Luku 5 ◅▻ Nainen turkistakissa

Viikko kului. Schan ei ollut antanut minulle yhtäkään tehtävää eikä ollut edes päästänyt ulos tästä loukosta. Olin pyörinyt rakennuksessa aivan liian kauan. Tällä viikolla olin tuijotellut samoja, muuttumattomia pintoja kuin koko elämäni. Olin nähnyt molempien päätyjen harmaat, maalipinnasta kiiltävät betoniportaat, portaikkojen rosoiset, tummat tiiliseinät, makuutilojen metalliset huonosti jousitetut sängyt, niiden likaisen valkoiset seinät, tummat puulattiat sekä ikkunat, joiden edessä oli lähes aina verhot. Luulenpa, että oli kiellettyä avata niitä verhoja, enkä ollut tohtinut tehdä niin sitten sen jälkeen, kun ollessani pieni Schan oli paiskannut minut seinään siitä hyvästä. Olin nähnyt puiset lipastot makuutiloissa, puulaatikot varastossa ja kaikkein eniten olin nähnyt asevaraston aseita, joita olin puhdistanut, kiillottanut ja teroittanut joka päivä useaan otteeseen, vaikkei se edes ollut ollut tarpeellista. 

Kasvaessani ehkä kiinnostavin asia olivat olleet taisteluharjoitukset yläkerran pienessä harjoittelutilassa. Olin saanut kamppailla ehkä joka ikistä täällä käynyttä tappavan taitavaa murhaajaa vastaan. Heistä oli ollut kovin riemukasta riepotella pikkutyttöä ympäriinsä, mutta siitä saakka, kun olin alkanut voittamaan heidät, oli taistelun into laantunut. Nykyään kukaan ei enää halunnut kamppailla kanssani, koska oli olemassa se riski, että pieksisin heidät. Tiesin, että pystyisin siihen, ja se oli ehkä suurin syy sille, ettei minulla ollut enää edes sellaista iloa täällä. En voinut kuin istua huoneessani, syödä tai käydä ulkona, mikä sekin oli hyvin rajoitettua. 

Olin tuvassa järsimässä pahanmakuista, puolet läskiä olevaa lihakimpaletta, kun Schan ilmaantui penkille viereeni. 

“Kuule, Neljä, sie oot viimein totellut miuta, joten aattelin, että sie voit lähteä nyt Karikin mukaan kaupungin pohjoispuolelle. Teidän pitää etsiä eräs nainen. Liekinpunaiset kiharat hiukset ja usein näkynyt mustassa turkistakissa ja korkeissa saappaissa. Kyllä sie sen sitten tunnistat – mutta et sitten lähde sooloilemaan ilman Karikin lupia.”

Katsoin häntä hyvilläni. Viimein pääsin tehtävälle. Olisin minä kyllä halunnut mennä yksin, mutta oli tämäkin parempi kuin ei mitään. Ja silti minua ärsytti, suorastaan suututti se, että Schan kohteli minua kuin koiraa, joka tottelisi hänen jokaista sanaansa.

“Kiitos. Nytkö muistit, että olen aidosti hyödyllinen? Vai tajusitko vain, ettet aio surmata enempää väkeäsi?” katsoin häntä pahansuovasti silmiin, tekaistu virneen häivä suupielessäni. Hänen katseensa kylmettyi välittömästi, jos siinä oli lainkaan lämpöä koskaan ollutkaan. 

“Älä koettele miuta tänään. Sie tiedät itsekin, että siekin olet korvattavissa”, hän siristi silmiään ja nyökäytti päätään sitten sivulle. “Äkkiä nyt, Karik ei jaksa odottaa kauaa. Kohta se lähtee ilman siuta.” Soin hänelle mulkaisun ja kiirehdin sitten portaikkoon, jossa Karik nojaili seinään kärsimättömänä pyöritellen sapelia kädessään. Hän oli useimpiin salamurhaajiin verrattuna melko nuori, ruskeahiuksinen, jollain tavalla susimainen mies, joka ei palanut halusta piestä minua, vaan jätti minut tavallisesti huomiotta parhaansa mukaan.  

“Kiva, että odotit”, totesin virnistäen vinosti. Kaikki veitseni olivat odotelleet viikon ajan mukanani. Oikeastaan ne olivat aina mukanani ongelmien varalta.

“Harkitsin jo lähteväni yksin”, Karik tuskin edes vilkaisi minua. Hän suoristautui laittaen sapelin vyölleen ja käski minut mukaansa pään liikkeellä. “Schan haluaa kuitenkin pitää Jumalan Kyntensä terävänä.” 

Hiivimme ulos matalasta ovesta, lukitsimme sen perässämme ja lähdimme väen sekaan nopeasti. Jouduin tekemään kaikkeni pysyäkseni paljon pidempijalkaisen Karikin mukana, kun hänen ei myöskään tarvinnut huomioida haavaa kyljessään. 

En ikinä ole oikein pitänyt Karikista, koska hän mieluummin vaikka vaarantaa oman henkensä kuin kuuntelee ideaakaan minun suustani. Ei hän kuitenkaan ole samalla tavalla ilkeä kuin monet muut. 

Verwasin pohjoispuolella katseeni kiinnittyi naiseen, jolla oli todella kiharat, liekinväriset hiukset. Tuollaisia ei varmasti löytyisi Verwasissa muilta kuin yhdeltä ihmiseltä. Lisäksi hänellä oli musta turkistakki ja pitkät, korkeat saappaat. Siinä!

“Karik, vasen”, sihahdin Karikille. Tämä vilkaisi päätään kääntämättä naisen suuntaan. Lähes huomaamattomalla päänliikkeellä hän osoitti vasempaan ja nyökkäsi. Minä seuraisin kohdetta, Karik kiertäisi toisaalta edelle. 

Nyökäytin päätäni ja kiihdytin askeleitani päästäkseni kohteemme kannoille. Toimin samoin kuin silloin Iveraa seuratessa. Tein nopeita koukkauksia muualle, pysähtelin toisinaan jopa niille harvoille tienvarsikojuille, jotka jaksoivat sinnitellä yhä näin myöhään vuodesta täällä pohjoisessa, ja pidin naisen suunnilleen näköpiirissäni koko ajan. 

Viimein hän kääntyi korkean kerrostalon ovelle. Jättäydyin norkoilemaan rakennuksen kulmille muka solmimaan saappaideni nauhoja, kun oikeasti seurasin silmäkulmasta, kuinka nainen kaivoi avaimen taskustaan ja avasi rakennuksen oven. Harppasin liikkeelle jo hyvissä ajoin, ja kun hän oli kadonnut rakennukseen ja ovi oli sulkeutumassa, potkaisin nopeasti pienen kiven oven väliin. Tunsin turhan syvää tyytyväisyyttä siitä, että se tosiaan onnistui. 

Kun livahdin rakennukseen, huomasin tiellä Karikin, joka huitoi kädellään ja pudisteli päätään minulle. Tiesin kyllä, mitä ele tarkoitti. Mitä helvettiä teet? Tule pois sieltä! Silti jatkoin.

Astuin lämpimään aulaan, jossa oli heti vastassa portaat ylös. Kiviset portaat, koristeellinen puukaide ja isoja tauluja. Taas joku tärkeämpi henkilö. Ilmeisesti nyt oli meneillään jokin Verwasin ylhäistön surmauskausi, sillä harvoin tappokeikkoja saatika verwasilaisten hallinnonjäsenten tappotehtäviä tuli näin lähellä toisiaan.

Keltaiset saappaani lipsuivat askelmilla, mutta pakotin itseni kävelemään nopeasti, mahdollisimman tottuneesti. Nainen nousi portaita yhtä tasoa ylempänä täysin pahaa-aavistamattomana. Ei sen ollut väliä, vaikken ollut totellut Karikia, sillä jos hoitaisin työn, olisi hän vain hyvillään. Ehkä hän veisi kunniani. Viis siitä. Saisinpahan harjoitusta työssäni. 

Toiseksi ylimmässä kerroksessa nainen pysähtyi. Hän laittoi avaimen yhden oven lukkoon ja käänsi. Panin merkille, ettei yhdestäkään asunnosta kuulunut ääntä eikä kadun meteliä kuulunut rakennukseen, mikä viittasi aina kohtalaiseen äänieristykseen ja helppoon työhön. Niinpä livahdin salamana naisen kannoilla asuntoon. Hän käytti ovia turhan huolimattomasti. 

Hän ei heti kääntynyt ympäri, vaan alkoi riisumaan takkiaan. Väänsin oven lukkoon ja astelin hitaasti lähemmäs. Nainen jäätyi aloilleen nostettuaan katseensa edessään olevaan peiliin. Katseemme kohtasivat heijastuksen kautta.

“Kuka sinä olet?” hänen äänensä kuulosti enimmäkseen hämmentyneeltä tietyllä varauksella. 

“Viaton tyttö”, vastasin herttaisesti ja astelin lähemmäs. Saatoin nähdä, kuinka kauhu valui hänen kehoonsa ja hän kurotti tärisevän kätensä käsilaukkuunsa kääntymättä minua kohti. Kun hän tavoitti jonkin laukussaan, pelko hänen kasvoillaan laantui. 

“Kysyn uudelleen: Kuka olet ja mitä teet asunnossani?” äänessä oli nyt uhmaa. Tajusin, että oli kiire, sillä tiesin kyllä, mitä laukussa oli. 

Potkaisin jalallani maton kulmaa ja pyyhkäisin kädelläni kaulustani. “Kävelin sisään, kun et lukinnut ovia. Kuka muka kävelee ovista tarkistamatta, että ne menevät kiinni?” Naisen kasvoilla välähti hämmennys, joka osti minulle mukavan ylimääräisen sekunnin. 

Astuin nopean askeleen lähemmäs ja iskin veitsen naisen niskaan – tai olisin iskenyt, ellei hän olisi kääntynyt. Tämän veitsi välähti vaarallisen läheltä kasvojani, mutta se jäikin naisen viimeiseksi liikkeeksi. Veitsi nimittäin iskeytyi läpi hänen kaulastaan ja hän kaatui selälleen hakien kauhuissaan henkeä. Kirosin ja astuin kauemmas ennen kuin kaulasta suihkuava veri sotkisi vaatteeni. 

“Olisit hankkinut pistoolin”, tuhahdin pyyhkäisten teräni hihaani. Elo katosi hänen silmistään ja verenvuoto tyrehtyi sopivan nopeasti. Kohta kalliin asunnon lattialla oli valtava verilammikko ja ruumis, jonka hiukset eivät olleet enää liekinoranssit, vaan verenpunaiset. Koristeellinen veitsi oli tippunut verilammikon reunalle. 

Katsoin häntä hetken harkiten. Oli epätodennäköistä, että kukaan uskoisi tätä muuksi kuin murhaksi. Toisaalta paras oli vain olla jättämättä jälkiä, ja Kaarti tapasi muutenkin hoitaa työnsä melko kehnosti. 

Tein nopean päätöksen, nappasin aulassa olevan pöydän päältä hansikkaan ja nostin veitsen maasta. Vedin uuden viillon oman veitseni viillolle varmistukseksi, että haava näyttäisi itse aiheutetulta. Lisää verta roiskahti päälleni. Laitoin veitsen naisen kädelle, viskasin hanskan pois ja hypähdin verilammikon yli asunnon puolelle. En voinut olla vilkaisematta naista ja tunsin vihlaisun rinnassani. Myötätuntoako? Ei kai sentään? Joku oli kerran sanonut, että jossain syvällä sisimmässäni olin hyvä ihminen. Ehkä todella olin kätkenyt johonkin sen puolen itsestäni, joka sääli uhrejani, mutta salamurhaajan elämään ei kuulunut myötätunto. Halusin vain, että Schan myöntäisi viimein, että olin paras kaikista murhaajista. 

Sen sijaan, että olisin heti lähtenyt asunnosta, meninkin kylpyhuoneeseen, pesin vaatteistani veret, kävin suihkussa, kuivasin hyvin hiukseni ja vasta sitten lähdin täysin rauhassa ovelle ja astuin portaikkoon. Lukitsin asunnon oven perässäni ja lähdin kohti ulko-ovea helpottuneena siitä, ettei silminnäkijöitä ollut. Poistuin takakautta rakennuksesta ja loikkasin vaivatta roskapihan aidan yli. 

“Mikä kesti?” Karik kysyi, kun löysin hänet tieltä nojailemasta seinään. Pyyhkäisin hiuksiani kädellä. 

“Piti vähän putsata jälkiä ja lavastaa itsemurha”, vastasin kepeästi. 

“Onnistuitko sinä?” Karik kuulosti yllättyneeltä. 

Mulkaisin häntä ja tuhahdin: “Tietysti onnistuin. Vain kerran mun keikkani on mennyt mönkään.” Karik pyöräytti silmiään, tönäisi itsensä irti seinästä ja lähti kulkemaan katua pitkin.

“Tule, mennään kotiin. Toivo vain, ettei Schan suutu sooloilustasi”, hänen äänensä oli miltei turhauttavan kolkko. 

“En mä sooloillut! Hoidin työn ilman sua”, puuskahdin. “Olen hoitanut kymmeniä keikkoja viimeisinä vuosina, ja silti leikitte, etten osaa.”

“Emme luota sinuun, Neljä”, Karik totesi tyynenä. “Olet yksi riesa. Min kutsuu sinua palavaksi sytytyslangaksi. On vain ajan kysymys, että kaikki ympäriltäsi räjähtää.”

“Yleensä et ole näin puhelias…”

“Et ole valittanut sitten Rannyn kuoleman” – lihakseni jännittyivät – “joten mikä muuttui?” Karikin tuimista silmistä näki, että tämä halusi saada minulta reaktion. 

“Mitäpä jos vain jatkamme hiljaa?” ehdotin kuivasti. Karik vilkaisi minua tyynenä ja valitsi muistaa olevansa tuppisuu. 

Schanin olisi paras olla vaikuttunut keikasta. Minulla oli mennyt tehtävään vain pari tuntia, josta tunti oli kulunut silkkaan Verwasin pohjoispuolelle pääsemiseen ja siellä pyörimiseen ennen kuin olin huomannut kohteen. Yleensä keikoilla meni kauemmin, kun piti ensin löytää kohde, varjostaa tätä, kunnes löytyisi sopiva paikka työn hoitamiseen ja sitten vielä siivota paikka. Mutta minähän olin hyvä. 

Kotiin saapuessamme tuvassa oli hälinää. Kun pääsin väen lävitse näkemään, mistä oli kyse, silmäni laajenivat. Schan nimittäin riiputti niskasta tyttöä, jonka violetti katse oli sumentunut, mutta heti kun saavuin paikalle, se lukittui minuun terävänä kuin veitseni. Hänen harmaissa hiuksissaan oli verta ja kasvoillaan mustelmia. Sinistä laikkua poskessa oli nyt vaikeaa erottaa.

Hän avasi suunsa, mutta ei sanonut sanaakaan, kun pudistin päätäni merkitsevästi. Minä en sotkeutuisi Iveran ongelmaan. 

Karik oli pysähtynyt viereeni. “Mistä moinen ilme?” hän kysyi ikävällä äänellä. “Tuo on Kaartin jäsen.” 

Ravistin päätäni ja katsahdin Karikiin. “Ei mitään. Kerrotaanko Schanille, että tehtävä on hoidettu?” 

“Voimme kertoa myöhemminkin. Haluan tietää tarinan tuon tänne tuomisen taustalla”, Karik ilmoitti ja lähti väen sekaan. 

“Niin mäkin”, mutisin lähtiessäni hänen peräänsä. Halusin tietää, mitä tuo typerys teki täällä. 

Karik suuntasi läheisen pöydän ääressä norkoilevan Teran luokse. Voimakas nainen, jonka hiukset oli leikattu veitsellä takaa olkapituisiksi ja edestä lyhyemmiksi, nojaili selkäänsä pöytään ja poltti savuketta. Karhunarosaniaisen rautainen haju sai minut nyrpistämään nenääni. Miehet pöydässä joivat iloisesti keskellä päivää. 

Teran kiero katse kohdistui ensin Karikiin ja sitten minuun. 

“Päivää, Karik. Mistä lähtien olet viihtynyt Pikkukynnen seurassa?” hän venytti rennosti. Soin hänelle irvistyksen. 

“Palasimme juuri keikalta”, Karik murahti vain. Tera katsahti minuun arvostellen ja kohautti olkiaan. 

“Neljä, tulepa tänne.”

“Mieluummin en”, hymyilin ikävästi. Teran ilme lujeni, minä kohotin leukaani ylpeästi. 

“Tule nyt, ja katso!” hän kivahti ja osoitti Iveran suuntaan. Istuin tympeästi hänen vierelleen yllättymättä lainkaan, kun hän tarttui leukaani pakottaen kasvoni Iveran suuntaan. Oikeastaan ainoa syy sille, ettei hän läimäissyt minua nykyään oli se, että olin tarpeeksi nopea väistämään.

“Tuollaisen Miq ja Schan toivat. Näetkö? Sun ikäiseltä se näyttää.”

“Mitenhän se mua liikuttaa?” tuhahdin välttäen Iveran katsetta, joka yritti kuumeisesti löytää omani. 

“Minä kun luulin että tapasit nuoren kaartilaisen viime viikolla”, lähes säikähdin Ronyn ääntä, kun tämä kurottautui pöydän ylitse. Kylmä aalto pyyhkäisi lävitseni. Oliko hän nähnyt meidät?

Tera virnisti ja irrotti leuastani tönäisten minua tarpeettoman lujaa. 

Vilkaisin Ronya. “Enpä usko, että sellaista tapahtui. Ettei vain sauhut nousisi päähän?” tuhahdin viitaten miehen kädessä olevaan savukkeeseen. Tera veti sauhut omastaan. 

“Kuule, Neljä, ei se ihan noin toimi. Kyllähän me tiedetään, että jotain sulle silloin tapahtui. Harmi, ettei voida enää nykyään piestä sua tai riiputtaa kattoon, kun olet keksinyt keinot kiertää sellaisen.”

“Otan tuon kehuna”, totesin harkitun ylimielisesti. Teran katse kertoi, ettei minun kannattanut vastustaa nyt. Hartiassani oli arpi siitä, kun hän oli päättänyt lyödä minut kahdeksanvuotiaana takan kulmaan. Timitri oli raivostunut tempauksesta niin, että Tera oli saanut kantaa ruhjottua silmää seuraavat viikot. Timitri oli aina ollut liian rauhallinen vahingoittaakseen ketään omistamme vakavasti. Ehkä siksi hän olikin ollut ainoa täällä, joka kykeni kasvattamaan lapsen.

“Älä”, Karik mutisi. “Halusin vain kuulla, kuinka saimme tuon Kaartin penskan tänne, enkä mitään väittelyitä siitä, onko Neljä hyödyksi vai ei, kun me kaikki tiedämme totuuden.”

“Niin, turha kuin rikkinäinen saapas”, Rony räkätti. 

“Sä se saapas olet”, huikkasin. 

“Tarkoitin, että Neljä on hyödyllinen työkalu, vaikkakin yksi piikki lihassamme”, Karik nousi penkiltä. “Ette selvästi aio vastailla nyt.”

“Odotahan nyt! Kyllähän tässä sietää vähäsen tarinoida, kun tuollaisen aarteen löysimme”, Tera huudahti heilutellen savuketta Iveran suuntaan. 

Nuori armishgu oli todella päättänyt käydä kahden aikuisen, pistoolein aseistetun salamurhaajan kimppuun. Ei ollut lainkaan yllättävää, että Schan ja Miq olivat piesseet hänet. Koko kertomuksen ajan vilkuilin vähän väliä Kaartin tyttöä, jonka Schan oli lopulta heittänyt lattialle. Ivera tuijotti minua koko ajan katseella, jota en millään osannut kuvata. Tyrmistys oli aivan liian lievä kuvaus. 

Schan ehkä huomasi vilkuiluni, sillä hänen ikävä katseensa kääntyi minuun. 

“Neljä, etkö sie haluaisi hoidella tämän itse?” hän huikkasi. Vilkaisin pikaisesti Iveraa ja käänsin jämerän katseeni Schaniin. 

“Eikö ole järkevämpää pitää häntä vankina? Siis kun jos me tapetaan Kaartin tyyppi...” selittelin kuulostaen jopa vakuuttavammalta kuin olin uskonut. Minullahan ei ollut mitään syytä toivoa Iveran henkiinjäämistä. Ivera saisi siis istua tyrmässä niin kauan, että Schan päättäisi hyötyä hänestä. 

Schan katsoi minua vakavana, mutta röhähti sitten nauruun. 

“Ei me tietenkään sitä tapeta. Mie vaan kokeilin”, hän nauroi, mutta loi minuun silmäyksen, joka kertoi tarpeeksi. Rony oli kertonut hänelle jotain, jonka varmistuminen olisi eittämättä haitaksi minulle. 

Katsoin armishgua pienen hetken ja harpoin Schanin luokse, joka kerrankin katsoi minua iloisin silmin. 

“Voin viedä hänet tyrmään”, ehdotin kepeästi. Schan vilkaisi Iveraa arvostelevasti ja nyökkäsi sitten. 

“Toki, Neljä. Hyvä, että vihdoin sie teet jotakin hyödyllistä.”

Kohotin leukaani. “Hoidin keikan tässä ajassa, eikö, Karik?”

Karik vilkaisi puoleeni kyllästyneesti ja nyökkäsi sitten Schanille. “Totta se on.”

Schan nyökytteli päätään hyväksyvästi ja kohautti olkiaan. “Ehkä siusta tuleekin jotain muutakin kuin ongelma.” 

Paloin halusta huomauttaa, että olin viimeisten kolmen vuoden aikana tehnyt aivan kaiken mitä hän ikinä oli pyytänyt. En kuitenkaan sanonut mitään, koska minulla oli tärkeämpääkin ajateltavaa. 

Schan tönäisi Iveran käsivarsilleni, ja sain raahata hänet pystympään. Tyttö mulkaisi minua ilkeästi, mutta tarkkaili muuta väkeä kauhuissaan. Ehkä ainoa järkevä päätös, jonka olin nähnyt hänen tekevän, oli olla hiljaa nyt. 

Passitin hänet veitsi kaulalla tuvan halki, kun salamurhaajat osoittivat mielipiteensä kaartilaisesta. Kerrankin pahat sanat ja katseet eivät kohdistuneet minuun. Tämä oli ensimmäinen kerta vuosiin, kun Schan näytti lainkaan tyytyväiseltä minuun, eikä se edes johtunut minusta vaan Iveran läsnäolosta. 

Löin tuvan oven kiinni, jolloin Ivera uskalsi riuhtaista ensimmäisen kerran. 

“Keltasaapas, mitä helvettiä?” hän ärähti, ja iskin hänet seinää vasten. Lukitsin kylmät silmäni hänen silmiinsä, joista näin sen hetken, kun hän ymmärsi asian todellisen laidan. Vielä viha pääsi kauhun ylitse, ja Ivera kehtasi sylkäistä päin kasvojani. Tiukensin otettani hänestä riuhtaisten. 

“Tässä leikitään nyt meidän molempien hengellä, ymmärrätkö?”

Ivera pudisteli päätään epäuskon vallassa. “Siis säkö olit salamurhaaja tämän kaiken aikaa?” hänen äänensä särähti. 

Katsoin häntä päästä varpaisiin ja tuhahdin. 

“Mitä muka kuvittelit?”

“Mä-” Ivera ei löytänyt sanoja. “Ei se ole mikään vaihtoehto, joka tulisi mieleen yhtään mistään huolimatta!” Nojasin häntä kohti silmissäni vihaa, jollaista Ivera oli tuskin ikinä nähnyt.  

“Jos mainitset sanallakaan sitä, että me ollaan tavattu, mut tapetaan. Ymmärrätkö?” sihisin. 

“Mitenhän se mua liikuttaa?”

“Koska jos haluaisit mut hengiltä, olisin jo kuollut. Et halua mun kuolevan, joten kerron sulle, että he tappavat mut, jos kerrot mistään, jotta saatan voida jatkaa elämääni.”

“Mitä mulle sitten tapahtuu?” Iveran ääni oli vahva, mutta se värähti. 

Katsoin häntä silmiin ja töytäisin liikkeelle kohti tyrmää. Hän ontui aavistuksen.  

“Se on sun asiasi. Kuolet varmasti, ja toivon, ettet vie mua kanssasi hautaasi.”

Ivera hillitsi tunteensa hämmästyttävän hyvin, sillä tiesin hänen olevan kauhuissaan. Niin olin minäkin. 

“Aiotko todella viettää elämäsi täällä peläten, kun tiedät heidän tappavan sut, jos teet virheen, kun tottelet vain väkeäsi kuin orja?” 

“Et tiedä mitään, armishgu.”