Luku 4 ◅▻ Koti

Yhtäkkiä hevosvaunut, joihin Ivera oli minut passittanut, pysähtyivät. Liam istui penkillä edessäni vilkuillen minua hermostuneesti. Hän oli väittänyt kovasti vastaan, kun Ivera oli käskenyt hänet kanssani vaunuihin. 

Ovi avautui ja Ivera livahti sisään keihäänsä kanssa. 

“Nytkö me ollaan perillä?” kysyin kuivasti. Liam kuiskasi Iveralle jotain, johon Ivera pudisti päätään. Sitten hän polvistui eteeni ja katsoi minua silmiin. 

“Mä vapautan sut nyt”, hän ilmoitti hiljaa. 

“Mitä?” minä ja Liam hämmästelimme. 

“Mä vapautan sut ja päästän sut palaamaan mihin ikinä palaatkaan. Toivon, ettet sä palaa niiden luo, mutta jos palaat, mä en halua, että susta on enää yhtään haittaa. Mikäli sä teet enää mitään pahaa, mä lupaan, että hoidan sut omin käsin pois pelistä”, hänen äänensä oli täysin väritön, eikä siitä pystynyt päättelemään yhtikäs mitään. Hän avasi käsiäni pitävät köydet, otti laukustaan pussin, jossa veitseni olivat ja ojensi sen minulle. En keksinyt sanottavaa. Vaikka olisin keksinyt, en varmaan olisi sanonut sitä muutenkaan.

“Mitä sä nyt kuvittelet tekeväsi?” Liam sihisi Iveralle. 

“Ei hajuakaan, mutta toivon tekeväni oikein”, Ivera vastasi vältellen katsomasta minua silmiin. 

“Et edes tiedä, kuka hän on!”

“Hän on rikollinen, sen tiedän, mutta hän on myös nuori”, Ivera kohautti olkiaan. “Jos hänet nähdään pahanteossa, tiedänpähän ainakin, kuka on kyseessä.”

Asettelin kaulukseni paikoilleen ja kätkin pussissa olleet veitset vaatteisiini. Katsoin Iveraa vaiti. Hän ei sitten tosiaankaan tiennyt, kuka minä olin.

Lopulta lähdin vaunuista vilkaisemattakaan heitä ja juoksin vilkkaan kadun poikki kadoten nopeasti näkyvistä. En kiittelisi kaappaajaani enkä jäisi empimään. Nyt menisin vain kotiin ja keksisin matkalla jonkin sepityksen sille, miksi olin yön yli poissa ja en ollut hoitanut työtäni. 

Laskeuduin Verwasia halkovan Shiien-joen rantaan ja pysähdyin sillan alle odottamaan. Löisin vaikka vetoa, että Ivera oli lähtenyt perääni. Hetken odotettuani ketään ei kuitenkaan tullut. Luottiko Ivera ihan vakavissaan minuun näin? En voinut uskoa, että hänen kaltaisensa typerys oli Kaartissa vieläpä niin nuorena. Nauttisin kuitenkin voitosta nyt, joten pinkaisin sillalle jäätyneen joen yli. Väki tuskin edes huomasi minua. Päästyäni syrjäisempään kaupunginosaan, jossa oli tiheään kivirakennuksia, käännyin kapeille, hämärille kujille, joita korkeat seinät rajasivat, ja livahdin matalasta ovesta sisään lämpimään tilaan. Lukitsin oven perässäni ja kiipesin nopeasti portaat ylös. 

Ivera oli antanut minulle puhtaan paidan ja puhdistanut haavani yllättävän hyvin. Nyt vyötärö tuntui olevan tulessa juoksemisen jälkeen, mutta uutta verta ei tuntunut. Olin pikaisesti vilkaissut jonkun talon ikkunasta, että näytin tavallisen väsyneeltä ja pöllähtäneeltä ja ettei vaatteillani ollut paljon verta. En ollut aikeissa keksiä tarinaa siitä, miten olin tappanut jonkun ja saanut samalla verta vaatteilleni. 

Saavuin isoon tupaan, jossa väki oli syömässä, juttelemassa, mahtailemassa saavutuksillaan, riitelemässä ja suunnittelemassa tulevia keikkoja. Kuoleman kapakka se oli. Tai ainakin kuoleman lähettiläiden.

Yritin mennä nopeasti huoneen poikki yläkerran makuutiloihin, jossa oli oma huoneeni, mutta Schan, tämän rujon joukon johtaja, pysäytti minut. Elämää enemmän kuin vuosia kokenut ruskeatukkainen parrakas mies tarttui käteeni lujasti. Kohtasin tavallisen tympeästi hänen läpitunkevan tummanvihreän katseensa. 

“Mistäs sitä tullaan? Et sie täällä ainakaan yötäs viettänyt”, hän puhui matalalla äänellä. Olin niin tottunut hänen rautaiseen otteeseensa, ettei se edes kirpaissut enää.

“En mä voinut palata illalla. Tuli ongelmia herra H- siis tehtävän kanssa, kun Kaartin armishgu hyökkäsi kimppuun. Piti piiloutua yöksi odottamaan”, selitin tarinan, jonka olin laatinut matkalla. En tavallaan valehdellut, pelkistin vain totuutta.

Schan rypisti otsaansa kuivasti. “Ei siulla kai siihen yli vuorokautta mee.”

“No... mä kyllä yritin vielä löytää herra Hecariksen, muttei se oikein onnistunut-” Samassa Schanin ote tiukkeni, ja ymmärsin, mitä olin mennyt sanomaan. Ei minun kuulunut tietää kohteeni nimeä. 

“Rony näki siut kaupungilla.” Pakotin itseni olemaan värähtämättä. Korkeintaan silmien räpäytys kertoi epävarmuudestani. “Sie nousit jonkun vaunuista ja lähdit muina miehinä pois. Ettet sie vaan olisi veljeillyt ulkopuolisten kaa.”

“En mä- siis ne nappasivat mut-” hiljenin liian myöhään. Schan nousi pöydästä niin, että astiat kolisivat ja riuhtoi minut perässään kohti yläportaikkoa. Väki seuraili meitä katseellaan arvostellen. Kuulin mutinaa minusta, “taasko se pikkukynsi on sooloillut?”

“Sie et lähde pitkään aikaan täältä. Ja soolotehtävät saa luvan loppua! Vaikea sanoa, miten sie sen teit, mutta kukaan ei vapauta siun kaltaistas kakaraa! En mie edes halua tietää, mitä sie oot mennyt sanomaan”, Schan puhui raivoissaan kiskoessaan minut jyrkkiä portaita ylös. En voinut tehdä muuta kuin kipittää perässä. Hän kirjaimellisesti heitti minut huoneeseeni, ja avain kääntyi lukossa. Hän ei edes vaivautunut jäädä esittämään enempää mielipiteitään. Kyllähän minä jo tiesin, että mitä ikinä teinkään, ei se ollut tarpeeksi hänelle.

Makasin lattialla haukkoen henkeä. Vääntäydyin kippuralle kiroten. Miksi olin luullut, että vapaaksi pääseminen helpottaisi yhtään tilaani? Miksi olin luullut selviäväni vanhan miehen tappamisesta? Miksi olin luullut pystyväni valehtelemaan Schanille? Entä miksi olin ikinä uskonut hänen lupaukseensa paremmasta elämästä? 

Ja miksi tämä haava sattuu näin paljon?

Avauduin kippurasta ja nostin paitaani. Iveran ympärilleni käärimä side oli jälleen kastunut verestä. 

“Kiva…” Antaa sen vuotaa, ajattelin. Jos vuodan kuiviin, se on Iveran vika. Jos en vuoda kuiviin, sekin on Iveran vika. Myös Schanin suuttuminen on Iveran syytä. 

Kiipesin makaamaan kapealle sängylleni ja tuijotin kattoa. Olin peittänyt sen tähtikartalla, jota tykkäsin katsella. Pienen huoneeni, käytännössä vain kopin, hiomattomat lautaseinät olin peittänyt töherryksilläni ja lattialla säilytin tavaroitani, sillä ainoa huonekalu sänkyni lisäksi oli puuhylly, jota käytin pöytänä. Lattialla oli muun muassa pieni lyhty, tulitikkuaski, veitsipussukka sekä pari muuta veistä, ja vaatteeni olivat säilössä sängyn alla. Varastamani esineet olivat patjan alla, jottei Schan olisi voinut viedä minun aarteitani. 

Voisin hankkiutua ulos huoneestani, mutta se vain suututtaisi Schanin entistä pahemmin. Olisi siis parempi odottaa, että Schan leppyisi ja päästäisi minut. 

Niinpä minä odotin. Makailin sängyllä, teroitin veitsiäni ja tapoin aikaa. Varmistin, että Ivera oli varmasti antanut kaikki tavarani takaisin. Vain pienenpieni pullo oli poissa. Siinä oli ollut tappavaa myrkkyä sen varalle, ettei tehtävä olisi mennyt suunnitelmien mukaan ja tappaminen olisi osoittautunut vaikeaksi. Siitä olisi ollut hyötyä, jos minulla olisi ollut sitä loppujen lopuksi. 

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen havahduin siihen, että avain kääntyi lukossa. Kirosin ja peitin nopeasti käsilläni kohdan, josta veri oli tullut paidan läpi. Schanin sijasta ovesta kurkkasikin punapäinen tyttö, jonka lehdenvihreät silmät suuntautuivat minuun. 

“Mitä nyt, Tilly?” murahdin. 

“Neljä, sun täytyy nähdä, mitä Nick, Tera ja Karik toivat!” 

“Schan lukitsi mut tänne. En mä saisi lähteä”, se oli osittain tekosyy, jottei minun tarvitsisi lähteä alakertaan. 

“Hän antoi luvan. Et saa kuitenkaan lähteä rakennuksesta”, Tilly kertoi. 

“Just. Ei ketään muutakaan pidetä täällä arestissa. Kaikki muut saavat liikkua miten huvittaa”, viskasin sängyllä olleen heittoveitsen seinään. 

“On täällä aiemminkin pidetty väkeä jonkin aikaa, jos he ovat mokanneet. Sitä paitsi sä olet ainoita, jotka ovat kasvaneet täällä”, Tilly päti. Niin, Schan löysi minut kadulta ja houkutteli mukaansa lupaamalla paremman elämän, kun olin vain kuuden vanha. Kai tämä kadulla asumisen voitti, mutta Schanin kasvatus ei varsinaisesti ollut saanut minua kiitolliseksi. Toisaalta olin kai henkeni velkaa hänelle siitä, että olin täällä. Olin hänet tavatessani niin pieni, etten jäänyt kyseenalaistamaan mitään. En tiedä, ketkä ovat oikeat vanhempani, mutta olen asunut täällä niin kauan, että nämä kamalat ihmiset ovat perheeni. Minulla ei ole muuta paikkaa ja täällä olemiseni on niin itsestään selvää, että minua kohdellaan miten huvittaa. Olen tottunut pitämään puoliani, joten sillä ei ole merkitystä. Schan ei arvosta taitojani, enkä usko, että korkeammat johtajat – ne, jotka antavat Schanille meille jaettavat tehtävät – edes tietävät minusta. Olen kaikista nuorin. Tillykin on minua jokusen vuoden vanhempi. Olemme nykyään ainoat nuoret täällä ja minä olen ainoa... Antaa olla. 

“Joten tuletko vai et?” Tilly hoputti. Huokaisin raskaasti ja nousin. 

“Joo, mä vaihdan vain paidan ensin.” Kaivoin sängyn alta mustan paidan, jonka puin nopeasti välittämättä siitä, että Tilly tuijotti verta vyötärölläni. 

“Mistä tuo tuli?”

“Mulla vain sattui pieni vahinko veitsieni kanssa”, vastasin tyynesti. Ei sekään ollut täysin valetta. Tilly piti kommenttinsa omana tietonaan, ja johdatti minut portaikkoon ja sieltä saliin. En katsonut Schania ohittaessamme hänet, mutta tämä kyllä mulkaisi minua. Tilly vain huikkasi vievänsä minut katsomaan Nickin, Teran ja Karikin tuliaista. Tilly oli ehkä ainoa, joka piti minusta täällä, mutta minä en pitänyt hänestä. Hän nimittäin vain seurasi muita, eikä ajatellut koskaan itse. Pidin sitä lähes vaarallisena minulle, koska Tilly tekisi mitä tahansa Schan ikinä käskisi. Hän myös kehtasi käyttää minusta nimitystä pikkukynsi, joka jo itsessään oli alentava, mutta myös muistutus siitä, mitä olin tehnyt. Kuinka monta olin tappanut.

Jatkoimme ulko-oven portaita alemmas tyrmään, jossa säilytettiin rojut sekä ne harvat vangit, joita otettiin. Usein vankeja ei jäänyt. Nyt kuitenkin toisessa kahdesta sellistä lojui vanha mies. Hänen otsansa oli veressä ja kasvonsa ruhjeilla. Oletin hänen olevan lähellä seitsemääkymmentä, hänellä oli sininen pitkä takki, harmaantuneet kaulalle riippuvat hiukset ja hänen harmaissa silmissään oli väsynyt katse. Ei hänellä tarvinnut olla lierihattuaan tai mitään muuta minulle sanotuista tuntomerkeistä. Tuo oli herra Hecaris. Mies nosti katseensa meihin ja pysähtyi pieneksi hetkeksi tuijottamaan meitä järkyttyneesti, mutta laski katseensa nopeasti. 

“Kirjanpitäjä kuulemma, kaupunginhallituksen puolelta. He saivat hänet kiinni aamulla”, Tilly kertoi iloisesti. “Hänet säästettiin, jotta saataisiin houkuteltua Kaartin jäsen vangiksi.”

Sen kuultuani katsahdin muualle ja osittain ajatuksissani murahdin: “Ivera.” Se typerä Kaartin tyttö löytyisi vielä täältä. Ehkä Hecariksen viereisestä sellistä tai samasta sellistä tämän ruumiin kanssa – vain ennen kuin hänetkin pistettäisiin kylmäksi. 

“Pitää kai onnitella heitä päivän työstä”, mutisin jo lähtiessäni. 

Tuo oli ollut minun tehtäväni, mutta kolmikko oli varastanut sen minulta. Mikäli Ivera ei olisi auttanut Hecarista, olisin surmannut sen vanhuksen, palannut onnistuneena ja saanut arvostusta. Nyt kuitenkin Ivera oli tunkenut kaiken keskelle, mahdollisesti sotkenut kaverinsakin siihen mukaan ja saattaisi nyt päätyä vangiksi tai kylmiksi pakkaseen. En tiedä, mikä minua ärsytti kaikkein eniten: se, että Ivera oli sotkenut tehtäväni, puukottanut minua ja vanginnut minut, että hän oli vapauttanut minut ja saattaisi sotkeutua uudestaan asioihini, vai se, että olin nyt arestissa ja menettänyt viimeisetkin arvostuksen rippeet täällä. 

Oli miten oli, jos Ivera jäisi kiinni, en todellakaan auttaisi häntä. Tai siis, miksi auttaisin? Olin salamurhaaja. Työni on murhata ja toteuttaa muut minulle annetut tehtävät. Miksi pelastaisin sen tytön? Hänen takiaan linkutin nyt ja Schan mulkoili minua kuin iljettävän hajuista paskaa.