksyksissä sokkelossa kuin oven edessä. 

Nyt näin itseni vartijana, jolla oli tehtävä. En ollut enää typerä, avuton prinsessa. En voinut odottaa apua tai jäädä itkemään.

”Mel?” kuiskasin niin kovaa kuin uskalsin. Vaikka tiesin hänen olevan aivan vierelläni, säpsähdin tuntiessani käden tarttuvan omaani.

”Hyvä”, sain sanottua värisevällä äänellä. “Meidän on päästävä ulos täältä. Muista, mitä Harold on opettanut hiljaa liikkumisesta. He eivät saa kuulla meitä”, ohjeistin hätäisesti. Mel ei vastannut, mutta tunsin nykäisyn kädessäni, jolloin lähdin kulkemaan hänen kanssaan hiljaa pitkin pilkkopimeää käytävää, jonka vasenta seinää vapaa käteni hipoi. 

Halusimme puhua tapahtuneesta, halusimme käydä tuon kaiken läpi, mutta sen sijaan olimme hiljaa ja vain jatkoimme.