Luku 3 ◅▻ Ei pelkkä vanginvartija

En voinut kuin hakata päätä seinään. Olin torkkunut hyvän aikaa, ja nyt pystyin liikuttamaan taas jalkojani. Se ainakin oli hyvä merkki, mutta kipu vyötärölläni oli silmitön. Joka tapauksessa oli päästävä täältä, joten varmistin vielä kerran olevani varmasti yksin ja ryhdyin vääntämään käsiäni vapaaksi. Tämän olin tehnyt useasti. Silti tämä oli ensimmäinen kerta, kun olin vankina. 

Kuten sanoin: Joukkoni pitää minua arvottomana. 

Nostin käteni takaisin siihen, missä niiden kuuluisi olla, kun kuulin avaimen työntyvän lukkoon, ja harmaa ovi avautui. Ivera livahti sisään ja jäi hetkeksi katsomaan ovesta ulos. Kun hän huomasi tuijotukseni, sulki hän oven ja asteli luokseni rauhallisin, lähes ärsyttävän kepein askelin. 

“Huomenta, Keltasaapas, oliko hyvät unet?” hän kysyi virnuillen ja kumartui eteeni. Mulkaisin häntä kulmieni alta ja potkaisin jalkojen väliin. Hän hypähti kauemmas murahtaen kivusta. Kohotin leukaani tyytyväisenä. 

“Hitto, että mä olen iloinen, etten ole poika”, hän mutisi ja hymyili sitten tavalla, joka tihkui ylimielisyyttä siitäkin huolimatta, että hymy itse oli miltei olematon. “Sun jalkasi toimivat taas.” 

Jep, ja käteni ovat vapaat. Kallistin päätäni viileänä pyyhkäisten katseellani hänen lävitseen. Jos kävisin Iveran kimppuun nyt, häviäisin haavani vuoksi melko varmasti. Olisi paras odottaa niin kauan kuin hän ei kiinnittäisi huomiota käsiini.

“Onko sulla joku syy käydä täällä vai tulitko vain tuhlaamaan aikaani?” murisin ja yritin potkaista Iveraa uudestaan, mutta tämä tarttui jalkaani ja painoi maahan. Ilmiselvä silmäys kertoi, ettei minun aikaani juuri voinut tuhlata nyt. 

“Älähän nyt potki. Tulin vain tuomaan ruokaa”, hän kaivoi laukustaan leivänpalan. 

“Ei ole nälkä”, tuhahdin heti ja käänsin pääni toisaalle. Oli nälkä. 

“Syö nyt. Mä käyn seuraavan kerran viikon kuluttua”, Ivera huokaisi. Katsahdin häneen syrjäkarein. 

“Just. Et sä varmasti pysy poissa niin kauaa”, puhahdin ja etsin samalla katseellani jotain, josta voisin myöhemmin hyötyä. Kenties asetta tai tiirikkaa. Jossain välissä Ivera oli ottanut seinällä olleet aseet pois. Kuinkahan kauan olin nukkunut?

“Ehkä niin, tai ehkä ei. Syödä sun silti kannattaa.” Pudistin päätäni. Ivera katsoi minua pitkään, kunnes rento hymy levisi hänen kasvoilleen, hän istui alas ja puri leivästä palasen liioitellun näyttävästi. Mulkoilin häntä, mutten sanonut mitään. Minulla oli kamala nälkä, mutten alentuisi Iveran ruokittavaksi.

Ivera olisi varmasti ärsyttänyt minua loputtomiin, ellei hän olisi tullut vilkaisseeksi taskukelloaan. Hän pomppasi pystyyn ja kiirehti ovelle. 

“Kiire töihin, pärjäile”, hän huikkasi. “Ja varaudu kuulusteluihin palatessani!” 

Sitten hän lähti huoneesta ja lukitsi oven perässään. Kohotin kulmiani irvistäen. Hän ei selvästikään käsittänyt, keiden kanssa oli tekemisissä. 

Odotin hyvän aikaa kuunnellen, että Ivera todella lähti, kunnes nousin varovasti seisomaan. Jalat tärisivät ja haava sattui, mutta pärjäisin ihan hyvin. Olin minä pahemmillakin vammoilla kävellyt. 

Astelin huoneen poikki hyllyille. Lähes pelkkiä maalitölkkejä, lasipulloja ja sahoja. En todellakaan aikonut sahata kenenkään kättä poikki, joten sahaa en ottaisi edes puolustautumiseen. 

Aikani huoneessa pyörittyäni löysin viimein jotain. Isoon puulaatikkoon oli kiinnitetty rautalangalla toimitustietolappu. Väänsin nopeasti rautalangan irti, taivuttelin sitä hiukan ja työnsin varsin säälittävän tiirikan oven lukkoon. Lukko antoi hetkessä periksi. Tämän olin todellakin tehnyt monta kertaa. 

Huoneen ulkopuolella harmaan käytävän toinen pää tuli vastaan lähes heti oven oikealla puolella ja vasemmalla se jatkui mutkaan asti. Jo käytävään astuessani pahoinvointi ja kipu iskivät minuun. Silti raahustin mutkaan asti, jonka jälkeen vastassa olivat ylös vievät betoniportaat. Olin aikeissa kiivetä ylös, mutta parin askeleen jälkeen jalkani luiskahti sileällä pinnalla ja kaaduin eteenpäin. Pääni kolahti portaankulmaan ja ärähdin kivusta. 

Kaikki pimeni. 

⪻❈⪼ 

Näin pelkkää mustaa, kun avasin silmäni. Pystyin pelkällä tuntoaistilla olettamaan jo monta asiaa. Ranteeni ja nilkkani oli sidottu ja silmieni päällä oli side. Makasin jollain pehmeällä, varmaan sohvalla, vyötärölläni oleva haava oli auennut ja pääni oli kolahtanut johonkin. Portaaseen, muistin pian. Läheltä kuului astioiden kilinää, jonkun hyminää ja askeleita. Varmaan nainen. Jossain kauempana kuului miehen kiroamista ja mutinaa, josta erotin: “Mitä se tyttö on mennyt tekemään?” 

Haistoin voimakkaan mäntysuovan tuoksun sekä jonkin väkevämmän pesuaineen. Varmaankin jotain arrilenilaista kasvia. Nenääni haisi myös lampaan talja, jota vasten pääni taisi nojata. Huoneessa oli jossain kukkiva köynnöskasvi. Kuinka hyödyllinen havainto…

“Milloin hän tuleekaan kotiin?” nainen kuului kysyvän. Hän ei ollut järin vanha, muttei enää nuorikaan. Ehkä nelikymppinen?

“Ihan kohta. On varmaan jo matkalla. Saapahan sitten selittää vähäsen”, mies puhui matalalla äänellä. Hänen äänensä oli niin käheä, että hän kuulosti vanhemmalta, mutta uskoin hänen olevan naisen ikäluokkaa. Ehkä hän oli ollut flunssassa lähiaikoina… Keskity nyt oleelliseen!

“Ja siivota kellarin lattian”, nainen lisäsi ja hymähti: “Mukavaa ainakin, että tyttäremme ottaa työnsä vakavissaan.” Iveran vanhemmat vai?

“Tässä ei ole mitään hauskaa, Jian”, mies huokaisi, “Olohuoneessamme on joku verinen tyttö, henkien tähden!”

“Tiedän, tiedän, mutta Iveralla on oltava jokin hyvä selitys tälle. Paras olisi olla…”

He eivät voineet olla vain tavallisia kaupunkilaisia. Olin tavannut sellaisia, ja he olisivat järkyttyneet erittäin syvästi koko tilanteesta. Tosin mitä oletinkaan Iveran perheeltä, kun tyttö itse oli tarpeeksi röyhkeä sitomaan minut kellariinsa?

Ehdin vain liikahtaa noustakseni istumaan ennen kuin ulko-ovi avautui. Hetkeksi maailman äänet tulvivat huoneeseen ja sitten ovi kolahti kiinni. 

“Mä tulin kotiin ja toin- ei hitto!”

Tiesin tarkalleen, kenelle se ensin iloinen, sitten täydellisen yllättynyt ja suorastaan raivostunut ääni kuului. 

“Kuka tuo on?” vieras ääni kysyi säikähtäneenä. 

“Niinpä, sinulla olisi hiukan selitettävää, neitiseni”, Jian Veckerlendin topakka ääni suorastaan huusi. 

“Mä voin selittää! Heti, kun keksin hyvän tekosyyn…” Ivera vastasi nopeasti. 

“Ehkä mun pitää mennä…” toinen ovesta tullut sanoi varovasti. 

“Etkä mene. Mä tarvitsen ehkä sun apuasi ja meidänhän piti puhua”, Ivera tiukkasi. Kuulin tömähdyksen, kun jotain kai laskettiin lattialle ennen kuin askeleet tulivat lähemmäs perässään pehmeämmät, varovaiset askeleet. 

“Voitko nyt vain selittää, kuka tuo tyttö on ja miksi hän löytyi verta vuotavana, tajuttomana kellarin portaikosta?” Iveran isä sihisi. 

“Portaikostako? Hänenhän piti olla työhuoneessa”, Ivera kuulosti todella pöllämystyneeltä. 

“Mä pakenin, mutta kiitos sun, ei se oikein ottanut tuulta alleen”, murisin syljeskellen lampaanvillaa suustani. Joku käveli luokseni ja tunsin hipaisun vyötäröni haavalla. Ivera. Tunnistin hänen hellän kosketuksensa heti. 

“Oho. Haava aukesi.” Nyt hämmästys oli poissa, eikä äänessä ollut merkkiäkään kosketuksen hellyydestä. Hänen äänensä oli pelkästään vahingoniloinen. 

“Okei, kuka tuo on?” jo kolmatta kertaa puhunut Iveran kaveri kysyi. Poika, varmaan Iveran ja minun ikäinen. Matala ääni, jossa oli huomiota herättävä korostettu sävy. 

Aikuiset ja poika varmaan katsoivat Iveraa todella tuomitsevasti ja läpitunkevasti, sillä hänen äänensä oli sen verran lannistunut: 

“Äh. Okei, okei. Keltasaapas tuossa jahtasi mua kun olin töissä, siitä en voi enempää kertoa. Voitin taistelun ja otin hänet vangiksi”, hän selitti todella tiivistetysti. 

“Keltasaapas?” Jian toisti kuivasti. 

“Ei hän ole vielä kertonut nimeään”, Ivera sai sen kuulostamaan niin itsestäänselvältä.

“Toit siis hänet kotiimme, etkä Kaartin tyrmään?” Iveran isä huomautti. 

“Niin, sitä vähän mäkin”, pistin väliin. 

“Ole sä hiljaa!” Ivera tiuskaisi. “Liam, voitko vahtia tuota, niin mä juttelen näille idiooteille?” hän pyysi kohta herttaisella äänellä. 

“Musta tuntuu, ettei mulla ole vaihtoehtoja”, vastasi Liam ja veti syvään henkeä. Kuuntelin askeleita, kun Ivera ja aikuiset lähtivät. Makasin sohvalla liikkumatta. En halunnut liikkua. Haava oli juuri umpeutumassa. 

Kuulin Iveran ja tämän vanhempien puheensorinan, joka pysyi yllättävän tasaisena. Välillä Ivera tosin korotti ääntään vakuuttaessaan, että tiesi, mitä teki. Minäkin tiesin, ettei hän tiennyt. 

“No, oletko sä niitä, jotka vangitsevat, ryöstävät ja surmaavat?” Liam uteli. 

“No, voitko sä auttaa mua näkemään?” murahdin vastaukseksi matkien Liamin ääntä. Liam oli hiljaa, huokaisi sitten ja veti kankaan pääni ympäriltä. 

Räpyttelin silmiäni äkillisessä valossa. Tunsin oloni turvallisemmaksi, kun näin ympärilleni. 

Laskin katseeni poikaan, jonka olkapäiden ylitse kurottelevissa aavistuksen oranssihtavissa vaaleanruskeissa hiuksissa oli vihreä raita. Hän oli selvä inehma, taiaton ihminen. Hänen tylsän harmaat silmänsä tapittivat minua ja kasvoillaan olevat pisamat eivät näyttäneet aidoilta, vaikka uskoin niiden olevan oikeat. Hänellä oli paljon koruja. Rikas, ehkäpä. Tai ehkä hänellä vain sattui olemaan perhe. 

“Niin, että kuka sä olet?” kysyin tylysti. Liam näytti yllättyneeltä. 

“Öö”, hän vilkaisi toiseen huoneeseen. En odottanut vastausta, vaan keskitin huomioni taloon. 

Se oli melko vaatimaton, mutta toisaalta pienet yksityiskohdat kertoivat, etteivät Veckerlendit aivan varattomia olleet. Ikkunaa peittivät samettiverhot, ikkunan alla seisovan puisen lipaston päälle oli asetettu maljakko ja pikkuesineitä, punaisilla kiekuraisilla tapettiseinillä riippui luontoaiheisia maalauksia ja vasemmalla eteisen peilin kautta näkyvän portaikon kaide oli viimeisen päälle muotoiltu ja koristeltu kaiverruksin. Tummalla puulattialla oli iso talja, johon halusin hautautua, ja sohvan edessä seisoi matala pöytä, johon oli piirretty kultaiset kirjailut. Eteisen vieressä näkyi keittiön tummasta puusta taiteiltuja kaappeja.

“Niin...? mutisin siirtäessäni katsettani huoneessa. 

“Okei sitten. Olen Liam, Iveran kaveri. Hän kutsui kylään, kun oli kuulemma kerrottavaa”, kuului viimein vastaus. 

“Kaveri mistä?”

“No… Elämästä? Koulusta ennen kuin Ivera lähti Kaartiin?” hän takelteli.

Mutisin itsekseni just ja suljin silmäni. Liam oli siis joku aivan merkityksetön kaupunkilainen, jonka Ivera oli sotkenut tähän. Kipu sykki haavan ympärillä, ja Ivera huusi vanhemmilleen. En kuitenkaan saanut kiinni sanoista. Ehkä he puhuivat toista kieltä, tai sitten olin vain liian väsynyt. 

“Kuka sä sitten olet?” Liam uteli. 

“En mä sitä sulle kerro”, tuhahdin vaivautumatta avaamaan silmiäni. 

“Mutta mäkin kerroin sulle!” hän älähti. 

“Mitä siitä? Se oli sun oma valintasi.”

Hän ei sanonut mitään. 

Liam hypähti, kun puhelin soi. En ollutkaan ennen nähnyt oikeaa lankapuhelinta, koska harvat niitä hankkivat, kun niillä ei voinut soittaa edes kaupunkia pidemmälle. Ivera juoksi olohuoneeseen ja vastasi puheluun. Ei Iveran edes tarvinnut puhua, että tiesin puhelun tulevan Kaartilta. Eiväthän muut oikein käyttäneet puhelimia. 

“Ivera Veckerlend. Aa, joo, olen ensimmäisen ryhmän johtaja... Joo, eilen”, Iveran ilme vakavoitui tämän miltei hymyiltyä ensin. “Mitä? Eilen meni hyvin... Ei...?” Ivera vilkaisi minua ja laittoi käden suulleen. “Hoitelin yhden sellaisen. Luulin, että... “ Ivera hiljeni. Hän laittoi puhelimen pidikkeeseen ja vain sekunneissa hän oli harpponut luokseni, nostanut minut väkisin istumaan ja tarttunut tiukasti leukaani. 

"Miksi sä työskentelet niille? Miten sä voit vain olla asiasta hiljaa!” hän huusi raivoissaan. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä hän puhui.

“Häh?”

“Ne veivät Hecariksen! Kaappasivat hänet sinä aikana, kun mä luulin saaneeni kiinni ainoan syyllisen”, Ivera huusi. Väristykset kulkivat lävitseni. Ei siksi, että tämä mies, jonka Ivera tiesi, oli vangittu, vaan koska nyt he tiesivät, etten ollut hoitanut työtäni ja olin jäänyt muualle. Nyt he etsisivät minua ja saattaisin menettää henkeni, mikäli he löytäisivät minut täältä. 

“Etkö aio sanoa mitään?” Ivera kuiskasi tuijottaen minua violeteilla silmillään. Katsoin takaisin järkähtämättä. Kohotin leukaani aavistuksen ja vilautin hymynkareen tuhahtaen. Tyrmistys paistoi Iveran kasvoilta. Mikä muka oli saanut hänet missään kohtaa kuvittelemaan, että välittäisin? He olivat minun väkeäni, jotka olivat vieneet Hecariksen. 

Iveran vanhemmat saapuivat huoneeseen. Huomasin välittömästi yhdennäköisyyden. Iveralla oli isänsä harmaat, paksut hiukset ja äitinsä terävät kasvot. Panin merkille, että hänen isällään oli vihreät ja äidillään siniset silmät siinä missä Iveran silmät olivat selvästi violetit. Hmh, erikoista.

“Ivera, mitäpä jos vain viet hänet Kaartille? He hoitavat homman loppuun”, Jian antoi käskyn. “Tai voimme odottaa, että siskosi palaa, ja hän saa tehdä päätöksen.” Ivera silmäili minua ja kääntyi sitten vanhempiensa puoleen. 

“Ei huolta, hoidan tämän itse. Teen vain yhden asian ensin”, hän mutisi, vilkaisi Liamia ja irrotti viimein leuastani. Puistelin päätäni pienesti ja mulkaisin Iveraa irvistäen. Aiemmasta ylimielisestä tyylistä ja viekkaista katseista ei ollut enää merkkiäkään, vaan hän katsoi minua vain ammattimaisen kylmästi. Mikään muu tässä sitten ei ollutkaan ammattimaista. 

Hän repi minut pystyyn, vapautti yhteen sidotut jalkani ja kävelytti portaat ylös kutsuen empivän Liamin mukaansa. 

“Mitä sinä nyt aiot?” Iveran isä tiukkasi. 

“Luottakaa nyt vain muhun”, tyttö murahti. 

Yläkerrassa hän vei minut käytävän ensimmäiseen huoneeseen ja istutti leveälle sängylle. Häkellyin siitä, miten pehmeä se oli. Oma sänkyni oli käytännössä silkka puulevy, jolla oli ohuttakin ohuempi patja. Hillitsin haluni kellahtaa sängylle, koska nyt ei ollut aika pelata. Kävin katseellani tummaseinäisen huoneen läpi yrittäen löytää jotakin minua hyödyttävää. Huoneessa oli vain iso sänky, vaatekaappi sekä työpöytä, jolla oli joitakin esineitä, mutta muuten oli hyvin tyhjää. Uskoin, ettei Ivera viettänyt siellä paljon aikaa. 

Ivera nojautui lähemmäs minua hampaat irvessä. “Haluaisin hoidella sut omin käsin, mutta Kaarti tarvitsee tietojasi. Ensin pitää vain hoitaa sun haavasi.” Tiesin kuitenkin, ettei hän halunnut minun kuolevan. Hän oli ehkä nuori Kaartin armishgu, joka näköjään osasi olla kylmä, mutta tappaja hän ei ollut. 

Iveran sitoessa haavaa Liam istui sängyllä ja vilkuili minua vähän väliä. Soin hänelle tappavan virneen, ja hän perääntyi aavistuksen. Hän ei todellakaan kuulunut Kaartiin. Sen verran epävarma hän oli. Mutta Ivera todellakin kuului, ja tiesin minne hän oli aikeissa minut viedä. Tiesin myös, mihin se minut ajaisi – hautaan tavalla tai toisella. 

“Viedäänkö me hänet itse?” Liam sihahti. Ivera vilkaisi häntä kolkosti ja nyökkäsi. 

“Viemme Keltasaappaan itse”, hän katsahti minuun. “Ennen sitä saat luvan kertoa, kuka olet oikeasti.”

Siristin silmiäni irvistäen. “En aio kuolla, armishgu.” 

“Kuolet nopeammin, jollet kerro mitään.”

En voinut kuin nauraa. “Voi, et sä tiedä mitään”, nojasin lähemmäs. “Mä kuolen, kun he saavat tietää mun kertoneen yhtikäs mitään.”

Iveran katse sumeni pieneksi hetkeksi. Sitten hän nyökkäsi ja ei enää sanonut sanaakaan minulle koko sinä aikana, kun olimme talossa.